Uusimmat kirja-arviot ja kommentit

Kirja oli kokonaisuudessaan jotenkin pinnallinen, siihen ei päässyt kunnolla sisälle. Juoni oli kyllä hyvä, vaikka välillä menikin sekaisin tapahtumista sen seuraillessa eri henkilöiden seikkailuja ja tuntemuksia. Kirja ei ollut ihan yhtä raaka kuin sarjan edellinen osa, mutta tässäkin lopputaistelu käytiin läpi hirveän lyhyesti. Se myös muistutti hieman liikaa TSH:n Kaksi tornia -osan taistelua. Henkilöiden tunteita olisi kirjassa voinut kuvailla enemmän. Henkilöt olisi myös voitu esitellä kirjan aluksi, olin ihan pihalla lähes kaikista henkilöistä kirjan alussa. Olisin toivonut enemmän romantiikkaa kirjaan, kun ihan lapsille tätä ei ole tarkoitettu. Lopun paljastus Eragonista käsiteltiin mielestäni liian nopeasti. Roranin rooliin olin tyytyväinen. Loppu oli hyvä, mutta ehkä liian nopeasti käsitelty. Olisin toivonut Roranin ja Eragonin keskusteluun hieman syvyyttä lisää. Kirjassa ärsytti vieraskielisten sanojen ja sanontojen suomennokset kirjan takana, ne olisi voitu suomentaa suoraan tekstissä. Kaikkia ei myöskään löytynyt kirjan takaa. Näistä kirjalle iso miinus, vaikka kirjailija on selvästi nähnyt kielissä vaivaa.

Tämä on ehdoton lempikirjani, ja mielestäni todella ansainnut asemansa fantasiakirjallisuuden klassikkona. Ensimmäistä kertaa, kun luin tämän kymmenvuotiaana, olin sitä mieltä, että jotkut matkakuvaukset olivat hieman pitkäveteisiä, mutta kuitenkin olen lukenut tämän uudestaan ja uudestaan ja ihastunut joka kerta entistä enemmän. Luin edellisen arvostelun tästä kirjasta, ja olen arvostelijan kanssa monesta asiasta eri mieltä: mielestäni dialogi on varsin hyvää ja pidän siinä välillä näkyvästä huumoristakin. Vaikka aihe on varsin vakava, sitä ei käsitellä koko ajan niin hitsin vakavasti. Aihehan on varsin perinteinen: hyvän ja pahan kamppailu, mutta olen aina ollut sitä mieltä, että TSH:n hahmot eivät ole pelkkiä pintaraapaisuja ja mustavalkoisia. Mm. Frodossa, Boromirissa ja Klonkussa näkyvät hyvän ja pahan kamppailu todella hyvin. Mitä Sauroniin tulee, hänhän on tietysti aika läpeensä paha kirjassa, mutta muistaakseni hänen taustastaan on kerrottu on tarkemmin Silmarillionissa. Siitä, kun olen lukenut tuon em. kirjan on kuitenkin sen verran aikaa, etten viitsi laittaa tähän, mitä muistaakseni siitä kerrotaan. Mielestäni on todella piristävää, ettei tässä kirjassa edetä koko ajan suorapiirteisesti loppuratkaisua kohti vaan kerrotaan mm. juuri Tom Bombadilista, joka kuuluu suosikkihahmoihini. Olen lukenut varsin monia fantasiateoksia, mutta kuitenkin TSH on säilyttänyt mielessäni paikkansa ehdottomana ykkösenä.

'Aavelinnut' alkoi hyvin ja se oli todella jännittävä ja mystinen lukukokemus. Tosin tarina on niin lyhyt, että enemmin 'Aavelinnut' olisi kannattanut julkaista jossakin novellikokoelmassa. 'Aavelinnuissa' lisäksi jäi kiukuttamaan lopussa se, että mitään ei kerrottu ja lintujen mysteeri jäi hieman auki. Tosin se antaa lukijalle vapauden kuvitella itse lintujen alkuperä ja tehtävä. Toivola kyllä osoitti yhä osaavansa kietoa lukijansa tarinan pauloihin ja 'Aavelinnut' onkin selkäpiitä karmiva aavetarina, jossa samalla myös on ekologinen puoli. Suosittelen kirjaa kaikille hyvää aavekertomusta etsiville. Arvosana: 7+.

Jos jokin Herra Huu -sarjan kirjoista pitäisi mainita huonoimmaksi, se olisi ehdottomasti tämä. Ei tarvitsisi pitkään miettiä. Tässä kirjassa Herra Huu saapuu uuteen ympäristöön, ja intoutuu kasvattamaan itselleen ruokaa, mikä tietenkään ei erityisemmin onnistu, vaikka loppu kääntyy hyväksi. Kaava on tavallaan tyypillinen Herra Huulle, mutta muuten kirja ei ole erityisen uskollinen edeltäjilleen. Tässä kirjassa ei ole puhuvia eläimiä, sen enempää kuin mitään taikuuttakaan. On vain täysin tavallisen arkinen pieni mies, jota naapurit pitävät vähän höpsähtäneenä. Yksittäinen tonttu sentään löytyy, mutta siinä vaiheessa tämä on laiha lohtu. Kirjan suurin ongelma on siinä, että kaikki ideat tuntuvat jo käytetyiltä. Kauppareissusta on jo kerrottu, samoin kuin puutöistäkin. Tämä kirja ei tunnu tuovan mitään uutta, ei ainakaan erityisen kiinnostavaa (paitsi nyt tuon jo mainitun tontun, mutta...) Tämä on ainoa Herra Huu -kirja, jota lukiessani huomasin alkavani toivoa että se jo loppuisi. Ei kirja aivan huono ole, jos hahmo olisi jokin muu kuin Herra Huu, eikä silloin tulisi aiempiin osiin teosta verrattua, saattaisi tämä olla oikeinkin hyvää luettavaa. Nyt vain on liian suuret saappaat täytettäväksi. Toisaalta en suosittelisi niillekään, jotka eivät ainuttakaan Herra Huuta ole lukenut, tai jotka eivät niistä pidä. Jälkimmäiseen vaihtoehtoon nähden tässä on kuitenkin liikaa samaa edellisten kanssa (eli ei tästäkään kai pitäisi), ja jos ei ainuttakaan ole lukenut, niin sitten suosittelisin tietysti aloittamaan ensimmäisestä.

Kuusi vuotta edellisen osan jälkeen kirjasta ei voinut odottaa, että se olisi aivan samaa kuin edelliset.. Etenkään, kun viime kirjakin muutti Herra Huuta ja tämän maailmaa hyvin paljon. Noh, tavallaan tämä ei ollutkaan, mutta paremmin uskollinen tämä oli ensimmäisille osille, kun edellinen puutarhurin urasta kertova. Tälle kirjalle ominaista on muun muassa kovin monet viittaukset aiempiin osiin, mitä muuten ei Huu-kirjoissa ole enempiä harrastettu. Taustoja jopa hieman avataan. Sinänsä en ole varma, onko se erityisen positiivista, Herra Huu kun hahmona on aina ollut rakastettava muun muassa iän ikuisen muistamattomuutensa vuoksi (yhtäkkiä tämä tuntuu muistavan ihan hyvin kaikki aiemmat seikkailut) Kirjassa oleellista on myös se, että Herra Huu on tullut vanhaksi (tai ainakin selkeästi vanhemmaksi kuin ennen), ja sillä selitetään miksi kaikki on erilaista. Pätevästi ja tyylikkäästi hoidettu siis (vaikkakin olen silti sitä mieltä, että puheet sähköpostista ja tekstiviesteistä olisi voinut jättää sivuun, muutenkin olisi voinut osoittaa Herra Huun löytäneen tiensä myöhempään ajanjaksoon) Kirjan ärsyttävimmäksi seikaksi kohoaa eläimet. Niitä on esiintynyt aiemminkin, ja kuten ennenkin, Herra Huu tuntuu olevan ainoa näiden kanssa puhumaan kykenevä. Tämä ei ole se ärsyttävä seikka, ärsyttävää on se, että eläimet on nimetty lastenkirjamaisesti, ja niille on annettu ammatteja. On lähettiä ja mekaanikkoa ja tohtoriakin. Tiivist'en sanottuna, eläimet eivät ole enää ollenkaan niin eläimellisiä kuin ennen. Kirja tuo mukaan myös kaksi uutta tärkeää hahmoa, Rouva Huun, ja Vauva Huun (mitään kantaa ei oteta siihen, miten vauvat ylipäätään tulevat maailmaan, mutta tämä ei ainakaan kovin perinteisesti tunnu saapuneen)... Näistä jälkimmäinen on hahmona oikein herkullinen, kun taas Rouva Huu lähinnä alusta loppuun ärsyttää pahimpana mahollisena tossuttajana. Näiden hahmojen myötä Herra Huunkin hahmo kehittyy jälleen, ja Herra Huu hoitaa puutarhaa -osan taiattomuuskin ohimennen selitetään, kun Herra Huu toimii vauvan kanssa. Tässä kirjassa taikuus onneksi on palannut kuvioihin. Kaiken kaikkiaan kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen, jos on pitänyt aiemmista osista. Kuitenkin kannattaa varautua siihen, että jo luotua maailmaa rikotaan vahvasti ja kevyesti.

Kosmisten kauhujen mestari ja suuren Cthulhun luoja H. P. Lovecraft tuli tunnetuksi Weird Talesin ja novelliensa ansiosta, mutta osan visioistaan hän puki myös romaanien muotoon. Vaikka mies oli itsestänikin parhaimmillaan juuri lyhyissä tarinoissaan, ei hänen kykyjään voi väheksyä yhtään tälläkään saralla. Wardin tapaus osoittaa selvästi ja parhaalla mahdollisella tavalla, että hänen ideansa toimivat erittäin hyvin myös pitkänä kertomuksena ilman, että novelleista tuttu intensiivinen tunnelma kärsisi vähääkään. Juoni noudattaa alkuasetelmista lähtien melko samankaltaisia kuvioita kuin novellitkin, mutta tutusta tyylistä huolimatta sitä ei pysty juurikaan ennakoimaan. Teos on kiehtovaa ja vangitsevaa luettavaa alusta loppuun, eikä yksityiskohtainen kerronta latista tapahtumia vähääkään, vaan luo tunnelmasta entistä välittömämmän. Päähenkilö on Lovecraftille ominaisesti jonkin verran syrjäytynyt mutta omasta rauhasta nauttiva nuorimies, joka on historian ja sukututkimuksen lisäksi kiinnostunut myös hämärämmistä asioista. Tarina on perustaltaan yksinkertainen, sillä kirja seuraa pääasiassa sitä, miten päähenkilö Charles Ward alkaa erinäisten sattumusten kautta tutkia erään esi-isänsä menneisyyttä ja tämän tekemisiä noituuden ja okkultismin parissa. Tarina kuitenkin kasvaa sitä moniulotteisemmaksi mitä pidemmälle Wardin tutkimukset edistyvät, ja herkullisia yksityiskohtia ja hämäriä sivujuonteita nousee esiin lakkaamatta. Taitavan juonenrakentelun edelle menee kuitenkin erittäin hyvin toimiva tunnelma, joka kohoaa kihelmöivän salaperäisyyden syvyyksistä suorastaan aavemaisiin korkeuksiin asti. Lukijan mielikuvitusta ruokitaan koko ajan hienoisilla viittauksilla mitä erilaisimpiin asioihin, mutta mitään ei kuitenkaan paljasteta suoraan. Yleensäkin kaikista kauheuksista kerrotaan vain epäsuorasti, jolloin osa jää kokonaan lukijan paateltäväksi. Täten lopputuloksena on erittäin onnistunut kokonaisuus, joka lumoaa täysin ja vie mukanaan maailmaan, joka on pimeä mutta sitäkin kiinnostavampi.

'Lumen ja tuhkan maata' odotti innolla. Mutta se oli pienoinen pettymys. Vaikka henkilöt joutuivatkin monenmoisiin seikkailuihin ja hengenvaarallisiin tilanteisiin, ei juoni tuntunut paljonkaan etenevän. (Tai no, palasivathan Brianna ja Roger sekä Jemmy jonnekin 1900-luvulle.) Mutta yleisesti juoni ei oikein edennyt, vasta lopussa kun Fraserin talo paloi ja puheet Edinburghin painokoneesta antoivat vihjauksia jatkosta. Kirjassa keskityttiin sen sijaan enemmän kuvaamaan itsenäisyystaistelun aikaisia Amerikan Brittiläisiä siirtokuntia. Ne ovat ehkä kiinnostavimpia yhdysvaltalaisille, mutta suomalaiselle sillä ei ole samaa painoarvoa. 'Lumen ja tuhkan maa' tuntuikin minusta enemmän välinäytökseltä, jossa valmistellaan tulevia tapahtumia. Jään jännityksellä odottamaan, kuinka Clairen ja Jamien käy. Mitä ilmeisimmin Raymond palaa vielä näyttämölle. Gabaldon osoittaa yhä olevansa mestarillinen lukijan koukuttaja, sillä kirjaa oli pakko lukea melkein yötä myöten. Kirjasta myös huokui eräänlainen vanhemisen tuntu, Claire ja Jamie ovat vanhempia eikä kaikki onnistuu enää niin kuin ennen. Silti 'Lumen ja tuhkan maa' oli hyvä kirja ja suosittelen sitä Muukalainen-sarjan aiemmat osat lukeneille. Arvosana: 8-.

Olen varsin ihastunut vampyyrikirjoihin. Olen lukenut niitä todella paljon, joten on melkoinen kunnianosoitus tälle kirjalle sanoa, että tämä kuuluu ehdottomasti parhaimpiin. Todella koukuttava juoni. Pidän kirjailijan tavasta kuvailla asioita, ja toivon, että häneltä julkaistaisiin pian jotain muutakin.

Ovelasti Tom Clancy / Dan Brown / yms -trilleritehtailijoiden muottiin valettu TODELLA pelottava teos ydinterrorismista ja ydinvoimasta ylipäänsä. Kirja imaisi meikäläisen mukaansa ensimmäiseltä sivulta ja vaikea tuota oli lopettaa kunnes viimeinen aukeama oli luettu. Muistaakseni Isomäen edellistä mainostettiin tyyliin "kirja joka kaikkien tulisi lukea" ja sama pätee tähänkin. Pahoin kuitenkin pelkään etteivät ihmiset usko "Litium 6":n sanomaan yhtä helposti kuin "Sarasvatin hiekkaa" -kirjan kommentteihin ilmastonmuutoksesta.

K:Mitä tapahtuu, kun yhdistää Neil Gaimanin ja Terry Pratchettin? V:Aivan hillittömän hauska ja kiero teos, jota ei voi laskea käsistään! Ihanasti historialliset yksityiskohdat noitavainoineen vedetty mukaan ja ehkä "vähän" vääristelty. Jos Kiekkomaailma kolahtaa, kolahtaa hyvät enteetkin.

Mahtava teos, jonka jaksaa kaivaa esille kirjahyllystä aina uudelleen ja uudelleen! Sen verran on itsessäni vielä pikkutyttöä jäljellä, että "Liisan seikkailut ihmemaassa" -tyyliset tarinat ovat mieleisiäni kertomuksia. Huumori kolahti ja sadistisen palkamurhaajat lämmittivät suuresti mieltäni. Varmasti moni vitsi meni yleissivistykseni puutteellisuuden takia ohi, mutta kyllä kirjan huumori naurattaa muitakin kuin mensan jäseniä.

Tämä on Kingin kirjoista ehdottomasti minulle rakkain teos. Lisäksi tämä opus kuuluu kaikkien aikojen lemikirjoihini. (Sen ohi taitaa mennä vain Tuntematon Sotilas). Olen lukenut Epätoivon kaupungin läpi varmaan kymmenkunta kertaa ja ilti edelleen jaksan uppoutua siihen ja jännittää tapahtumia. Suosittelen lämpimästi.

Abhorsen jatkaa siitä mihin Lirael loppui. Pidin kirjasta hyvin paljon, tämä nousee mielestäni Sabrielin tasolle ja ehkä vähän sen ylikin. Toisin kuin trilogian keskimmäisessä osassa, tässä ei tuntunut olevan yhtään täyteosuuksia vaan tarina vei mukanaan alusta loppuun. Kirja olikin selvästi Liraelia lyhyempi. Tykkäsin myös siitä, että tarinaa kerrottiin aiempaa useammasta näkökulmasta, eikä rajoituttu ainoastaan Liraeliin ja Samethiin. L & S olivat kyllä tällä kertaa onnistuneita päähenkilöitä, heidän toimintansa ei häirinnyt kertaakaan. Abhorsenin lopetus oli erittäin hyvä, viimeiset parisataa sivua täytyi lukea kerralla. Kirjan paras kohta oli varmaankin matka yhdeksännelle portille. Garth Nixin Suomessa nimetön trilogia sai hienon päätöksen.

Lirael on laatukirja, mutta ei kuitenkaan yllä Sabrielin tasolle. Tärkein syy on varmaankin se, että tarina jää täysin kesken. Lisäksi kirja ei etene niin ripeästi kuin Sabriel, ja manaamista nähdään paljon vähemmän. Päähenkilötkin ärsyttivät välillä, erityisesti Sam. Lirael on trilogian heikoin lenkki, mutta päätösosaa Abhorsen ei olisi olemassa ilman sitä.

Sabriel yllätti minut myönteisesti: tykkäsin siitä paljon. Se on rakenteeltaan tiivis, eikä alussa tuhlattu sivuja turhaan pohjustukseen. Myöskään lopetusta ei ollut venytetty. Vastakohta fantasiamaailma Vanhan valtakunnan ja 1900-luvun alun Englantia muistuttavan Ancelstierren välillä toi tarinaan lisäväriä. Kiinnostavin asia kuitenkin oli manaaminen, siihen käytettävät kellot ja kuoleman virta. Sabriel on erittäin omaperäistä fantasiaa, vaikka tarinasta löytyykin mm. kuningaskunnan kadonnut viimeinen perillinen. Kirjailijan kielenkäyttö on myös selvästi "tusinafantasiaa" parempaa. Suomennoksesta en löytänyt mitään huomautettavaa. En ole kylläkään lukenut kirjaa alkukielellä. Onko Sabriel sitten aikuisten vai nuorten fantasiaa? Vaikea sanoa: esimerkiksi paikallisessa kirjastossa romaani on aikuistenosastolla mutta kirjakaupassa lastenhyllyssä. Ehkä teoksen voisi sanoa sopivan sekä nuorille että aikuisille samalla tavalla kuin Philip Pullmanin Universumien tomu. Tässäkin meno on välillä aika hurjaa nuorimmille lukijoille.

Tämä kirja on yliarvostettu. Se ei ole täysin huono, mutta ei mielestäni ansaitse läheskään kaikkea siitä kunniasta joka sille on annettu. Suurin ongelma ovat kirjan tylsät jaksot, joita on valitettavan paljon ja jotka ovat valitettavan pitkiä: toisinaan useita kymmeniä sivuja saatetaan käyttää pelkkään taivaltamiseen ja verrattain vähäpätöisten tapahtumien yksityiskohtaiseen kuvailemiseen. Lisäksi kerronta pomppii jatkuvasti sivuraiteille ja kertoo pääjuonen kannalta täysin merkityksettömiä tarinoita (pahamaineisimpana esimerkkinä "Tom Bombadil" -jakso), jotka saattavat aluksi lisätä tarinan syvyyttä mutta alkavat pidemmän päälle tuntua varsin puuduttavilta. Tietenkään tämä juonen polveilevuus ei ole mikään ihme, sillä kirjahan on kirjoitettu Tolkienin itsensä mukaan puuskittain usean vuoden mittaisen ajanjakson sisällä. En myöskään koskaan erityisemmin mieltynyt dialogiin, joka on enimmäkseen latteaa ja mielikuvituksetonta, ja osittain hämäräksi ja aukkoiseksi jäi koko pääjuoni, josta kuitenkin on väännetty juttua 900 (hyvin pienellä fonttikoolla kirjoitetun) sivun verran. Miksi se Sormus piti tuhota? Eikö kukaan koskaan edes harkinnut mahdollisuutta yrittää käyttää Sormusta Sauronia vastaan tarkasti valvotuissa oloissa, jos ainoana vaihtoehtona oli lähettää reilun metrin mittainen, kaikkea taistelukokemusta vailla oleva Hobitti vihollismaan sydämeen ja jäädä sitten odottamaan 99% varmuudella seuraavaa ikuista orjuutta?? Ja siitä pääsenkin vielä yhteen häiritsevään tekijään: Taru Sormusten Herrasta on naiivilla ja usein hyvin ärsyttävällä tavalla mustavalkoinen... Miksi Sauron ja hänen örkkinsä ovat niin täydellisen ja ehdottoman pahoja, miksi heillä ei tunnu olevan minkäänlaista motiivia hirmuteoilleen? Ja miksi ne pahuksen haltiat ja Gondorin ihmiset ovat niin sanoinkuvaamattoman uljaita ja ylivertaisia, todellisia puhtoisia ritareita, jotka pyrkivät kaikin keinoin pelastamaan maailman ilman vähäisimpiäkään toiveita oman etunsa edistämisestä? Paras hahmo oli Klonkku, joka oli ainoa joka todella kävi läpi minkäänlaista henkilönkehitystä...

Kirjan perusjuoni oli hyvä, mutta liian ennalta-arvattava. Tapahtumapaikat olivat hyvin kuvailtu ja ne olivat mielenkiintoisia, mutta jotenkin keskiaikaisen maailman sekoittaminen nykyaikaisiin aseisiin ja autoihin ei oikein toimi. Kuolema oli luotu hieman erilaiseksi kuohuvine virtoineen ja portteineen. Kerronta oli sujuvaa ja piti hyvin mielenkiitoa yllä. Kirjan henkilöt olivat erittäin mielenkiintoisia, tosin hieman kliseisiä. Olisin toivonut hieman enemmän tietoa erityisesti clayreista, sillä itselleni jäi aivan auki mitä tai keitä he ovat. Mogget oli mielestäni toteutettu hyvin ja erilaisesti, en ainakaan muista muissa kirjoissa törmänneeni tällaiseen. Kirjan loppu jäi junnaamaan hieman paikoilleen. Siinä annettiin viitteitä, mitä tulevissa kirjoissa tulee tapahtumaan. Loppu jäi niin avoimeksi, että itse odotan innolla seuraavan osan lukemista. Kirjassa oli joitain epäselviä kohtia, olisin esimerkiksi toivonut lisää selitystä kiltakivistä ja vapaasta taikuudesta.

Opettajani suosittelemana kipaisin kirjastoon ja noudin hyllystä tämän kirjan. Valitettavasti se oli aika suuri pettymys. Odotin mielenkiintoiselta ja erilaiselta aiheelta paljon enemmän. Kirjan kieli oli sujuvaa, mutta juoni oli liian kiirehtivä eikä tuntunut oikein pysyvän kasassa. Henkilöt olivat keskinkertaisia. Mitään syvää kiintymystä en kuitenkaan tuntenut päähenkilöä enkä muitakaan henkilöitä kohtaan. Traagisesti kirja vieri kohti loppua eikä tässä edes onnistuttu kovin hyvin. Toisaalta se, etten kirjan keveyden takia ehtinyt edes siihen kovin suuresti kiintyä, oli hyvä asia. Nimittäin kirja loppui kuin veitsellä leikaten. Minä kyllä vain kohautin olkapäitäni ja hymyilin. Ei hermoja raastavaa jatko-osan odotusta, koska en edes välitä tuleeko sitä. Anu Holopaisen puollustukseksi on sanottava kuitenkin, että kirjan luki nopeasti, ja siitä olisi varmasti jäänyt aika neutraali olo, ellen olisi odottanut vähän liikoja. Suosittelen kirjaa kevyestä ajankulusta pitäville hieman nuoremmille lukijoille. Pitäkää odotukset alhaisina niin voitte vaikka yllättyäkin.

Olen pienenä nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan useasti ja siksi päädyin lukemaan tämän kirjan. Mielipiteisiini saattaa vaikuttaa muistipätkät elokuvasta, mutta pidin kirjasta todella paljon. Kirjan kerronta on sujuvaa, eikä siinä kertaakaan ajauduta jaaritelemaan turhia. Juoni on eheä ja pysyy jatkuvasti mielenkiintoisena, samoin kun henkilötkin. Erityisenä ansiona haluan mainita juonen. Se on yksinkertainen, mutta selkeä. Mielestäni kirjoista usein puuttuu tällainen selkeä juoni ja se lähtee harhailemaan liikaa. Hiirirouva ja ruusupensaan viisaat -kirjan sivujuonet eivät vie pääosaa juonesta vaan antavat mukavan mausteen.

Kirjan juoni poikkesi hieman sarjan edellisistä osista. Tässä osassa pääsee tutustumaan revolverimies Rolandin menneisyyteen, tarkemmin sanottuna hieman alle vuoteen hänen nuoruudestaan. King on osannut kirjoittaa tekstistä erittäin todentuntuisen, ja sitä jaksaa lukea innolla. Juoni etenee hyvin ja arvaamattomasti kirjan loppuun saakka. Henkilöistä sarjan varsinaiset päähenkilöt Rolandia lukuunottamatta jäävät taka-alalle. Kirja keskittyy Rolandin lisäksi hänen parhaisiin ystäviinsä Alainiin ja Cuthbertiin, sekä Rolandin rakastettuun, Susaniin. King oli saanut myös henkilöistä erittäin todentuntuiset ja mielenkiintoiset. Hyvästä Miehestä olisi tosin voinut kertoa enemmän, minulta ainakin meni ihan ohi kuka hän on. Kirjan loppu oli yhtä ennalta-arvaamaton kuin koko muukin kirja, King oli keksinyt hieman erilaisen loppuratkaisun. Ainoata miinusta kirjalle tuo tapahtumien hyppelehtiminen, mutta nekään eivät haittaa lukukokemusta. Kaiken kaikkiaan suositeltava kirja jokaiselle fantasian ystävälle.

Täytyy myöntää, että Lumikko on yksi parhaimmista lukemistani kotimaisista fantasiakirjoista. Pidin kirjan tunnelmasta, se oli jotenkin aavemaisen outo kirjaruttoineen, katoilevine kirjailijoineen ja koiralaumoineen. Loppu jätti tosiaan monta yksityiskohtaa auki, nyt ne jäivät alitajuntaan kaihertamaan. Hahmot olivat monipuolisisia ja mielenkiintoisia. Heti aloitus imaisi suorasukaisuudellaan ja omintakeisuudellaan mukaan. Jotakin kertoo myös se, että sain kirjan päätökseen pikkutunneilla.

Tämä kirja oli vaikuttava. Itse en olisi kirjaan koskenut, mutta sattumalta se minulle laitettiin luettavaksi, ja tähän olen tyytyväinen. Kirjaa lukiessa tulee usein olo, että onkohan tuotakin mietitty, mutta hassua kyllä, yleensä on. Myöhemmin aina kirjassa selitetään jokin mitä itse ihmetteli. Tietyllä tapaa välillä tuntuu, että teksti ei ole aivan luontevaa. Sitä on vaikea selittää... Yksi hämmentävä seikka on nopeat näkökulmanvaihdokset, ilman riviväliä saattaa vaihtua äkkiä kertomaan mitä tapahtuu aivan muualla, ja sitten seuraavassa kappaleessa (jälleen ilman riviväliä) ollaan jo takaisin. Mutta se miten kaikki loppujen lopuksi perustellaan, lukuun ottamatta muutamia pieniä seikkoja, on ehdottoman hienoa. Minä nautin tästä kirjasta, ja luin sen aika lailla kerralla. Suosittelen ehdottomasti.

Kirja onnistui yllättämään minut täysin. Aloitin kirjan lukemisen hieman varautuneesti, mutta jo ensimmäisessä luvussa Timo Parviaisen naseva huumori ja sujuva kerronta tempasivat minut mukaansa. Ahdin rempseät kommentit saivat minut hykertelemään itsekseni läpi koko kirjan. Kirja oli juuri sopivan pituinen; sitä ei ollut venytetty , kuten valitettavasti monille fantasiakirjoille on tehty, ja juoni eteni näpäkän mielenkiintoisesti loppuun asti. Plussaa saa myös kirjan opillinen anti. Se kutkuttelee muistejamme siitä, kuinka kaunis onkaan oma suomalainen eepoksemme Kalevala. Joten kaikki lapsista vähän vanhempiinkin, nyt lukemaan!

Kamalan hehkutuksen jälkeen, mitä kuulin kirjasta, odotin kirjalta enemmän. Pettymys oli, kun kirja paljastui vain rompsuksi, jonka loppu huutaa jatko-osan perään. Eragon henkilönä kiehtoi tarinan ajan, kunnes lopussa (joka oli tökerö) jossa jätettiin liikaa kysymyksiä avoimeksi, herpaantui ote itse henkilöön pika-taistelun melskeessä. Loppu oli tökerö ja lattea. Toivottavasti Eragonin jatko-osa Esikoinen korjaa Eragonissa osoittautuneet puutteet. Kirja kokonaisuudessaan oli keskinkertainen, mutta ehkä suunnattu hieman nuoremmille "lohikäärmeratsastajille". Teksti on osittain raakaa, mutta kerronta lapsellista(?). Kirja jääkin teini-iän hurahdukseksi, sillä vanhempana ei Eragon jaksa enää kiinnostaa.

"Kuilukaupunki" on Reynoldsin "Ilmestysten Avaruus" -sarjan toinen kirja. Se ei suoranaisesti liity edelliseen kirjaan kuin joidenkin viittausten ja osittain samojen tapahtumapaikkojensa puolesta, ja koko kirja sijoittuu itse asiassa ensimmäistä kirjaa edeltävään aikaan. Siitä huolimatta pidän "Kuilukaupunkia" (joka Suomessa on jostain syystä julkaistu kahdessa osassa) sarjan täysivaltaisena osana, sillä tämä romaani syventää ja selkeyttää huomattavasti Reynoldisn kiehotavalla tavalla synkkää maailmankaikkeutta, ja sen tapahtumilla tulee olemaan varsin suuri merkitys sarjan seuraavassa kirjassa, "Lunastuksen Arkissa". "Kuilukaupunki" yhdistää onnistuneesti tieteis- dekkari- ja kauhukirjallisuutta, eikä yllättäviä juonenkäänteitä puutu...