Oppipoika Alvin

Satuin löytämään Oppipoika Alvinin kotoani, ja aloin lukea. Aluksi kirja ei temmannut mukaan, mutta lopulta olin myyty: en ole lukenut mitään näin hyvää sitten Stephenie Meyerin (mistä ei ole kauaa). Kirja oli monin tavoin synkkä, erittäin syvällinen ja tavattoman kiehtova. Kuinka henkilöiden kohtalot olivat sidoksissa, miten hienovaraista ja tarkkaa fantasiapuoli kirjasta oli... Kirja onnistui kuvaamaaan tunteita hyvin: miksei Alvinia ymmärretty, miksi hän oli vihainen... Olisin voinut vaikka karjua vihasta Calvinia kohtaan, miten mies voikaan olla niin itserakas ja ääliö ja k***pää! Kirjailija oli kyllä ollut liiankin melodramaattinen Cavilin kanssa: kenties hahmon takana olikin tavoite tehdä jotain vihastuttavaa ihan tarkoituksella. Kirja käsitteli niin synkkiä historian häpeäpilkkuja, että kirjaa lukiessa tunsi tahtomattakin myötähäpeää ihmiskunnan puolesta. Ehkä kirja oli liian raskasta luettavaa: kertomus saavuttamattomasta rakkaudesta ja mahdottomasta taistelusta. Kuitenkin, jatkuvasti tiesi kirjailijan olevan oivalluksissaan niin oikeassa kuin vain voi. Tässä ei ollut varsinaista juonta joka toimisi itsenäisenä teoksena, itse aion lukea muut osatkin. Teoksen henkilöt olivat todentuntuisia, heidän kuvauksissaan oli hurjasti syvyyttä! Tämä kirja on niin kaukana tämän päivän kliseisistä ja mitäänsanomattomista fantasioista, että huh! Kirja antoi liiankin kanssa ajateltavaa ja tunteita: miten väärit orjat o(li)vatkaan, miten hirveää tuo kaikki rasismi ja yliuskonnollisuus onkaan. Tuli monta kertaa pehempi fiilis kuin mantsan tunnilla, jolloin opettaja kertoi Amerikan joidenkin osavaltioiden epäreilusta ja ankarasta uskonnosta. Kirjaa lukiessa silmiä kirveli koko ajan, mutta jo siksi tämä oli ainutlaatuinen lukukokemus. Ei ehkä aivan täydellinen, mutta suosittelen yhtä kaikki kaikille, tätä hieman tavallista moniulotteisempaa kirjaa. Teos yhdisti erilaisia ulottavuuksia ja maailmoja taitavasti, loi verkkoja pitkin ja poikin juonta. Vielä kerran, suosittelen!