Sankarit

Sankarit alleviivaa Kalevala-modernisointiosuuttaan niin ponnekkaasti, ettei muulle sisällölle oikein jää tilaa. Juonenkäänteet perustellaan sillä, että Kalevalassa tapahtui näin, mikä johtaa luonnollisesti varsin poukkoilevaan kerrontaan; eihän Kalevalakaan alkujaan yhtenäinen kertomus ollut. Ehkäpä eniten merkitystä saa kiskottua teoksen nimiaiheesta eli (kansallisista) sankareista ja ominaisuuksista, joita sankaruuteen tarvitaan sekä aivan viimeisten sivujen mytologiapohdinnoista. Koska teoksen keskeinen juju oli kuitenkin paikoin väkinäinen Kalevalan mukailu, osoittautui 400 sivua ainakin omaan makuuni kuivakkuuteen asti venytetyksi lukukokemukseksi. Suosittelen Sinisalon muusta tuotannosta pitäville ja mahdollisesti Kalevalaan tutustuville yläastelaisille.

Ihastuttava ja veikeä jatke Kalevala-prosessille. Nykysuomalaisten arvet, paheet ja arvomaailma nivoutuvat esikuviensa, kansanrunouden sankareiden, edesottamuksiin kutkuttavalla tavalla. Luvassa on niin naurunpurskahduksia kuin vakavampiakin oivalluksia. Sovitus yksinkertaisesti toimii.

Minusta kirja ei ollut oikein mistään kotoisin. Vaati suuremmoista tahdonvoimaa jaksaa lukea se edes loppuun. Kirjan ainoa ilo oli poimia hahmot Kalevalasta, eh, muuten hahmot olivat todella epäsamastuttavia ja kieli kirjassa paikoitellen aika ällöä. En suosittele kennellekään.

Johanna Sinisalon romaaneista esikoisteos Ennen päivänlaskua ei voi on hänen paras ja ehkä ainoa kokonaisuutensa onnistunut saavutus. Muissa rakenne jää hajanaiseksi ja tehokkaan kirjoittajan romaaneihin tulee tyhjäkäynnin ja keinotekoisuuden tuntu. Sankarit-romaani on rohkea yritys, johon moni muu ei olisi ryhtynyt ja harva onnistunut. Kirjassa on hauskoja oivalluksia ja osuvia havaintoja nykyajan yhteiskunnasta, mutta välillä lukeminen käy tylsäksi ja kiusaannuttavaksi.

Minä en tunne Kalevalaa mitenkään erityisen vahvasti, mutta sen verran kuitenkin, että osasin yhdistää suuripiirteisesti tapahtumat Kalevalaan. Se oli hienoa, kun aina tajusi ketä kukakin henkilö vastaa, tai mitä mikäkin tapahtuma. Suurena ansiona kirjassa on sanoilla leikittely, Kalevalan taivuttelu, ja Kalevalasta syntyneiden kielikuvien käyttö, siis se, kuinka ohimennen käytetään leipään leivottua kiveä kielikuvana juuri siinä kohtaa, missä alkuperäisessä Kalevalassa leipään leivottiin kivi. Kirjaa on vaikea selittää sellaiselle, joka ei sitä ole lukenut. Se pitää lukea ymmärtääkseen, ja se kannattaa lukea jos aikaa vain löytyy, sillä se on helposti sen arvoinen. Vaikka Kalevalaa ei tuntisi, voi kirjan lukea ilmankin, ja tarina on mielenkiintoinen, ajoittain sadunomainen, toisinaan kylmän realistinen. Väliin heitetyt lainaukset kuvitteellisista artikkeleista ja romaaneista hämäävät, mutta niihinkin tottuu nopeasti. Ja kahdessa otteessa vieläpä on taiteilijaniminen kirjoittaja, jolloin saa pienen oivaltamisen ilon siitäkin, kun tajuaa kuka kirjan hahmo on romaania ruvennut kirjoittamaan. Sinisalon uudesti luomat henkilöt ovat mielenkiintoisia, kovin suomalaisia, onnistuvat ja epäonnistuvat ja kokevat pohjia ja huippuja ja julkisuuden riepottelua kuin satunnainen mattinykänen, mutta ovat myös suuria sankareita ja laulajia, kuin kalevalaiset esikuvansa ikään. Lukuilon säilyttämiseksi henkilöistä on hyvä puhua tässä Kalevalan antamilla nimillä, kukin saa itse yhdistää nämä kirjan hahmoihin. Väinämöinen on henkilönä suurin ja hienoin, Ilmarinen jää hieman varjoon, Lemminkäinen on hieman surullinen tapaus, Louhi kunnon pahis, ja Kullervon tarina kamala. Oikeastaan, Kullervon tarina oli minulle paljon kamalampi kuin alkuperäisessä Kalevalassa. Pahan olon vuoksi oli pakko keskeyttää joksikin aikaa. Se mikä kirjassa harmittaa, on muutamat kohdat joista olisi halunnut saada enemmän irti, joiden yli ikään kuin hypättiin hieman. Suosittelen. Ehdottomasti. Kaikille, ja erityisesti Kalevalan tunteville, mutta ei liian vakavasti sen ottaville.

Kirja on ihan luettava, mutta ei sen enempää. Ei jotenkin iskenyt minuun, luin vain koska kurssilla oli pakko lukea jokin kirja. Henkilöhahmoissa menin välillä pahastikin sekaisin, mutta juoni oli sinänsä ihan hyvä. En myös oikein löytänyt mitään muuta yhteistä Kalevalaan kuin satunnaiset kalevala-tyyppiset sanat, tosin oma Kalevala-tietämys on aika heikossa kunnossa.

Kovin sinisalomainen, kovin postmoderni romaani. Lähtee rallatellen liikkeelle, mutta Kalevalansa tuntevaa lukijaa alkaa pian puuduttaa. Tämä on kirjoitettu ennenkin ja paremminkin, minkä johdosta tapahtumat ovat ikävän ennalta-arvattavia. Kirjoitustyyli on kyllä tutun kärjekästä, ujostelematonta ja nokkelaa, mutta jos se on kaikki, mitä lukijalle jää käteen, kirjaa on mahdotonta pitää kovinkaan onnistuneena.

Sinisalo on onnistunut satuilullaan, metaforeillaan ja armottomalla taidokkuudellaan luomaan jälleen jotain, jonka lukeminen itketti ja hymyilytti. Lähinnä hymyilytti. Juoni kulkee kekseliäästi kansallistarumme mukaan ja jatkuva oivaltamisen ilo huutaa ja kannustaa lukemisen jatkamista. Ikivanhoista sankareista on koulittu karismaattia henkilöhahmoja ihailtavan uskottavasti uudelleen-sijoitettuna nykyaikaan. Ovela teos, tosiaankin.