Uusimmat kirja-arviot ja kommentit

Todella hyvä kirja! Aihe on hieman käytetty, mutta juoni on erinomainen. Kirja ei ole nyt ihan täynnä toimintaa (mikäpä olisi) mutta sitä lukiessa ei kuitenkaan tylsisty kiinnostavien henkilöhahmojen ja yllättävän juonen ansiosta. Kannattaa lukea. Arvosanaksi antaisin... sanotaanko nyt 9.

Taru kolmesta miekasta on hyvä kirjasarja, mutta tässä ensimmäisessä osassa ei tapahdu kovinkaan paljoa. Velhon oppipoika kertoo enimmäkseen Simon elämästä Hayholtissa, ja vasta lopussa alkaa tapahtua. Mutta vaikka tämä osa saattaisi tylsistyttää, se kannattaa lukea, koska se sisältää pieniä yksityiskohtia jotka ovat tärkeitä tulevissa osissa.

Muistan kirjasta vain sen, että se oli niin sekava ja hyppi oudosti niin paljon, että siitä ei voi muistaa muuta. "Kliseisiä" vertauskuvia oli mielestäni hieman liikaa. Kirja loppuikin typerästi, ja siitä tuli sellainen olo, että siinäkö se... ja mitä ihmettä siinä oikein tarkoitettiin. Tarvitsee vain kaksi sanaa: Ei näin.

Itselläni ei ole varsinaisesti juuri tätä kirjaa hyllyssäni, vaan tämän alkuperäinen, englanninkielinen versio. Kunhan vain saa selvää mistä puhutaan, arvostan alkuperäisiä sanontoja. Siinä onkin kääntämisen vika - kaikki vitsit eivät välttämättä mahdu mukaan. Pidän kuitenkin siitä, että kaikki on yksissä kansissa myös suomeksi. :)

Artemis Fowl on hyvin kirjoitettu nuortenkirja. Kekseliäs juoni ja ovelat henkilöt pitävät lukijan lujasti otteessaan. Juoni on arvaamaton ja etenee sujuvasti kohti kirjan loppua. Henkilöt ovat humoristisia ja heidän seikkailuaan jaksaa seurata läpi kirjan. Suosittelen lämpimästi kaikille fantasian ystäville!

'Ihmiskrokettia' kertoo Isobel Fairfaxin tarinaa hänen itsensä kertomana. Hän elää ufoja tutkivan veljensä Charlesin, kyynisen Vinny-tädin ja hössöttävän äitipuoli Debbien kanssa Ardenissa, Fairfaxien talossa Lythen kylässä. Isobelin isä Gordon puolestaan elättää perhettä ja työskentelee Glebelandsin kaupunginvirastossa. Ardenissa kaikkialle tunkeutuu Fairfaxien kirous, melkein viisisataa vuotta vanha kirous suvun kantaisän ajoilta. Kaikkialle Isobelin elämään tunkeutuu mystisesti kadonneen äidin Eliza Fairfaxin varjo. Tarinan kulkiessa paljastuu totuuksia ja menneisyyden kätkettyjä salaisuuksia. Isobel alkaa hyppiä ajassa ja hänelle paljastuu yhtä ja toista itsestään ja Elizasta. Mukaan tarinaan sotkeutuvat Isobelin ystävät Eunice ja Audrey, sekä Rouva Baxter (Audreyn äiti) ja Isobelin intohimon kohde Malcolm Lovat josta paljastuu loppupuolella yllättäviä seikkoja. 'Ihmiskrokettia' oli mielenkiintoinen ja myös samalla paikoin ärsyttävä lukukokemus. Atkinson kyllä kirjoittaa mukaansa vievästi. Mutta välistä hänen maaginen realisminsa menee niin maagiseksi, että on hankala välistä erottaa mikä on kirjan maailmassa totta ja mikä morfiiniunta. Kirja ehkä pohjimmiltaan kertoo elämästä ja miten mikään ei ole sitä mitä ihmiset luulevat ja uskovat. Kirjassa on tavallaan rinnakkain kaksi Lytheä, toinen kuoleman ja väkivallan valtaama paikka ja toinen realistisempi missä väkivaltaa ja kuolemaa on vähemmän. Kirjassa kysytäänkin sitä, että kumpi lopulta oli todellisempi maailma. Fairfaxit ja osa Lythen kyläläisistäkin tuntuu enemmän tai vähemmän vinksahtaneilta, mutta Fairfaxeista ainoa selväjärkinen tuntuu olevan Gordon. Kirja on luettava ja vie mukanaan, mutta todella hämmentävä. Atkinson muistuttuu tässä John M. Harrisonia, epäselvyyden ja sekopäisten tarinoiden mestaria. Kirja on silti ihan mukava lukukokemus, muttei todellakaan mitään spekulatiivisen fiktion huippua. Suosittelen kirjaa uudenlaista lukukokemusta etsiville. Arvosana: 7+.

Kirja oli aika simppeliä tavaraa, jokseenkin tyypillinen nuortenkirja. Miljöö on sekoitus 1700-luvun merirosvoromantiikkaa ja tulevaisuutta (jälkimmäinen on tosin toteutettu sangen kömpelösti). Kieli oli nykyaikaista mutta taipuisaa, henkilöt eläviä, joskaan eivät kovin räväköitä persoonallisuuksia. Eniten minua häiritsivät itse merirosvot, jotka oli kuvattu naiivin toverillisiksi ja ritarillisiksi. Kaiken huippu oli se, että toinen päähenkilöistä (Connor) jopa toivoi edesmenneen isänsä olevan pojastaan ylpeä, tämän osallistuttua laivan valtaukseen. Rehti majakanvartija olisi kääntänyt pikemminkin kylkeä haudassaan mikäli olisi nähnyt poikansa moisessa puuhassa. Loppuhuipennuksesta olisi saanut vaikka mitä irti, mutta ilmeisesti kirjailija päätti säästää sen enemmän jännityksen trilogian seuraaville osille.

Odotin kirjalta enemmän. Juoni oli hyvä, mutta se oli osittain ennalta-arvattava. Henkilöt olivat hyvin kuvattuja, mutta heidänkin tekemiset olivat ennalta-arvattavia. Olisin odottanut Stinen kirjalta enemmän kauhua. Kirja oli hyvin mukaansa tempaavasti kirjoitettu, en olisi millään malttanut laskea sitä käsistäni.

Kirjaa lukiessa huomaa, että se on selkeästi suunnattu lapsille. Se on kirjoitettu lapsille sopivaan tyyliin, mutta toisaalta lasten kirjoihin ei mielestäni kuulu muiden ihmisten surmaaminen. Eläinten nimien suomentaminen on mielestäni tässä kirjassa ja kaikissa muissakin erittäin raivostuttavaa. Juoni oli melkein samanlainen kuin sarjan ensimmäisessä kirjassa, joten se ei hirveästi sytyttänyt. Dina ja Davin kertovat vuorotellen luvuissa asioita omista näkökulmistaan, mikä mielestäni sopii tähän kirjaan.

Tätä kirjaa on hieman hankala arvostella. Se sisältää muumiperheen mainioita edesottamuksia, mutta toisaalta se on myös mietelmäteos meren syvimmästä olemuksesta. TV-versiosta eroten tarinassa ovat mukana vain muumit ja Pikku-Myy, joiden luonteet on kuvattu hyvin, Muumipappa turhantärkeänä perheenpäänä, Muumimamma lempeänä, räväkkyyttä hakevana kotiäitinä, Muumipeikko tunteellisena haaveksijana ja Pikku-Myy kaikista pilaa tekevänä irvileukana. Mystistä tunnelmaa luovat myös erakkomainen kalastaja, keimailevat merihevoset ja Mörkö (joka oli muuten positiivinen yllätys). Paikoitellen tarina oli kuitenkin hieman ahdistava, muumiperheen ollessa yksinäisellä majakkasaarella keskellä myrskyävää avomerta. Muumipappa ja meri lukeutuu selkeästi surumielisempien muumitarinoiden joukkoon, samaan kastiin Muumilaakson marraskuun kanssa. Siis taattua Janssonin tasoa, mutta henkilökohtaisesti pidän enemmän hilpeämmistä muumikirjoista, kuten Taikurin hatusta.

Kirja on ihan luettava, mutta ei sen enempää. Ei jotenkin iskenyt minuun, luin vain koska kurssilla oli pakko lukea jokin kirja. Henkilöhahmoissa menin välillä pahastikin sekaisin, mutta juoni oli sinänsä ihan hyvä. En myös oikein löytänyt mitään muuta yhteistä Kalevalaan kuin satunnaiset kalevala-tyyppiset sanat, tosin oma Kalevala-tietämys on aika heikossa kunnossa.

Kirja oli erilainen verrattuna muihin sarjan kirjoihin. Sen juoni ja henkilöhahmot pitivät hyvin otteessaan edellisten osien tapaan, mutta jotenkin se ei tuntunut lainkaan Remnants-kirjalta. Maan selviytyjät ja heidän asuinympäristönsä eivät jotenkin ollenkaan olleet sarjan tyylisiä. Erittäin mielenkiintoinen kirja tosin. Suosittelen lämpimästi, mutta vain, jos on lukenut sarjan muut osat.

Kirja oli huomattavasti mielenkiintoisempi kuin sarjan edellinen osa. Se ei myöskään ole yhtä ennalta-arvattava, varsinkaan sen loppu. Loppu jäi sopivan avoimeksi ja juoni piti mielenkiintoa hyvin yllä, vaikka siinä ei koko ajan mitään tapahtunutkaan.

Jotenkin aika hiljaisen oloinen kirja. Applegatelta olisin odottanut vähän enemmän toimintaa, mutta toisaalta myös nämä tylsemmätkin kirjat sopivat aina välillä Remnants-sarjaan. Tässä kirjassa rupesi ärsyttämään Yagon ja 2Facen itsekeskeisyys. Kirja oli niin todenmukaisesti kirjoitettu, että teki mieli välillä hakata päätä seinään lukiessaan heidän kahden ajatuksista ja tekemisistä.

Momo on rasittavan opettavainen satu. Lastenkirjaksi ja lastennäytelmäksi sovitettuna teos on ihan hyvä, mutta näytelmällinen vuoropuhelu ei innosta luettuna. Kirjailijan ajattelumaailman antroposofinen huuhaa vieraannuttaa ja osoitteleva, saarnaava, rautalangasta vääntävä tyyli ärsyttää.

Mitä jos syttyy viimeinen maailmansota? Kun ihmiset tappavat toisensa ja maapallon? Entä jos kohtaisimme vieraita elämänmuotoja? Ja ennen kaikkea, mitä tapahtuukaan kaikkien näiden tapahtumien jälkeen. Mitä jää jäljelle? Aamunkoitto vastaa tähän kysymykseen omalla versiollaan, mikä on varsin mukaansa tempaava, jopa lisäosien arvoinen.

Jos miettii sitä, että haluaako lukea tämän kirjan, niin kannattaa kysyä kuinka uskovainen on ja kuinka paljon oikeasti pitää kristillisten kirjojen lukemisesta. Kirjan takakansi eikä kustantajan valinta eivät millään tavoin varoittaneet, että että kyseessä on uskonnollinen teos, jossa jumalan käskystä ja enkelten avustuksella yritään parantaa maailmaa (tietysti jumala ei kirjassa tee mitään, kunhan lähettää muita asiollensa). Jos pitää enkelifantasiasta, niin kokeilla saa, mutta teitä on varoitettu.

Mustesydämmen maailmaan on helppo jokaisen lukutoukan lipua sisään, kun tarina itse pyörii kirjojen keskellä. Kirja avaa mahdollisuuden toisenlaiseen lukukokemukseen ja kertoo siitä kuinka kaikki kirjat eivät ole turvallista luettavaa. Hyvyys ja pahuus taistelevat tässäkin kirjassa, mutta hieman normaalia kiehtovammalla tavalla.

Momon kansi ei ollut rohkaiseva eikä takakansikaan, mutta tarinan perusidea ja sen vieminen näppärästi loppuun asti on arvostettava teko. Kirja ei ole paksu, mutta sen sisälle mahtuu yllättävän suuria ajatuksia. Tarina lipuu lähes todellisuudesta fantasiaksi, mutta sitä voi käsitellä myös filosofiakirjana.

Olisin odottanut tältä kirjalta enemmän, on sitä sen verran paljon kehuttu. Itseeni ei tämä kirja iskenyt. Se oli kirjoitettu hyvin ja sopivan humoristisella tavalla, mutta jokin puuttui. Juoni oli sinänsä ihan hyvä, mutta jotenkin tuntui aina välillä puuduttavalta lukea kirjaa. Mielestäni kirja hyppelehti vähän liikaa paikasta toiseen. Henkilöhahmot tuovat ison plussan kirjaan.

10-vuotiaana Tripodien aika oli ensimmäinen lukemani scifi-kirja (ja paksuin kirja siihen mennessä). Kirja muodostui kiehtovaksi seikkailuksi joka ei tuntunut 10-vuotiaasta liian rankalta, mutta näin 15-vuoden jälkeen en ole varma että olisiko kirja enää yhtä kiehtova kokemus. Paksuudestaan huolimatta voisin suositella tätä kirjaa jo aika nuorellekin portiksi scifiin.

Aikoinaan Syyshämärän lohikäärmeet oli loistava lukukokemus, mutta se olikin sitä aikaa jolloin tämä kirja oli toinen koskaan lukemani fantasiakirja heti Sormustenherran jälkeen. Silloin en ollut vielä koskaan pelannut roolipelejä ja kyseinen maailma oli uusi ja kiehtova, mutta näin ajan kanssa (ja D&D roolipelien jälkeen) maailma on muuttunut kovin kuluneeksi ja tylsäksi.

Mallorean taru on suoraa jatkoa Belgarionin tarulle. Hahmot ovat samat ja vitsit ovat samat (piti niistä tai ei). Tarinana tämä on jälleen maailman kulkemista ristiin rastiin tehtävää suorittamassa velhojen kanssa ilman juurikaan sen syvempää ajatusta. Tämä kirja (ja sarja) kannattaa lukea ainoastaan jos nautti Belgarionin tarusta.

Belgarionin tarussa (kuten muussakin Eddingsin tuotannossa) näkyy suuresti se, että minkä ikäisenä luet näitä kirjoja. Belgarion on loistava kirja fantasiakirjallisuuden lukemisen aloittamiseen tai ylipäätänsä kirjojen lukemisen opetteluun, mutta vanhemmalle ja kokeneemmalle lukijalle lukukokemus pinnallisine hahmoineen muodostuu pettymykseksi. Tämä on kirja, jota en halua enää itse lukea, mutta jolla aion vuosien päästä aivopestä veljenpojan fantasiaan.

Luettuani runsaasti kirjaa haukkuvia arvosteluja ennen kirjan lukemista en odottanut tältä kirjalta mitään uutta, mutta silti kirjan lukeminen muodostui pettymykseksi. Samat tutut hahmot (eri nimillä ja taustoilla) ja jälleen jumalien tahdon toteuttamista. Tarina tuntui hyvin pitkältä kun hahmoista ei oikeasti enää jaksanut välittää.