Samarkandin amuletti

Teiniaikojen suosikkitrilogiani aloitusosa Samarkandin amuletti on vauhdikasta nuorten fantasiaa, joka sekä noudattaa että rikkoo fantasiakaavoja. Stroudin kieli on sujuvaa ja vauhdikasta, ja teoksen taikamaailmana toimiva vaihtoehtohistoriallinen Lontoo on kiehtova ympäristö, jossa on paljon potentiaalia erilaisiin kehityssuuntiin ja ristiriitoihin. Teoksen huumori iski minuun paremmin teini-ikäisenä, mutta hahmonrakennus toimii edelleen. Teoksen runsaita alaviitteitä on toisinaan moitittu, mutta minusta ne sopivat kokonaisuuteen oikein hyvin. Osansa on tietysti silläkin, että kertojana toimiva Bartimeus sekä hänen aisaparinsa Nathaniel olivat ja ovat edelleen minusta ihan kiinnostavia hahmoja, joiden tekemisiä oli mielenkiintoista seurata. Erityisesti moraaliset kysymykset, joita jo tässä osassa hienoisesti herätellään, antavat mukavasti syvyyttä toimintakohtausten keskellä.

Tätä on vähän hankala arvostella itsenäisenä kirjana, mutta yritän kuitenkin. Kirjana tämä ei päihitä trilogian kahta seuraavaa osaa, ja varsinkin alku oli melko tylsähkö. Kuitenkin loppua kohden juoni vähän parani, mukaan tuli myös jännitystä ja tiukkoja tilanteita. Lopetus olikin aivan liian ennalta-arvattava ja tylsä. Sankari pelastaa maagikot ja nousee suosioon... Nathaniel oli kuitenkin mukavampi kuin toisessa osassa, vaikka kolmannessa alkoikin saada näitä piirteitä takaisin. Tietysti se oli olennainen osa juonta. Bartimeuksen alaviitteet olivat hauska lisä kirjaan, niistä pidin kovasti.

Ah, tässäpä vasta onkin loistava kirja! Jo toinen kirja, joka oli pakko lukea yhdeltä istumalta. Suorastaan rakastan Stroudin tapaa kuvailla asioita ja arka, ujo Nathaniel oli enemmän kuin loistava päähenkilö kirjalle. Bartimeus oli siinä mielessä hyvä valinta, että hän oli kuin täydellinen vastakohta Nathanielille ja siksi parivaljakon seikkailuja oli mukava seurata. Siinä, missä Nathaniel on arka ja hieman sisäänpäin kääntynyt, Bartimeus on rempsakka ja pirteä, olkoonkin että joutuu työskentelemään alhaisen demonin asemassa.

Kirja ei oikein temmannut mukaan niin kuin odotin. Alun takertelemisen jälkeen pääsin kuitenkin jyvälle juonesta, mutta koskaan en kirjaa loppuun asti jaksanut lukea. Ei pisteitä minulta tälle kirjalle...

Kirjasta sai erittäin hyvän ensivaikutelman jo ensimmäisillä sivuilla. Se on humoristinen ja nopealukuinen kirja, jossa taikuuden maailma ei ole aivan se perinteinen. Kirja on enimmäkseen kerrottu Bartimeuksen näkökulmasta, välillä myös Nathanielin. Kirjan parhain tuntomerkki ovat Bartimeuksen kertomissa luvuissa alaviitteet, joissa tarkennetaan aina jotain tiettyä asiaa. Kirjan toisesta päähenkilöstä Nathanielista tulee aivan mieleen Artemis Fowl. Nathaniel on Fowlin tapaan lapsinero, tosin hän on huomattavasti epävarmempi kuin Artemis. Kirjan varsinainen päähenkilö Bartimeus saa hymyn huulille lähes kaikella sanomisellaan, varsinkin alaviitteissään. Olisin toivonut koko kirjan olevan hänen kertomaa. Kirjassa oli yleisestikin mielenkiintoiset ja hieman erilaiset henkilöhahmot: Arthur Underwood oli yksinkertainen ja tyhmä ja piti Nathanielia samanlaisena kuin hän itsekin on. Rouva Underwood oli taasen kiltti höppänä, joka piti Nathanielin puolia. Kirjan loppu sopi hyvin tälle kirjalle. Pitkin kirjaa kehittynyt Nathanielin ja Bartimeuksen välinen ystävyys sai huipennuksensa aivan lopussa. Kirja oli yleisestikin ennalta-arvaamaton, olin lukenut kirjan kerran aiemminkin kauan sitten, mutten siltikään arvannut tulevia tapahtumia. Erittäin suositeltava kirja kaikille, niin nuorille kuin vanhoillekin.