Uusimmat kirja-arviot ja kommentit

Kiinnitin katseeni tähän kirjaan etukannen perusteella. Luettuani takakannen päätin lainata kirjan. Kotona aloin innolla lukea, sillä takakansi lupasi hyvän lukukokemuksen. Päähenkilöt ovat sympaattisia ja heihin samaistuu helposti. Ne kohdat joissa itkettää itkettävät ja vitsiksi tarkoitetut kohdat naurattavat. Tapahtumat kuvataan aidoisti, tosin joissakin kohdissa näin ei ole tehty jolloin lkija palaa maan pinnalle. Siksi neljä tähteä. Älä kuitenkaan jätä tätä kirjaa väliin!

Eräs ystäväni suositteli kirjaa minulle ja katsoin sitä kiinnostuneesti. "Toivotavasti juoni tekee tästä kirjasta näin paksun." mietin. Kirjan alku oli melko sekava ja luin takakannen kerta toisensa jälkeen tajutakseni missä mennään. Kun henkilöiden nimet olivat tulleet selviksi kirja tempaisi mukaansa. Pratchett on luonut pikkumiehille hyvi niidenkaltaisen kielen, joka täydentää kokonaisvaikutelmaa. Hahmot on rakennettu huolella ja juonen pohjakin sopii hyvin kuvaan. Terry Pratchett onnistui taas kerran! Nauttikaa!

Kirjan juoni ei ehkä ole kovin erikoinen, mutta sen henkilökuvaus, maailma ja kieli ovat aivan upeita. Le Guin ei ole vain luonut uskottavaa maailmaa, johon lukija pääsee kokonaan sisälle, vaan on myös täyttänyt maailman psykologisesti kokonaisilla ja äärettömän taitavasti kuvatuilla ihmisillä. Sokerina pohjalla ovat näytteet planeetan taruista ja kansojen erojen laukaisemat pohdinnat, jotka tuovat lukemiseen älyllistä haastetta. Upea kirja, joka jää mieleen.

Austraasian viimeisissä lapsissa jatkuu Keväällä isä sai siivet kirjasta alkanut tarina. Tarinassa lukija törmäsi välistä kristilliseen tai pikemminkin yleis-uskonnolliseen symboliikkaan. Mutta tarina oli jännittävä, se kuvaa kasvamista, aikuisuuden pelkoa ja vastuuta ja lopulta seisomista omin jaloin. Lisäksi kirjassa varjottomuus on selvä viittaus Paratiisiin, aikaan ennen hyvää ja pahaa. Austraasian ihmiset ovat hyviä, kykenemättömiä pahaan koska heidän varjonsa, ja siten heidän toinen puoliskonsa, on erotettu heidän valaistuneista sieluistaan. Sielut ovat enkelimäisessä tilassa ja varjottomia. Varjoton ei kasva, koska hän ei muutu eikä hänessä ole hyvän ja pahan tietoa ja ristiriitaa näiden välillä. Lauran halu hakea varjot takaisin, kuvaa hänen haluaan olla eheä, täysinäinen ihminen hyvän ja pahan, valon ja varjon sekoituksena jolla on valinnan vapaus molempiin. Tarinassa esiintyvä Puuttuva Peukalo paljastuu Wordsworth runoilijamerirosvoksi, joka on enemmänkin kuin pelkkä majatalonpitäjä. Tarina toimii myös seikkailuna, etsintäkertomuksia uudessa ja tuntemattomassa maailmassa. Austraasia ei olekaan Paratiisi, vaan pahuus on astunut sinnekin vaikka Raakel Vastapöksyn juonet estettiin. Kirja on hyvä, ja kotimaisen fantasian kärkeä. Kirja on myös seikkalullisen fantasian lisäksi syvällisempi filosofinen teos. Suosittelen kaikille Keväällä isä sai siivet kirjan lukijoille, sillä siten saa tarinasta enemmän irti. Arvosana: 8+.

Jumalten juhlat oli hivenen parempi kuin edellinen osa, kenties April kertojana ja tarinaan ilmaantunut surumielisyys Everworldiin siirtymisen takia paransivat sitä hieman. Mutta muuten tarina jatkoi sitä samaa haipakkaa jenkki-TV-sarja meininkiä ja surkeaa kirjoittamista joka oli paikoin tylsää, naiivia ja kliseistä. Mutta parempi kuin edellinen osa, Konekiväärejä keijusaarella. En suosittele muille kuin aiemmat osat lukeneille. Arvosana: 5-.

Alku oli vähän kankea, ja viittasi samanlaiseen keskinkertaisuuteen kuin aiemmat kotimaisen fantasian tuotokset, mutta pian alun jälkeen tarina vei mukanaan ja paljastui varsin hyväksi. Tosin seksuaalisuuden siivoaminen tarinassa vain pieneksi viitteeksi jolla annetaan lukijan ymmärtää mitä on tapahtunut, harmitti vähän, mutta sen ymmärtää kun kirja on suunnattu lapsille ja nuorille. Adulkar kasvaa kirjan aikana todelliseksi keisariksi, kun taas hänen sisarensa vajoaa Rooman keisarien rappion kaltaiseen tilaan. Tarina oli hyvä ja piti mukanaan, mutta mikään huippuhyvä teos ei ollut, mutta kotimaisen fantasian sarjassa sijoittuu minun kategoriassani sinne Auerin heti perään. Suosittelen kirjaa hyvää kotimaista fantasiaa etsiville. Arvosana: 7+.

[i]Austraasian viimeiset lapset[/i] on kaunis kuvaus aikuiseksi kasvamisesta ja sen mukanaan tuomasta vastuusta. Teos on trilogian ensimmäistä osaa synkempi, Austraasian ihmemaa ei ollutkaan vain aurinkoinen paikka huolia. Vaikka juonellisesti teos seuraakin melko perinteisen etsintäretken kaavaa, vahvat henkilöhahmot ja tekstin takaa kumpuava, ajoittain lyyrinenkin symboliikka tekevät kirjasta erilaisen ja raikkaan lukukokemuksen. Tarinaan heittäytyminen saattaa aluksi olla kriittiselle lukijalle hankalaa, mutta kun Austraasiaa oppii katsomaan lapsen silmin, ei sieltä tahtoisi enää palatakaan.

Näppärä kuvaus ihmisen ja ihmisen sekä ihmisen ja median välisistä valtataisteluista. Käsikirjoittajien ja heidän luomansa sarjan rinnakkaiselosta on revitty paljon helposti sulavaa draamaa ja saippuaa seuraamaton tulee siinä sivussa oppineeksi paljon uutta. Myös aktiivisille ruutuun liimautujille kirja lienee valistava ja avartava kokemus. Sinisalon tyyli on varmaa ja viihdyttävää, mutta ”Lasisilmää” vaivasi sama laajakaarisuus kuin monia muitakin hänen teoksiaan: siinä missä alku vangitsee, pian keskivaiheen jälkeen mielenkiinto lopahtaa. Postmodernismin keinoja sen sijaan on käytetty parhaalla mahdollisella tavalla: raikkaasti ja älykkäästi, muttei tippaakaan elitistisesti. Tarjolla on mehevää metafiktiota kiinnostavana ihmissuhdesipulina.

Tämä kirja olisi uponnut minuun varsin hyvin joskus kymmenen ikävuoden kieppeillä, mutta siitä todellakin huomaa, että kirjoittaja on varsin nuori tyttö. Sellaisen kirjoittamaksi tätä voi pitää saavutuksena. Olisin suonut, että Flavia olisi työstänyt tätä vielä muutaman vuoden ja antanut sitten maailmalle hieman kypsemmän teoksen. Toisaalta sitä ei luultavasti olisi edes julkaistu, sillä kirja tuntuu menestyvän lähinnä kirjoittajan poikkeuksellisen nuorella iällä.

Kirjan käänteet pystyi aika hyvin arvaamaan etukäteen, kuten myös tapahtumien kulun. Silti kirjan juoni ja salaperäisyys riittivät kirjan loppuun lukemiseen. Kuoleman kanssa keskustelu, oli hauskin kohta. (Ottaen huomioon että kirjailija oli vain kaksitoista vuotias kirjoittaessaan kirjan.)

Kaikki hyvyys kääntyy päälaelleen, jäljelle jää vain kaikki muu... Luovuutta ei puutu kirjan myötä, ja uusia juonenkäänteitä mahtuu mukaan. Mielenkiinto jähmettyy paikkoilleen, lopahtaa. Mutta silti jaksaa lukea loppuun asti. Kirja loppuu vähän aukinaisesti.

Kirja jatkaa siitä mihin ensimmäinen osa päättyi. Mielenkiinto ei katoa, vaan jatkuu aina loppuun asti. Juoni ja salaperäisyys pysyvät mukana, jopa varjoja haettaessa. Ehkei ikuinen hyvyys ole aina hyväksi kenellekään, se vain mehmentää aivot. Siihen joskus tarvitaan jotain muutakin...

Kirjan nimi ei ole kovinkaan huomiota herättävä, mutta sisältö on kaikkea muuta. Juoni ja hahmot ja tapahtumat vievät mukanaan. Huostolassa on kaikkein parhaimmat kohdat, ja lukemista ei malta lopettaa. Kirja todellakin nousi siivilleen. Yksi ehdottomista suosikeista.

Kirja ei jatka linnassa tapahtunutta kulkua, siihen jää lovi, kaikesta on kulunut kuusi vuotta. :/ Henkilöitä esitellään nyt aivan uudessa valossa, ja ensimmäisessä osassa, jolla oli nyt vähäinen osa esim: Janis. On nyt aivan uudessa tilanteessa. Kirja loppui nytkin kesken, mutta ei enää niin häiritsevästi kuin Mosaiikkilintu. Lahjoja kirjoittajalla on, toivottovasti ilmestyy muitakin kirjoja. Kunhan ei jätä loppua avarasti auki ja jatka tapahtumia vuosien päästä.

Tulee mieleen Maissi lapset elokuva, eli ei kovin hyvä versio. Loppu oli kliseinen ja tylsä, kuin suurin osa kirjasta. Ei ole Stinen parhaimpia kirjoja, mutta ei huonompiakaan. Jokaiselle on oma makunsa, ja kriteerinsä. Kansikuva oli mielenkiintoa herättävä.

Aluksi kirja ei sen kummemin säväyttänyt kansikuvan perusteella. Päätin sitten lopulta lukea kirjan ja jäin heti, kahden ensimmisen kirjan luvun jälkeen koukkuun. Miinusta ei löytynyt, lenti heti suosikkien joukkoon. Juoni, hahmot ja kaikken kaikkiaan monipuolinen pakkaus.

Tämä kirja nousi heti suosikkien joukkoon, vaikka ei ole niin hyvä kuin ensimmäinen osa: Yönsiiven velhot. Kirjan juoni eteni tasaisesti ja salaperäisesti, miinusta oli se että arvasi jo melkein alussa että kuka on Isobel. Loppu jäi auki, joten seuraava kirja on taatusti tulossa.

Kirja alkoi vaisusti, melkein sanottuna tylsästi ja kliseisesti. Seuraavien kappaleiden aikana mielekiinto kasvoi... Tempoi mukaansa. Kirja oli hyvä luettava, mutta kirjassa on yksi paha virhe, se loppuu kesken. Kirjan loppuun ei saa järkevää tilannetta mitä tulee tapahtumaan.

Kirja jatkuu siitä mihin jäätiin ensimmäisessä osassa. Kirjan juonen ja kulun pystyi aika hyvin arvaamaan etukäteen. Takakannen teksit antoi siihen osviittaa. Yllättäviä käänteinä mahtui mukaankin, ja siskosten pitää miettiä miten he haluavat jatkaa elämäänsä.

Kirja oli loistava, tähän astisista kirjoista muukaansa tempaavaavin. Juoni oli loistava, takakannen kirjoitus paljasti liikaa kirjan sisältöä. Siitä miinusta. Kirja oli yksi suosikeistani, kauhufanaatikoille ykkösluettavaa. Toivottovasti seuraavakin on yhtö hyvä.

Kirjan juoni oli loistava, lopussa tapahtui yllättä käänne, niin kuin aina. Kauhukirjallisuuden faneille kyllä, ja miksei muutenkaan. Ei ole kuitenkaan R.L.Stinen parhaimpia kirjoja. Oli ihan hyvä, kerta luettavaa, luettu loppuun muutamassa tunnissa.

Verrattuna ensimmäiseen, niin oli huonompi. Kerta luettavaa, mutta ne jotka pitivät... mikäs siinä... Juoni oli tönkköä, mielenkiinto sammui loppua kohti. Loppu sekä haikea, että onnellinen. Sekavan puoleinen. Toivotaan, että seuraavasta kirjasta tulisi parempi.

Minun ensimmäinen Pratchettini oli kyllä sellainen kirja, joka vei mukanaan. Olisin varmasti lukenut kirjan yhdeltä istumalta, jos olisin hivenen nopeampi lukija. Henkilöhahmoihin tykästyin heti alkusivuilla ja erityisesti tumpeloon Rincewindiin oli helppo samaistua. Kiekkomaailma on hyvin mielenkiintoinen ympäristö erikoisine luonnonilmiöineen. Kieli on railakkaan humoristista ja lukija tulee väkisinkin hyvälle tuulelle. Suosittelen kaikille niille, jotka eivät ota fantasiaa liian vakavasti!

Bradburyn kirja pureutuu kirjallisuudenharrastajan kipeimpään kohtaan. Mitäpä jos kirjat olisivat kiellettyjä, ja niiden lukeminen olisi murhaan rinnastettava teko? Voisiko sellaisessa maailmassa oikeasti elää vai olisiko ihmiskunnan kohtalo vajota apaattiseen transsiin? Mitä sellaisessa tilanteessa pitäisi tehdä... alistuako kenties etsimään sivistystään televisiosta? Tai ainahan on mahdollista ryhtyä lainsuojattomaksi.

Linnunradan ääret kilpailee minusta scifin huipusta Dan Simmonsin ja Alastair Reynoldsin teosten kanssa. Kirja sijoittuu kauas, kauas tulevaisuuteen Linnunradalle, missä ihmiskunta on vain yksi laji miljoonien joukossa. Leikkiessään tulella ihmiset vapauttavat Laboratoriossaan jotakin jumaliakin suurempaa. Eikä se jokin ole hyväntahtoinen. Kirjassa kulkee useita eri juonia rinnakkain, pelastusretkikunnan matka, Johannan ja Jefrin elämä maahansyöksyneen aluksen jälkeen ja Piikkien kulku kehityksen portaita ylöspäin. Kirja vei heti alussa mukanaan ja Vinge käyttää kynää taitavasti. Tarina vie mukanaan ja kuvailukin on niin värikästä että maisemat voi lähes aistia. Linnunradan ääret käsittelee seikkailun ja jännityksen ohessa suuria filosofia kysymyksiä ja tuo siten kertomukseen syvällisyyttä. Tämä kirja sai minut katharsikseen ja sen on yksi parhaimpia scifi-kirjoja joita olen lukenut. Tarinassa on komediaa, tragediaa ja dramatiikkaa ja tuskallisuutta. Suosittelen kaikille. Arvosana: 10+.