Vehka

Lue lisää ...

Selvennyksenä täältäkin löytyvän jasmiiniteen arvostelun lisäykseen, ettei kukaan turhaan ala pelätä kriittisten arvioiden kirjoittamista kirjoistani:

Kommentoin Goodreadissa käyttäjän jasmiinitee arviossa esiintynyttä yhtä ajatusta, josta yllätyin. Viesti oli ystävällinen ja asiallinen, eikä sitä ollut tarkoitettu kritiikiksi, mutta yhtä kaikki se oli kirjoitettu hämmennyksen vallassa, ja kommenttina myös lopulta aika turha. Se poistettiin Goodreadsin sääntöjen mukaisesti, koska kirjailijat eivät saa kommentoida omien kirjojensa arvioita, eikä viestiä ole enää olemassa. Se nyt olisi pitänyt alunperinkin jättää lähettämättä, mutta erehdyin, koska olen ihminen. Pyysin sääntörikkomusta anteeksi.

En aio toistaa samaa mokaa uudelleen, vaan oppia kerrasta, ettei kirjailijan tule osallistua omasta kirjastaan käytävään kriittiseen keskusteluun arvosteluja kommentoimalla, olipa kommentin tarkoitus sitten miten vilpitön tahansa.

En kritisoi kenenkään arviota, en väitä lukijoiden keksivän asioita omasta päästään tai kiellä oikeutta tulkintaan, enkä niin tässäkään yksittäistapauksessa tehnyt. Lähtökohtaisesti en myöskään lue netistä löytyviä arvioita kirjoistani, ellei niitä välillä joku tuttu linkkaa, kuten tässä tapauksessa kävi. Jatkossa harkitsen myös arvioiden lukemista ylipäätään tarkemmin.

Lempeyttä ja lukemisen iloa!

-Vehka

P. S. Jos joku näkee minun kommentoivan kriittistä arviota mistään muusta syystä kuin minua itseäni koskevien kommenttien vuoksi, saa heittää sorsalla. Oon ihan perusihminen, vaikka olenkin sattunut kirjoittamaan pari kirjaa.

Tällä kirjalla oli vain kolmen tähden arvioita, joten kaipa se on pakko tarttua näppäimistöön ja korjata tilanne. Atuanin holvihaudat oli minulle 12-vuotiaana niin järisyttävä kokemus, ettei aivan samaa ole saavuttanut mikään toinen kirja. Tenarin maailma, sen uhkaavat ja julmat jumalat ja pimeys, ja Gedin lempeys ja voimakkuus ovat syöpyneet mieleeni ikihyviksi. Tässä kirjassa on kuvattu hyvin sekää pahaa että hyvää - ja niiden lisäksi inhimillisyyttä, vaikeita valintoja ja sitä, miten vapaus voi tuntua kahleelta. Yksi kirjan vaikuttavimmista kohtauksista on se, jossa Tenar itkee päästyään viimein vapaaksi menneisyydestään ja sen vaateista. Myös Ged vankina labyrintissa ja hänen käymänsä keskustelu Tenarin kanssa on aivan uskomattoman tiivistunnelmainen ja kaunis. Atuanin holvihaudat on iätön, elegantti ja samaan aikaan maanläheinen kirja. Se vaatii lukijaltaan kärsivällisyyttä ja kehottaa kuuntelemaan. Tässä kirjassa on menneiden sankaritarinoiden kaikuja, suuren seikkailun tuntua ja silti kotilieden lämpöä. Atuanin holvihaudat on minulle Maameren tarinoista se kaikista rakkain. Siihen tarttuminen on kuin kotiinpaluu.

Ei sille vain mitään voi: joskus kahden ja puolen tähden kirjalle on annettava neljä tähteä ihan vain siksi, että Sturm ja Raistlin olivat teini-ikäisen Vehkan mielestä tosi kuumia. Syyshämärän lohikäärmeet ei ole oikeastaan "hyvä" kirja, mikäli hyvällä tarkoitetaan laadukkuutta, omaperäisyyttä tai jotakin muuta yleisempää mittaria. Se on kuitenkin eittämättä oman genrensä klassikko, mukaansatempaava ja kaikin puolin herttainen kirja. Ja sitä paitsi: onhan siinä Raistlin. Kirja vilisee tapahtumapaikkoja, puolihaltioita, kääpiöitä, välikevennykseksi tarkoitettuja kenttejä (kentitkin ovat muuten tosi söpöjä), kapakoita puissa, magiaa, lumottuja esineitä, jumalia ja muutenkin kaikkea sitä, mitä perinteisestä miekka ja magia -roolipelistä voi olettaakin löytyvän. Tästä kaikesta huolimatta kirjassa on myös vaikuttavia hetkiä: Raistlin istumassa veneessä yömyöhään. Kuvaus kapakasta, joka on rakennettu vanhaan puuhun. Kuunkullan kuolema (joka ei sitten kuitenkaan ollut kovin lopullinen). Tämä on vallan mainio matkaopas oman genrensä maailmaan ja sitä paitsi omalla tavallaan niin sympaattinen kirja, että kirjallisuustieteilijänkin on nöyrryttävä ja annettava ne neljä tähteä. Ihan vaikka jo siksi, että ilman tätä kirjaa olisi moni hieno tarina Risingillekin jäänyt kirjoittamatta.

Voihan Syntymälahja minkä teit. (Huomautus: luin kirjan englanniksi, joten käännöksen laadusta en osaa sanoa mitään.) Viime kesänä ostin tämän rippileirin opettajana unenpuutteeseen hajoillessani. Pidin leivisköiden (niin "grace" lienee käännetty?) ideasta ja siitä, millainen päähenkilö oli. Kirjan juoni sinällään ei ollut kovin kummoinen ja leivisköidenkin suhteen oli ehkä liioiteltua paljastaa molempien päähenkilöiden leiviskät joksikin muuksi kuin alussa oli väitetty, mutta kirja ansaitsee silti omassa genressää (nuorten fantasiakirjallisuudessa) neljä tähteä kahdesta syystä (juonipaljastuksia): Katsa ja Po päättävät lopussa rakentaa suhteensa jonkin muun kuin avioliiton ja lasten varaan. Katsa ei laisinkaan halua lapsia eikä perinteinen parisuhde sovi hänelle, joten Pon on se hyväksyttävä. Olin tästä käänteestä todella mielissäni: harvoin näkee moista normeja rikkovaa toimintaa tällaisissa kirjoissa. Toisekseen pidin kovasti myös siitä, miten Pon sokeutuminen ja sen tuoma heikkous oli kuvattu. Mieleeni tuli Ged Tehanussa (ja Tehanu on ihana!). Edelleenkin tällaisia vammoja kuvataan aika harvoin - tai sitten en vain lue oikeita kirjoja. Ylipäätään pidin hurjasti Pon leiviskästä. Minun sydämessäni on oma paikkansa telepaatikoille ja koska Pon kyvyn rajoitukset oli vielä keksitty hienosti, pidin siitä aivan erityisesti. Syntymälahja on vahva aloitusteos - harmi vain, että sen jatko-osassa, Firessa, toistetaan käytännössä lähes kokonaan ensimmäisen osan juoni. Naispääosa ei taaskaan halua sitoutua tai hankkia lapsia ja sitä korostetaan. Niin käy myös kolmannessa osassa ja siinä vaiheessa on hankala päättää, pitäisikö itkeä vaiko nauraa.