Maameren tarinoiden 2. osa oli minun mielestä täydellinen jatko ensimmäiselle kirjalle. Atuanin holvihaudassa on mukava tarina ja hahmot on tykättäviä. tähän mennessä lempi kirjani.
Alkuteos ilmestynyt 1971. Suomentanut Kristiina Rikman. Päällyksen kuva: Seppo Lindqvist. Typografia: Kari Kotka.
Newbery Silver Medal Award 1972, Mythopoeic-palkintoehdokas 1972.
1. painos: WSOY, 1976. Päällyksen kuva: Seppo Lindqvist. Typografia: Kari Kotka. Sidottu, kansipaperi.
2. painos: WSOY, 1984. Päällyksen kuva: Seppo Lindqvist. Päällyksen suunnittelu: Graafinen studio Holm & Kalliomaa. Kultaiset klassikot. Nidottu.
3. painos: WSOY, 1990. Nidottu.
Toisen osan tapahtumien näyttämönä on Holvihautojen kunnas keskellä Atuanin autiomaata, ikivanha jumalkuninkaan temppeli ja kalmisto, jonka yhdeksän hautapaaden alla kiemurtelee pelottava Labyrintti. Tätä karua maailmaa hallitsee Tena, köyhän puutarhurin tytär, joka neljätoistavuotiaana on vihitty Nimettömien esipapittareksi. Labyrinttiin ei kukaan kuolevainen saa astua. Mutta Varpushaukka, Maameren velho, tunkeutuu Holvihautojen pyhimpään, etsimään kadonnutta aarretta. Tietääkö hän, että Nimettömien laki vaatii hyvitykseksi häpäisijän henkeä?
Adlibris: Katso Adlibriksestä
Mistä löydät tämän kirjan
Ulkoiset linkit avaavat kirjan haun valitussa kaupassa. Saatavuus voi vaihdella. Maameren tarinat
Kaikki sarjatiedot →Kirjasarja
Risingshadow
Mitä sinä ajattelit kirjasta?
Jaa oma kokemuksesi muiden Risingshadow-lukijoiden kanssa.
Risingshadow
Lukijoiden arviot
4 arviotaMitä Risingshadow'n lukijat ajattelevat tästä kirjasta
Näytä arvio (sisältää juonipaljastuksia)
Tällä kirjalla oli vain kolmen tähden arvioita, joten kaipa se on pakko tarttua näppäimistöön ja korjata tilanne. Atuanin holvihaudat oli minulle 12-vuotiaana niin järisyttävä kokemus, ettei aivan samaa ole saavuttanut mikään toinen kirja.
Tenarin maailma, sen uhkaavat ja julmat jumalat ja pimeys, ja Gedin lempeys ja voimakkuus ovat syöpyneet mieleeni ikihyviksi. Tässä kirjassa on kuvattu hyvin sekää pahaa että hyvää - ja niiden lisäksi inhimillisyyttä, vaikeita valintoja ja sitä, miten vapaus voi tuntua kahleelta. Yksi kirjan vaikuttavimmista kohtauksista on se, jossa Tenar itkee päästyään viimein vapaaksi menneisyydestään ja sen vaateista. Myös Ged vankina labyrintissa ja hänen käymänsä keskustelu Tenarin kanssa on aivan uskomattoman tiivistunnelmainen ja kaunis.
Atuanin holvihaudat on iätön, elegantti ja samaan aikaan maanläheinen kirja. Se vaatii lukijaltaan kärsivällisyyttä ja kehottaa kuuntelemaan. Tässä kirjassa on menneiden sankaritarinoiden kaikuja, suuren seikkailun tuntua ja silti kotilieden lämpöä. Atuanin holvihaudat on minulle Maameren tarinoista se kaikista rakkain. Siihen tarttuminen on kuin kotiinpaluu.
Tästä osasta en oikein aikoinani innostunut. Kirjan lukemine kesti kauan, ja hypin rivien yli, mikä oli välillä hankalaa kun jäi ymmärtämättä jotain. Eli ei kannata tehdä niin, kuitenkin kirja oli aivan pakko lukea loppuun, jokin jännitys siinä kokoajan kulki.
Alusta oli suhteellisen tumman puhuva, enkä oikein pitänyt siitä, odottelin kokoajan, että koska se Ged hyppää sinne tarinaan pelastamaan sen. Vaikka kirja oli toisaalta aika yksitoikkoinen, mutta jollain tapaa todella kiehtova, en ymmärrä kuinka Ursula sen tekee että onnistuu vangitsemaan lukijansa sillätavalla, mutta toivon todella että sarja jatkuu yhtähyvin. Jopa alun tumman puhuva teksti oli kirjoitettu hyvin , aiheutti kylmätväreet selkään toisinaan, mutta silti se oli minulle ehkä hiukan liian tumma, ja liian pitkään. Tummia kohtia saa olla ja niitä pitää olla, mutta välissä on oltava jotain valoakin.
Risingshadow
