Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Muistan tämän kirjan yhä vuosienkin jälkeen tuskallisena lukukomuksena surkeutensa vuoksi ja siksi tämä on jäänyt myös siinä mielessä mieleen, että kirjoitan tämän arvostelun. Kirja jäi mieleen sekavana, inhottavana ja luotaan työntävänä. Täytyy sanoa, että olen niitä ihmisiä jotka haluavat selkeän rakenteen kirjalle ja minua ei lukijana kiinnosta kiinnosta "kielikoneet". Minä haluan tarinan.
Arvosana: 8+ Angie Sage osaa kirjoittaa, ja se näkyy. Hauskat ja persoonalliset henkilöhahmot imaisevat lukijan heti kirjan syövereihin. Kuitenkin pienet yllätyksettömättömyydet härnäävät takaraivossa. Myös lihavoidut sanat ärsyttävät, mutta jotkut saattavat pitääkin siitä. Magiaa on kuitenkin jännittävä kirja magian maailmasta
Unienvaihtaja ei ole huima ja jännittävä seikkailukirja vaikka siinä jännitystä onkin. Enemmän kirja lumoaa ja kietoo kesäiseen syliinsä maagisella kuvailullaan ja leppeydellään, kirja on kuin tuuli joka kannattalee vienosti lukijaa vieden häntä mukanaan. Kirjan henkilöt olivat kaikki monitahoisia ja monipuolisia henkilöitä joilla on myös sisäinen elämänsä. Tosin muutama näyttelyvieras oli hieman kliseinen mutta niin kuuluukin olla. Kirja oli hienon positiivinen, se loi lukijalleen aurinkoisen mielen, sillä kirjassa kaikki ongelmat ratkeavat ja loppu on onnellinen. Eniten teos innosti taiteellisuudellaaan, sillä miten se maalasi näyttämön kirkkain ja hehkuvin kesäisen Suomen värein. Kirja on hieno ja taiteellinen ja suosittelen sitä kaikille jotka haluavat lukea erikoisen kirjan. Arvosana: 8+.
Vuorovetten vartija oli minusta hiukan huonompi kuin Meren kansa. Vaikka kyllä tulva ja Ingon sekoaminen olivat kiinnostavia, kirjassa oli aika vähemmän omaperäisyyksiä kuin Meren kansassa ja kliseitäkin pisti silmään. Tosin Carnen mummo oli kiinnostava hahmo ja hänestä soisin kerrottavan jatkossa lisää. Mutta kirja on hyvä ja pitää mukanaan ihan hyvin ja loppu on hyvä jännittävine tapahtumineen. Tosin suhtauduin sangen karsaasti Vuorovetten solmuun ja sen olemassa oloon, sillä muu magia kirjassa on kätkettyä ja ei niin räikeää. Sapphyn ja Conorin isä Matthew Trewhellan vaikutti tässä osassa yhtä itsekeskeiseltä ja vastuuttomalta kuin ennenkin, mutta ne kuuluvat hänen ominaisuuksiinsa, ailahteleva mies joka ei aina ole niin käytännöllinen ja vakaa. Faro oli ärsyttävä kuten ennenkin ja ihmettelin miten Sapphire sietää häntä. Mutta kirja on luettava ja mukiin menevä teos ja suosittelen kaikille jotka etsivät hyvää kirjaa. Arvosana: 6-.
Magiaa meri tumma on pikemminkin seuraavan osan esinäytös kuin itsenäinen kirja. Kirjassa myös kierrätettiin aika paljon samoja teemoja kuin aikaisemmissakin kirjoissa. Lirun kasvavat noitavoimat ja Vesper toivat kirjaan lisää jännitystä ja mielenkiintoa, samoin uusi lastenhoitaja/kokki. Stan oli naurattava hahmo mutta silti kirja jäi aiemmista osista jälkeen. Suosittelen kirjaa aiemmat Strega-Borgiat lukeneille, muuten juonesta ei saa otetta. Arvosana: 6.
Muurahaisten kapina oli vähän kauhukirjamainen, mutta muuttui lopussa hauskaksi ja pisti miettimään meitä ihmisiä ja tapojamme. Muurahaisten kapian oli yhtä hyvä kuin edeltäjänsä ja oli hauskakin, varsinkin Muurahaisten ristiretki nauratti ja sen loppu. Kirjassa myös Sormia käsittelevät kohdat naurattivat. Kirja oli hyvää scifiä ja suosittelen sitä kaikille Muurahaiset-kirjan lukeneille. Arvosana: 8-.
Kirja oli mielenkiintoinen ja omalaatuinen scifikirja ja juoni piti mukanaan loppuun asti. Tosin muurahaisten jaksot olivat paljon kiinnostavampia kuin ihmisten puuhat. Lisäksi inhosin Jonathan Wellsin hahmoa alusta asti, itsekäs epäonnistunuja. Mutta se on minun mielipiteeni. Muurahaisten maailma ja varsinkin Maailmanreuna olivat hauskoja ja kiintoisia kohtia kirjassa. Kirja oli hyvä ja myös pohjatiedot olivat varmaankin hyvät, itse en tiedä Ranskan ja Pariisin seudun muurahaisten elämästä ja lajistoista mitään. Suosittelen kirjaa kaikille mielenkiintoista ja pohtimaan pistävää scifiä etsiville. Arvosana: 8.
Surkein lukemani kirja sitten Siipien sodan. Kirjassa ei ollut punaista lankaa ollenkaan, ainakaan en löytänyt sitä enkä ymmärtänyt kirjasta paljoakaan. Coeur jäi mysteeriksi, kuten suurin osa kirjasta. Kirja ei koskettanut, pikemmin ärsytti Harrisonin tyyli olla kertomatta mitään ja jättäen lukijan pimeyteen rämpimään mutaisella polulla. Surkea sekasotku enkä ymmärrä miten joku on viitsinyt julkaista tälläistä. Muuten, tämä on vain oma mielipiteeni eikä kenenkään pidä siitä vetää hernettä nenään. Itse asiassa kirja on kaaottinen kokoelma lukuja ja tarinansirpaleita jotka on jotenkin sidottu yhteen. Kirjan idea ei käynyt selville. En suosittele kirjan lukemista kenellekään, surkeaa roskaa. Arvosana: 4-.
Kirjana Kynnet ja päivät oli pettymys. Karvat ja kaikki kirjan jälkeen odotin jotakin samantapaista mutta Kynnet ja päivät oli täydellinen romahdus. Kirjan alku vei mukanaan mutta pian tarina romahti sekasortoiseksi kasaksi. Ville Pihlaja oli kirjan ainoa syvällinen hahmo ja hänkin jäi hiukan hämäräksi. Kirja nauratti välillä mutta muuten se oli kirjallisessa rahkasuossa rämpimistä jossa vain tietä viitoittaa edellä kulkeneen kirjailijan uurtama ura. En suosittele kirjaa, mutta sen voi lukea jos Karvat ja kaikki upposi. Arvosana: 6-.
Karvat ja kaikki oli nostalginen teos, ainakin minulle 90-luvun lapselle monet kirjan mainitsemat asiat olivat tuttuja. Koira päähenkilönä on hauska näkökulma ihmisten välillä päättömään elämään. Kirja oli välistä lösähtämäisillään kasaan mutta nousi taas alhostaan. Kirja oli paitsi hauska, myös filosofinen käsitellen elämää, kuolemaa, ihmisyyttä ja sitä, kuka lopulta onkaan luomakunnan kruunu. Kirja on hauska ja vie loppuun asti suonsilmistä huolimatta. Suosittelen kirjaa hauskaa lukukokemusta etsivälle, tosin myös nostalgiaa kirjasta löytyy vähän. Arvosana: 8+.
Lord Foul's Bane, tai kuten suomennoksen nimi kuuluu, Berek Puolikäden paluu, on yksi suomalaisen fantasian suomennuksen historian kuuluisimpia fiaskoja. Luin kirjan ihan uteliaisuuttani, kun kaikki sitä haukkuivat ja solvasivat käännöstä. Kirjan alku tökkii ja koko kirjan ajan lukeminen töksähteli karseisiin suomennoksiin ja vinksahtaneisiin käännöksiin joista osa nauratti, osa raivostutti. Thomas Covenant oli ärsyttävä hahmo välistä, kun välistä ruikuttaa ja valittaa hermoille käyvästi. Ja nimi Maa oli häiritsevä, englanninkielinen nimi The Land kertoo enemmän nimen tarkoituksesta. Kirja on ihan hyvä ja luettavissa, jopa kiinnostava kun vain karsii kaikki suomennosvirheet ja mokat pois löytyy niiden alta aivan hyvä ja omaperäinen tarina. Tosin minua harmitti hieman että Lordi Falski jätettiin mystiseksi eikä hänen alkuperäänsä tai vaikuttimiaan kovinkaan paljon selitelty. Covenant oli sikäli mielenkiintoinen päähenkilö, että hänen erikoinen kykynsä on ailahteleva eikä hän kykene sitä hallitsemaan. Suosittelen kirjaa jokaiselle joka etsii erikoista lukukokemusta, sillä sitä kirja on. Lukijan täytyy vain ikään kuin suodattaa lukiessaan kaikki suomennoksen virheet, silloin hän löytää mainion tarinan. Arvosana. 8+.
Olen lukenut kirjan vain englanniksi, joten käytän tässä arvostelussa alkukielisiä termejä. Lord Foul's Bane avaa ensimmäisen Covenant-trilogian. Kirjan "sankari" joutuu nykypäivän Yhdysvalloista yllättäen The Land -nimiseen fantasiamaailmaan, mutta hän luulee näkevänsä vain unta ja kieltäytyy asettumasta hänelle tarjottuun pelastajan rooliin. Valkokultainen kihlasormus osoittaa miehen olevan kauan odotettu white gold wielder, jonka pitäisi ennustuksen mukaan puolustaa maata mahdillaan mustalta ruhtinaalta Lord Foulilta. Tai vaihtoehtoisesti johtaa The Land perikatoon. Fantasiamaailma saattaa vaikuttaa aluksi kliseiseltä, mutta kirjan erikoisuutena on lepraa sairastava, oikeassa maailmassa hyljeksitty itseinhonen päähenkilö Thomas Covenant. Hänen toimintansa on välillä hyvin kyseenalaista, mutta halveksunnan lisäksi lukija pystyy samaistumaan Covenantiin ja jopa ymmärtämään tämän tekoja. Teoksen keskiössä on Covenantin sisäinen kamppailu. Jos kaikki ei olekaan kuvitelmaa, niin miten The Landia uhkaavaan suureen pahuuteen pitäisi suhtautua? Kuinka "unesta" voi selvitä järkeään menettämättä, kun edessä on vielä paluu todelliseen maailmaan? Donaldson tunnetaan myös hienosta kielenkäytöstä: Lord Foul's Bane ei todellakaan ole helppolukuinen romaani. Tekstistä löytyy sanoja, joiden merkitystä englantia äidinkielenään puhuvatkaan eivät aina ymmärrä. The Landia kuvaillaan kirjassa kauniisti. Minusta Lord Foul's Bane on hyvä kirja, mutta kuitenkin sarjan heikoin osa. Päähenkilö on rasittavimmillaan, ja koska romaani on kerrottu kokonaan tämän näkökulmasta, ei itseinhoon tule taukoa. Juonessa ei myöskään ole samanlaisia järkyttäviä käänteitä kuin seuraavissa osissa. Annoin teokselle neljä tähteä - loput Covenant-kirjat ansaitsisivat täydet viisi. Chronicles of Thomas Covenant -sarja on fantasiasuosikkejani.
Arthur Spiderwickin luonto-opas on upeasti kuvitettu ja hauskasti tekstitetty kirja. Se on hieno ja mahtava ja upea ja kaunis teos. Ei siitä ole mitään pahaa sanottavaa... Tony ja Holly ovat onnistuneet työssään täydellisesti! Olen saanut siitä lisäksi hyviä piirustusmalleja.
Velhologia on hyvin kuvitettu ja siinä oli hauskoja pikkuyllätyksiä. Se muistuttaa paljon edeltäjäänsä Dragonologiaa. Siinä oli mielikuvituksellista tietoa kaikenlaisita velhoista. En keksi mitään sanottavaa, se vain oli niin hyvä. Loisto-opas josta riittää iloa pitkään.
Tarina oli hiukan tylsähkö, mutta sen jaksoi silti lukea. Itse inhosin mielestäni surkeita piirroksia kirjassa joilla on lisätty sivumäärää. Kirja jätti paljon auki, joten saamme varmaankin jatkoa. Kirjassa oli ärsyttävää se, ettei mitään selitelty paljoakaan, kuten se miten Herramies sai kissat muuttumaan. Mutta on kirja on omaperäinen lastenfantasia joka kyllä jaksoi pitää kiinnostuksen yllä loppuun asti. Suosittelen kirjaa niille jotka etsivät erikoista tai poikkeavaa fantasiaa, mutta suuria kirjalta ei kannata odottaa. Arvosana: 5.
Pratchett on taas vauhdissa ja irvailee nykymaailman asioilla onttujen näkökulmasta käsin. Louhoksen valtiaat ei ole yhtä vauhdikas ja jännittävä kuin Suuri ajomatka, vaan keskittyy muuten paitsi lopussa kuvaamaan syvällisempiä ja filosofisempia asioita onttujen kautta. Esim. jumaluuden olemassa olo on yksi pohdinnon kohteista. Lopussa taas pistetään vauhdiksi ja kirjaa loppuu tavallaan kesken, jättäen Masklinin tarinan seuraavaan kirjaan. Kirja oli aivan hyvää, rauhallista ja tyyntä luettavaa, jossa ei suuria kurveja tai nousuja tapahtunut. Suosittelen kirjaa kaikille Suuren ajomatkan lukeneille, sillä siten kirja avautuu parhaiten. Arvosana: 7-.
Unelmakuolema on vakava teos, joka piirtää alusta alkaen lukijan eteen hieman erilaisen, mutta kuitenkin pääpiirteissään tutun maailman. Krohn tarjoaa tapansa mukaan varsin erilaisia hahmoja, aina empaattisesta, työnsä rajoja rikkovasta nukutuslääkäristä aaveäänten kanssa keskustelevaan Tottiin ja maailman aivan erilaisella tavalla hahmottavaan Naraan. Näiden hahmojen kautta kuvataan sitä maailmaa, jossa meistä jokainen elää, niin kuolemattomuuden uupumatonta etsintää kuin sitä, kuinka jokainen joskus haluaisi luopua kaikesta, päästää irti ja antaa periksi. Krohnin teos on surullisuudessaan ja terävyydessään myös samalla lempeä; ehkäpä jäljellä on sittenkin vielä toinen vaihtoehto? Tai ehkäpä kaikki ei lopukaan kuolemaan?
Anne Leinosen novellikokoelma sulkee samojen kansien sisään keskenään melko vaihtelevia tarinoita, niin kirjalliselta tasoltaan kuin teemoiltaankin. Onnistuneimmiksi nousevat kansanperinneviritteiset tekstit, kuten Umpipuun lapsi ja Jäiden tytär. Vahvatunnelmaiset tarinat käsittelevät ikivanhoja aiheita tuoreella tavalla ja tuovat ne jopa lähelle lukijan arkea. Tieteisnovelleissa Leinonen ei onnistu aivan yhtä hyvin, mutta niissäkin on kiehtovia ajatuksia ja visioita. Kokonaisuudet eivät hahmotu yhtä selkeiksi kuin kokoelman parhaissa paloissa. Kuitenkin varsinkin Toisinkainen käsittelee vierauden ja muukalaisuuden teemoja oivaltavasti jo peruskielenkäyttönsäkin kautta. Shh, shh, ne sanoivat puolestaan sijoittuu miljööltään jonnekin myyttisen ja arkisen välimaastoon ja tämä kokoelman lyhyin tarina on kaikkein yllättävin: Maahanmuuttaja-aiheesta näennäisesti alkava juoni päätyykin äkkiarvaamatta ihan muualle. Kokonaisuutena kokoelma tasapainoilee arkisen ja ihmeellisen välillä paikoin taitavasti, paikoin aavistuksen horjuen. Novellien perusideat ovat melko yksinkertaisia ja toistavat yksinäisyyden ja erillisyyden teemoja eri variaatioina. Ainoastaan loppupään Lautturin tytär ja niminovelli Valkeita lankoja kehkeytyvät symbolien ja merkitysverkostojen kautta jopa hieman liian monimutkaisiksi rakennelmiksi.
Abhorsen yllätti, se oli parempi kuin edeltäjänsä ja syvällisempi kuin aiemmat osat. Kirjassa Vanhan Valtakunnan magia ja Ancelstierren nykyaika kohtaavat tuhoisasti. Kirjassa on paljon salaisuuksia ja osa jääkin salaisuuksiksi (kuten Koira). Orannis oli mielenkiintoinen hahmo, mutta hänen vaikutusperänsä jäivät vähän epäselviksi. Kirja oli huimaavan jännittävä ja Sabrielista ja Liraelista tutut hahmot syventyivät lopullisesti eläviksi ihmisiksi ja sielullisiksi olennoiksi. Kuolemaan kulkeminen oli myös kiintoisaa, kuten myös kellojen salaisuus. Kirja oli riipaiseva ja henkeäsalpaava, yksi parhaimpia vuoden 2006 kirjoja Narrin kohtalon ja Unohdetun Ombrian jälkeen. Suosittelen kaikille Sabrielin ja Liraelin lukeneille, sillä varsinkin Lirael on oleellinen juonen ymmärtämisen kannalta. Arvosana: 9+.
Alku oli hieman kliseinen ja töksähtelevä, mutta pian Gwydionin ilmaannuttua näyttämölle tarina lähtee kunnolla käyntiin ja muuttuu kiinnostavaksi. Hen Wen kaikessa sikamaisuudessaan on enemmänkin kuin ennustajasika, Hen Wen on inhimillinen mutta puhekyvytön sika. Eilonwy on ehdottomasti kirjan herkullisin hahmo ja tuntuu olevan ainoa Dallbenin ja Gwydionin lisäksi selvästi ja kirkkaasti ajatteleva henkilö koko Prydainissa. Kuningas Sarvipää jäi aika epäselväksi hahmoksi. Kirjasta tekee mielenkiintoisen henkilöiden ja paikkojen walesilaisista taruista tulevat nimet, ja Prydain muistuttaa yllättävän paljon Walesia/Englantia maantieteeltään. Taran muistuttaa päähenkilönä aika paljon Eddingsin Garionia, tosin Taran möhlii enemmän ja on paljon typerämpi, minusta välistä jopa niin typerä ettei se enää ole luonnollista. Kirjassa jätettiin paljon salaisuuksia auki, mutta ne varmaankin selviävät myöhemmissä Prydainin kronikoiden osissa. Hauskin hahmo oli ehdottomasti Gurgi. Ainoa vähän häiritsevä kohta oli se, että Gwydionin kokemukset Oeth-Anoethin linnassa muistuttivat aika paljon kristillistä perinnettä ja Jeesuksen tarinaa. Suosittelen kaikille fantasiaa luettavaksi etsiville. Prydainin kronikat kannattaa lukea ja ne ovat omaperäisiäkin, sillä ammentavat vanhoista Walesin tarinoista. Arvosana: 6.
Lyhyt, mutta koukuttava ja ytimekäs tarina. Kuvitus toi oman lisänsä tarinaan. Koska kaikkea kirjassa ei paljastettu, se loi kirjaan syvällisen vaikutuksen. Varsinkin tarinoiden kulkeminen kellopelin lailla oli mielenkiintoista. Tohtori Kalmenius oli ehkä kirjan mielenkiintoisin ja mystisin hahmo. Mekaanista elämää luova iättömän oloinen mies. Suosittelen kirjaa kaikille jotka etsivät lyhyttä mutta jännittävää tarinaa. Arvosana: 7+.
Olen kuullut Nixiä hehkutettavan aika monellakin suunnalla, mutta minun kohdallani tämä kirja oli pieni pettymys. Kirja oli kuitenkin siinä määrin tyydyttävä, että sain vähän aikaa sitten huomata jatko-osan, Liraelin, eksyneen laukkuuni kirjastoreissun jälkeen. Kirjassa on paljon omaa ja uutta, uudenlaista kokeilua ja leikittelyä, mutta harmi vain, että kirjaa vaivaa olematon tunnelma; harvoin olen yhtä kylmäksi jäänyt kirjan jälkeen. Kokonaisuutena kirja on kyllä onnistunut ja dualistisuuden on annettu jyrätä tavallisen tusinafantasian malliin. Sabriel on kaikin puolin luettava mutta pahaksi onneksi varsin tunnelmaton kirja.
Satu Sarastron tiestä on filosofisen pohdiskeleva ja riipivän kaunis teos, joka vaatii lukijaltaan aikaa ja pohdiskelua. Tarina sijoittuu meidän maailmaamme, samalla kertaa tuttuun mutta myös huolestuttavan vieraaseen. Carola Sandbackan kaunis, kantaa ottava teos on saanut osakseen vain vähän huomiota, vaikka sadunomaisuus, skandinaavinen mytologia ja mietteliäisyys sekoittuvat aivan uudella tavalla. Satu Sarastron tiestä ansaitsisi enemmän.
Tämä on yksi parhaista kirjoista, jonka olen lukenut. Vanha valtakunata-trilogian päätösosa, joka pitää otteessaan yhtä tiukasti kuin kaksi aiempaakin osaa. Tarinassa on riemua, taikuutta, jännitystä ja surua ja aivan omanlaisensa maailma. Tai periaatteessa mukana on kaksi maailmaa; vanha valtakunta ja nykyaikainen maailma sen ulkopuolella. Henkilöt ovat persoonallisia ja miellyttäviä ja tarinaan on helppo uppoutua mukaan. Kirja on melko paksu, mutta sen luki todella nopeasti sillä tylsiä kohtia ei juurikaan ollut. Kirja kuuluu ehdottomiin suosikkeihini ja suosittelen sitä lämpimästi jokaiselle fantasian ystävälle, niin nuorille kuin vähän vanhemmillekin.
Palasin Williamsin pariin, luettuani Taru kolmesta miekasta nuorena. Henkilökohtaisesti pidän Williamsin tavasta kuljettaa tarinaa ja pidin tätä uutta mukavan tuorean tuntuisena. Siinä missä edellinen kirjasarja kärsi minusta latteista hahmoista, korjaa tämä kirja tuoden esiin joukon uskottavia aatelisia. Maailma on minusta mukavan synkkä. Suosittelen kypsästä fantasiasta pitäville.