Austraasian viimeiset lapset
Kannen kuva: Heli Hieta. Kannen suunnittelu: Tuija Kuusela.
1. painos: Tammi, 2002. Sidottu.
2. painos: Tammi, 2008. Nidottu.
Kaksospojat Tomi ja Timo Kokko ystävineen ovat matkalla kohti uusia seikkailuja. Hirmuinen Raakel Vastapöksy on nujerrettu ja lapset ovat päässeet pakoon kurinpitolaitoksesta, Huostolasta. He lentävät omien siipiensä kannattelemina ja laskeutuvat uuteen kotimaahansa, Austraasiaan. Siellä he kohtaavat pitkästä aikaa vanhempansa.
Jälleennäkemisen jälkeen on aika tutustua uuteen maailmaan, joka on värikkäämpi ja valoisampi kuin entinen, eläimet ja kasvitkin ovat erilaisia. Ihmiset ovat epätavallisen ystävällisiä. Austraasia vaikuttaa liian hyvältä paikalta ollakseen totta.
Pian lapset huomaavat, että Austraasiassa ei ihmisillä ole varjoja. Vähitellen he oivaltavat, että varjon myötä uhkaa kadota myös jotain muuta, ehkä koko heidän ihmisyytensä.
Varjot on saatava takaisin. Rääväsuinen merirosvo Puuttuva Peukalo kertoo lapsille kuulleensa, että varjot elelevät hirmuisten Toravuorien takana Kalmolassa.
Niin alkaa hurja seikkailu kohti vuoria, joiden väitetään olevan eläviä ja nielevän kitaansa jokaisen, joka yrittää niitä ylittää. Pääsevätkö lapset varjojensa luokse, vuorten toiselle puolelle?
Austraasian viimeiset lapset on kirja ihmisyyden puolesta. Se kääntää hyvän ja pahan välisen taistelun päälaelleen ja osoittaa, että hyvyyttä ei voi olla olemassakaan ilman mahdollisuutta valita sitä.
Käyttäjät lukeneet myös
Tomi Kontio
Tomi Kontio (s. 1966) on ikäpolvensa tunnetuimpia runoilijoita. Kontio on muun muassa ollut Runeberg-palkintoehdokkaana romaanillaan Uumen (1995). Hänen ensimmäinen lastenkirjansa Keväällä isä sai siivet (2000) sai Finlandia Junior -palkinnon. Tomi Kontio asuu Helsingissä ja on neljän lapsen isä.
Kirja-arviot ja kommentit
Austraasian viimeisissä lapsissa jatkuu Keväällä isä sai siivet kirjasta alkanut tarina. Tarinassa lukija törmäsi välistä kristilliseen tai pikemminkin yleis-uskonnolliseen symboliikkaan. Mutta tarina oli jännittävä, se kuvaa kasvamista, aikuisuuden pelkoa ja vastuuta ja lopulta seisomista omin jaloin. Lisäksi kirjassa varjottomuus on selvä viittaus Paratiisiin, aikaan ennen hyvää ja pahaa. Austraasian ihmiset ovat hyviä, kykenemättömiä pahaan koska heidän varjonsa, ja siten heidän toinen puoliskonsa, on erotettu heidän valaistuneista sieluistaan. Sielut ovat enkelimäisessä tilassa ja varjottomia. Varjoton ei kasva, koska hän ei muutu eikä hänessä ole hyvän ja pahan tietoa ja ristiriitaa näiden välillä. Lauran halu hakea varjot takaisin, kuvaa hänen haluaan olla eheä, täysinäinen ihminen hyvän ja pahan, valon ja varjon sekoituksena jolla on valinnan vapaus molempiin. Tarinassa esiintyvä Puuttuva Peukalo paljastuu Wordsworth runoilijamerirosvoksi, joka on enemmänkin kuin pelkkä majatalonpitäjä. Tarina toimii myös seikkailuna, etsintäkertomuksia uudessa ja tuntemattomassa maailmassa. Austraasia ei olekaan Paratiisi, vaan pahuus on astunut sinnekin vaikka Raakel Vastapöksyn juonet estettiin. Kirja on hyvä, ja kotimaisen fantasian kärkeä. Kirja on myös seikkalullisen fantasian lisäksi syvällisempi filosofinen teos. Suosittelen kaikille Keväällä isä sai siivet kirjan lukijoille, sillä siten saa tarinasta enemmän irti. Arvosana: 8+.
[i]Austraasian viimeiset lapset[/i] on kaunis kuvaus aikuiseksi kasvamisesta ja sen mukanaan tuomasta vastuusta. Teos on trilogian ensimmäistä osaa synkempi, Austraasian ihmemaa ei ollutkaan vain aurinkoinen paikka huolia. Vaikka juonellisesti teos seuraakin melko perinteisen etsintäretken kaavaa, vahvat henkilöhahmot ja tekstin takaa kumpuava, ajoittain lyyrinenkin symboliikka tekevät kirjasta erilaisen ja raikkaan lukukokemuksen. Tarinaan heittäytyminen saattaa aluksi olla kriittiselle lukijalle hankalaa, mutta kun Austraasiaa oppii katsomaan lapsen silmin, ei sieltä tahtoisi enää palatakaan.
Kirja jatkaa siitä mihin ensimmäinen osa päättyi. Mielenkiinto ei katoa, vaan jatkuu aina loppuun asti. Juoni ja salaperäisyys pysyvät mukana, jopa varjoja haettaessa. Ehkei ikuinen hyvyys ole aina hyväksi kenellekään, se vain mehmentää aivot. Siihen joskus tarvitaan jotain muutakin...