Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Nuorisorikollisia ja aivokkaita puita - totta kai kuka tahansa esiteini kiinnostuu sellaisesta! Junioreille Douglas Hillin Klydor-kirjat ovat siis mielestäni ihan sovelias tapa tutustua scifiin. Henkilöhahmot ovat toki melko stereotyyppisiä, mutta heidän ryhmädynamiikkaansa seuraaminen on kiinnostavaa. Kirja avaa myös hieman lapsekkaita, mutta kiinnostavia lähtökohtia moniin moraalisiin kysymyksiin: onko hyvä idea lähettää rikollisia perustamaan siirtokuntia avaruuteen rangaistustarkoituksessa ja mitä jos kaikilla puilla on ESP-kykyjä?
Luonnollisen ja yliluonnollisen liukuva raja kirjavana, hyvin perusteltuna kudelmana, niin kuin vain Leena Krohn sen osaa. Kirjan sirpaleinen rakenne ei suinkaan tee siitä hataraa, vaan pikemminkin auttaa pitämään mielenkiintoa yllä ja tuomaan kirjan teemoihin runsaasti näkökulmaa. Krohnin oppineisuus ja pelottavat utopiat läjähtävät silmille alati yhtä tehokkaina, mutta valitettavan tuttuina. Sisältö on kutkuttavaa ja älykästä, mutta liian samankaltaista kuin kirjailijan muutkin teokset. Repäisisi jo!
Yönsiiven velhot koukuttaa lukijansa pahimmanlaisesti ensimmäisiltä sivuilta lähtien. Juoni on pehmeän tummasävyinen, jännittävä ja arvoituksellinen. Kirjoitus on sujuvaa ja selvää, ja juoni monimutkainen ja arvoituksia täynnä. Päähenkilönä on (kliseisesti) nuori poika, tarinan sankari, joka vasta opettelee tuntemaan menneisyyttään ja voimiaan. Mutta siihen ne kliseet sitten loppuvatkin. Tämä kirja on omaperäisellä juonella ja loistavalla miljööllä varustettu paketti hyytävän jännittävää (kauhu)fantasiaa. Yksinkertaisesti loistava teos.
Kirja oli mukavaa luettavaa näin kylmänä talvi-iltana. Ihan hyvää fantasiaahan tämä on, tosin ei yltänyt läheskään suosikkeihini. :) Perustasoa, aika ennalta-arvattavaa, mutta mikäs siinä. Tämä sarjan ensimmäinen osa on mukava, siinä oli tietynlaista raikkautta. Alku oli kohtuullisen houkutteleva, siinä keskitasoa, mutta lopun omaperäisyys nosti pisteitä. Oskan on hieno tyyppi, kiinnostava. Hänen noituutensa on kirjan kiinnostavimpia kohtia, mikä pätee myös toisen kirjan kohdalla. Se, mikä sarjassa kuitenkin eniten feilaa, on pahikset. Scipio Bellorum kätyreineen on jotenkin perin epäuskottavaa perusfantasiavastusta; motiivi maailmanvalloitus ja perusluonteenpiirre ilkeys. Ei mitenkään omaperäistä, ei kiinnostavaa. :/ Tarina on luonteva, ja sisältää monia mahtavia kohtauksia, mutta valitettavasti kokonaisuus ei nouse samalle tasolle. Siksi kolme (ja kuvitelkaa siihen vielä yksi hieno puolikas) tähteä neljän asemasta. Lisäksi tämä on aika selkeästi suunnattu nuorille lukijoille. Mutta luettavaa näissä silti on, ja jos vähänkään jaksaa niin lukekaa. :p
Prydainin kronikan sinisilmäisessä, paljasjalkaisessa sarjassa tämä on se osa, jossa aletaan jo pikku hiljaa kasvaa isoiksi. Se tuo tarinaan lisää syvyyttä, mutta toisaalta myös tylsyttää henkilöhahmojen terää. Välillä mukana roikkuu vain siksi, että pääsisi seuraamaan viidennen kirjan finaalia, mutta kelttihenkinen lasten fantasian lumous pitää rakosistaan huolimatta.
Tämän kirjan arvostelin viiden tähden arvoiseksi ihan siitä syystä, että tämä ylitti edeltäjänsä kirkkaasti. Mustamestari on hyvä hahmo, paha vain että hänen ilmestymisensä myötä Dinan mahdollinen Käärmeen lahja vie Dinaa koko ajan lähemmäs "kaikkivoipa sankari, jonka taikavoimat ovat maailman mahtavimmat"-tyyliä. Lopputuloksen saa tietää vasta neljänmnessä kirjassa, mutta olen varma, että Kaaberbol keksii jotain parempaa. Saurus oli ihana. Jostain syystä tämä kirja nosti Davinia tärkeäksi hahmoksi ja karkoitti Nikon jonnekin kauas kärjestä. Miksi? Oletin asian olevan toisinpäin. kaikesta huolimatta, tässä kirjassa oli toimintaa ja jännitystä hyvin yhteen kudottuna. Mainiots nuortenfantasiaa.
Yleisesti ottaen minä pidän kirjoista, mutta tämä ei oikein iskenyt. Idea kyllä, mutta toteutus... Takakannen teksti antaa mielestäni liian hyvän kuvan kirjasta. Aihevalintana loistava, tästähän olisi saanut vaikka mitä. Tämä kirja oli kuitenkin mielstäni lähes floppi. Toteutus oli huono. Monta tylsää kohtaa, lukemisesta ei nauttinut. Loppu oli myös pettymys, mitä/miksi ihmeessä ne "pahikset" jätetään vain rauhaan. Sen verran vahvoja inhon tunteita tämä kirja kyllä heitä (pahiksia) kohtaan herätti, että jonkun muun kohtalon olisin heille suonut. No, kirjailijan valinta sekin. Tällä kertaa ei kuitenkaan onnistunut saamaan minua tyytyväiseksi lukukokemukseen. Silti; ohut scifikirja, sopii nuorille. Joku kai tykkää, joten... :) Miksi ei jos iskee?
Mielenkiintoinen scifi-teos. Luulisin tämän olevan suunnattu hieman nuoremmille scifin ystäville, sillä vähän vanhemmalle/lukeneemmalle yleisölle en usko tässä olevan mitään erityistä. Juoni on yksinkertainen, mutta mielenkiintoinen, vaikka aikamatkailu aiheena onkin koluttu aikalailla läpikotaisin.
Peilipuu on mukavaa luettavaa, muttei kuitenkaan erityisen mieleenjäävä lukukuokemus. Plussaa on kuitenkin vanha idea (poika tapaa tytön, rakastuu, vaikeuksia, onnellinen loppu) muokattuna uudeksi ja paikoin yllättäväksi kudelmaksi. Mielenkiintoista kirjassa on myös nimet. Tyyliltään omaperäisiä, mielenkiintoisia sanahirviöitä on kirjassa pilvin pimein. (Esimerkkeinä gwyddenir, bleidd, lostlouarnir, mersvenith...) Toisen planeetan tapainen erikoinen ympäristö tulee helpommin käsiteltäväksi paikoitellen vaihtuvan kertojan avulla, ja varsinkin Gwentmaidin osuudet ovat mielenkiintoista luettavaa. Tätä kirjaa on muuten ihan luvattoman vaikea löytää mistään päin Kainuuta. (Mutta piristykseksi: muun suomen tilanteesta minulla ei ole hajuakaan.) ^^
Maailmassa on kaksi elämää suurempaa lasten kuvakirjaa ja tämä on niistä toinen. Nyytin suloisuus, surullisuus ja urheus ovat liikuttaneet ja opettaneet minua pienen ikäni. Sekä värikylläinen, persoonallinen kuvitus, että kahdella kielellä kauniilta kuulostavat riimit ovat tietenkin taattua Tove-laatua. Voi hellanlettas! :)
Tuttu laakso viisaampana, tunnelmallisempana ja melankolisempana kuin koskaan televisiossa. Marraskuisen mustan mielen ja mutkattoman muumi-zenin ihastuttava kaksinkamppailu. Jos joku teos on koskaan saanut minut edes lähelle katharsista, se on tämä. Oivaa luettavaa kelle tahansa, mutta vain tietyllä säällä ja mielellä!
Gaiman on aikamme parhaita tarinankertojia ja juuri "Tähtisumussa" hänen satusedän taitonsa loistavat kirkkaimmillaan. Yksinkertaisen maalaispojan universaali rakkaustarina on helppo ottaa sydämeensä ja kantaa ikuisesti mukanaan. Se on sekä pientä että suurta, sekä kylmää että lämmintä - ristiriitaista kuin elämä.
Sonja-sarja on sikäli hauska fantasiatuttavuus, että sen kohderyhmä on melko selkeärajainen. Tällainen "kuka tahansa meistä suomalaisista teineistä voi eksyä vieraaseen maailmaan" -klisee puree pikkutyttöihin siitä yksinkertaisesta syystä, että Sonja on jokainen pikkutyttö ja jokainen pikkutyttö on Sonja. Lähteäkseen kliseiseltä pohjalta kirja on kuitenkin onnistunut, tasapainoinen kokonaisuus, jota hieman vanhemmankin päiväunelmoijan on mukava lukea. Henkilöhahmot nyt ovat mahdottoman epäuskottavia, mutta se ei suinkaan tarkoita sitä, ettei heistä voisi pitää!
"Ennen päivänlaskua ei voi" on Finlandiansa ansainnut kotimaisen postmodernismin paraatiteos. Se naamioi fiktiota faktaksi niin kutkuttavasti, että peikkojen olemassaoloon haluaa, ja alkaakin ainakin hetkittäin, uskoa. Myös milleniumin muotiteemaan eli homoseksuaalisuuteen on tartuttu raikkaalla tavalla. Sinisalon terävä kieli lisää mukaan oman tujauksensa ja lopun avoimuus jää kalvamaan mieltä iäksi.
sopii mun mielestä erityisen hyvin sellaiselle joka on kiinnostunu fantasiakirjallisuudesta, muttei oo vielä paljon sitä lukenut. itse olen lukenut moneen kertaan :) Sonjan tapaaminen Zadarin kanssa on ehdottomasti lempikohtani! Jännittävä kirja joka osaa myös yllättää. Suosittelen!
Hyi... Hyi... Luettuani ensimmäisen kappaleen, mielessäni kävi ajatus: "Tämä kirjailija ei ainakaan ole koskaan kuullut, miten hyvä kirja aloitetaan". Tyrmistyksekseni sama meno jatkui. En käsitä miten kirjaa on julkaistu, sillä kirjoittaja ei todellakaan osaa kirjoittaa. Joka sanan eteen tungettu adjektiivi, kaameaa ylikuvailua ja erittäin tökeröitä vertauskuvia. Kaiken kukkuraksi kääntäjäkään ei tunnu osaavan työtään. Lopputulos on niin hirveä, että luin muutaman luvun vain saadakseni nauraa. Vai miltä kuulostaa esimerkiksi tämä: "Välimerellinen oliivi-iho, leveät hartiat ja muhkuraisia lihaksia pullistelevat käsivarret"? Mikä on välimerellinen oliivi-iho? Ja nuo lihakset... Laatta lentää. Ja entä tämä (hyvin käännetty ainakin...): "Mitch osasi kuvitella Tilden jättävän taakseen sankat itävaltalaismetsät mikäli aikoi mennä sänkyyn Francon kanssa, vaalea vasten tummaa kuin leivoksen kerrokset". Entäs: "...hänen silmänsä olivat purkautua yli laitojen". Tätä riittää... Huh. Huonoiten kirjoitettu ja käännetty kirja, mitä olen ehkä koskaan nähnyt. Vai onko hyvää suomea sanoa, että tv-ruutuun ilmestyi valokuvana nuori nainen? Eikös se pitäisi sanoa, että tv-ruutuun ilmestyi valokuva nuoresta naisesta?
Kentauri oli melko hämmentävä lukukokemus: toisaalta hyvin mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä teos, toisaalta taas hieman puuduttava. Tarinan alussa lähitulevaisuuden Maassa poimitaan Alfa Centaurin tähtijärjestelmästä tuleva signaali, jota ajat sitten lähetetty ja puoliksi unohdettu luotain perille päästyään lähettää. Luotain on laskeutunut viheriöivälle planeetalle ja lähettää kuvaa puusta. Mediavoimien manipuloimassa yhteiskunnassa Puusta tulee pian kaiken Hyvän ja Viattoman symboli, jota käytetään taitavasti kansojen mielipiteiden ohjailussa. Lopulta tapahtumat johtavat avaruusaluksen rakentamiseen. Aluksen, jolla tuhannet Valitut pääsevät matkaamaan Puun luokse neitseelliselle planeetalle aloittamaan kaiken alusta. Pitää vain päättää, ketkä valitaan ja miten, ja mitä ihmiskunnan kulttuurista ja taidoista viedään mukana uudelle planeetalle. Kerronnallisesti tarina jakautuu kolmeen osaan, joilla on eri kertojat. Ensimmäinen osa tapahtuu Maassa, kaksi seuraavaa kymmenien vuosien matkalla paratiisiplaneetalle. Scifi-asetelmasta huolimatta tarina on kaukana avaruusoopperasta tai viihteestä, ja edustaa ennemmin melkoista nyky-yhteiskunnan, median ja länsimaisen kulttuurin kritiikkiä verhottuna avaruusmatkan valepukuun. Hyvin mielenkiintoisia ajatuksia! Tarinan tapahtumat ja henkilöt ovat sivuosassa, ja ehkä siitä johtuu myös lukemisen lievä työläys aina silloin tällöin. Kertojien äänet ovat lisäksi liian samankaltaiset, vaikka he ovat hyvin erilaisia, eri-ikäisiä ja keskenään eri sukupuolia. Juoni ei imaise mukaansa, esitetyt ajatukset kylläkin. Kirja on antanut ajateltavaa pitkäksi aikaa, mutta sitä on vaikea suositella varauksettomasti kenelle tahansa.
Paljon kehuja saanut Sabriel oli minulle melkoinen pettymys. Keskiaikaisessa maailmassa matkataan jälleen kerran miekan kanssa paikasta toiseen, jotta isä (ja maailma) pelastuisi. Uutuutena tarinaan on yhdistetty kauhuleffoista tuttuja, löyhkäävän ällöttäviä "eläviä kuolleita". Ehkä tämä yhdistelmä on fantasiakirjallisuudessa uusi, mutta idea valitettavasti ei. Henkilökuvat ovat ohuita, eikä tarina tue heidän kehittymistään kohti kirjan loppuasetelmia. Tarinassa on onneksi monia kivoja, oivaltavia ja omaperäisiä yksityiskohtia, niiden ansiosta nuo tähdet. Ja olihan se tietysti tervetullutta vaihtelua, että välillä se "yksinäinen orpolapsi" on tyttö.
Tässäpä oikea loistoromaani. Lumikko ja yhdeksän muuta on vahva kertomus joka suhteessa. Tarina pitää otteessaan alusta loppuun niiden pienien mystististen seikkojen avulla, jotka muodostavat kertomuksen "fantastisen" osuuden. Juoni on muutenkin kaikin puoli oivalline, mutta selkeästi velkaa fantasiapiirteille. Erkki Wideniuksen Lapin Kansaan kirjoittamiin mietteisiin en voi yhtyä. Idea kirjailista kirjoittamasta kirjailijasta, joka kasvattaa kirjailijoita on jotain omaperäistä, eikä todellakaan jaa pyörimään kehää pääsemättä minnekään. Jääskeläisen luulisi tietävän, mikä on ominaista ihmiselle, joka kutsuu itseään kirjailijaksi. Hän kun sattuu itsekkin kyseiseen kastiin kuulumaan. Alan tuntemus auttaa myös olemaan sortumatta stereotyyppeihin. Jääskeläisen ydintaso pohtii tänä päivänä kovin läsnä olevaa aihetta, nimittäin teeskentelyä ja sen varjoon jäänyttä todellista ihmistä luonteineen, vikoineen ja vahvuuksineen. Kirjailija ei kuitenkaan tyrkytä teemaansa vaan jättää sen lukijan itsensä poimittavaksi niikuin pitääkin. Tästä kauniisti kirjoitetusta romaanista jää oikein hyvä jälkimaku.
Minä en olisi lukenut tätä kirjaa ellei sitä olisi minulle painokkaasti suositeltu. Kirjan kansi ja takakansi eivät sytyttäneet vielä innostusta, mutta kun tarinan malttoi kerran aloittaa niin se vei mukanaan. Kirjan tarina oli ideoiltaan positiivinen yllätys. Oli ihanaa nyrjäyttää ajatus Lontoosta nurinpäin ja hypätä sen maanalaiseen elämään.
Hobb käyttää tässä trilogian päättävässä osassa hyödykseen vanhaa tarinoiden lähdettä - lohikäärmeen tappamista, mutta kuten odottaa saattaa on matkalla useampi mutka ja lopputuloskin on monitahoinen. Oli kihertävää lukea kuinka Fitzin tarina viimein päättyy.
Ensimmäisen kirjan pohjustuksesta on päästy siirtymään jo itse päätarinaan ja tarinan päätapahtumat ovat jälleen tutussa (joskaan ei turvallisessa) Peuranlinnassa. Diplomatia (juonittelu) on tärkeää suhteiden luomisessa rankan sodan jälkeen ja Fitz saa yksinkertaisen maalaiselämän jälkeen taas tottua kivilinnan maailmaan.
Monesti trilogian aloituskirja on sarjan paras teos, mutta tässä tapauksessa se ei pidä paikkaansa. Fitz saadaan kyllä jälleen mukaan seikkailuun, mutta silti koko kirja tuntuu vain olevan pohjustusta tulevalle eikä tarinana loista. Silti kirjana ok tapaus ja suosittelen tämän trilogian lukemista.
Fitzin tarinaan on pakko olla koukusta kahden mukanaan vievän kirjan jälkeen, mutta tämä on lievä pettymys kahden loistavan kirjan jälkeen. Tarina tuntuu väliin jaarittelevan ja venyvän turhista syistä, mutta tällekin trilogialle on saatava loppu. Ehdottomastin trilogian heikoin osa, mutta kirjana ihan ok-tasoa.
Toisessa osassa Fitzin elämäntarina on vienyt lukijansa jo täysin mukanaan. Se kuinka yksi äpärä on samaan aikaan mitätön poika, mutta samalla persoona jonka ympärille Herttuakunnan kohtalo kietoutuu yhä enemmän. Pojan on kasvettava mieheksi nopeasti. Linnan juonittelut ovat tappavia.