Michael (Mike) John Harrison (s. 1945) on brittiläinen kirjailija. Vuodesta 1991 hän on kirjoittanut kirjallisuusarvosteluja brittiläisiin laatulehtiin kuten The Guardian. Hän asuu nykyisin Lontoossa. Harrison on yksi kirjallisimmista ja taiteellisesti tinkimättömimmistä spekulatiivisen fiktion kirjoittajista. ”Pyrin luomaan jokaisella romaanillani jotain tuoretta, sillä muuten kyllästyisin koko touhuun”, Harrison sanoo. Harrison oli vuoden 2008 Finnconin kunniavieras.
Harrison aloitti lukemisen viiden vanhana ja aikuisten kirjoja hän luki kymmenvuotiaana, kertomansa mukaan paljonkaan ymmärtämättä. ”Olen sitä mieltä, että iso osa lukemisnautinnostani syntyi juuri siitä, että en aivan tarkkaan tiennyt, missä mennään. Tuo piirre on vaikuttanut vahvasti myös omaan kirjoittamiseeni. Olisin varmaan huomattavasti tavanomaisempi sf-kirjailija, jos en olisi ryhtynyt tavaamaan aikuisten kirjallisuutta niin aikaisin.”
Harrisonin varhainen romaani Pastellikaupunki (1971) hänen myöhemmän tuotantonsa tyylistä. Tieteisfantasia on sukua Michael Moorcockin romaaneille ja muiden 1960-luvun uuden aallon tieteiskirjailijoiden teoksille. Kerrontatyyli on saanut vaikutteita T. S. Eliotin runoista. Pastellikaupunkin tarkoitus oli osin parodioida perinteisen fantasian näkemyksiä maailmasta ja yhteiskunnasta ja tuoda esille fantasiaa uudistavia ajatuksia.
1980-luvulla Harrison kiinnostui ihmisten halusta paeta todellista maailmaa. Hän kirjoitti kaksi romaania, jotka kertovat todellisuuden pakenemisesta, ”vastakohtana sille, että käärisi hihansa ja ryhtyisi tekemään jotain tämän maailman hyväksi, jossa me kaikki elämme”. Eilisen mystinen sydän (1990) on nykyajan kaupunkiympäristöön sijoittuva romaani, jotka keskittyy tunnelman ja henkilöiden kuvaukseen. Kirjan tyyli on runollinen ja juonen tulkitsemisessa lukijalla on tärkeä osa. ”Eilisen mystinen sydän on tavallaan fantasiakertomus neljästä ihmisestä, jotka yrittävät suorittaa jonkinlaista taikamenoa. Onko kirjassa taikuutta vai ei? Voiko kirjoittaa fantasiakirjan ilman fantastista ainesta? Vai onko se valtavirtaromaani, joka voisi olla fantasiaromaani, paitsi ettei se olekaan sitä? Kuinka kauan lukijaa voi kiusata tällaisella? Eilisen mystinen sydän kysyy lukijalta: onko tämä totta vai ei?” Elonmerkit (1997) jatkoi samojen teemojen käsittelyä.
Vuonna 2003 ilmestynyt Valo on vahvaa vertauskuvallisuutta sisältävä romaani, yhdistelmä avaruusoopperaa, valtavirran kirjallisuutta ja kauhua. Myös Valossa teemana on pakeneminen. Erityisesti Harrison halusi korvata tieteiskirjallisuuden usein yksiulotteiset henkilöhahmot valtavirran kirjallisuuden tasoisella henkilökuvauksella. Henkilöhahmot ovat häiriintyneitä ja vaarallisiakin. Heillä on ongelmia oman inhimillisyytensä kanssa, ja heidän täytyy paeta sitä. Kuvaus toimii arvosteluna nykyajan yhteiskunnalle, joka elää omassa vieraantuneessa maailmassaan. Pimeydestä voi kuitenkin löytää valoon, todellisuuden kauneuden havaitsemiseen. Valo sai vuoden 2003 James J. Tiptree -palkinnon, joka jaetaan kirjalle joka tutkii ja laajentaa käsitystä sukupuolesta. Nova Swing (2006) sijoittuu Valon kanssa saman maailmaan. Romaani sai Arthur C. Clarke -palkinnon ja Philip K. Dick -muistopalkinnon. Trilogian päättää romaani Tyhjyys (2012).
Lähteitä
Eeva-Liisa Tenhunen: M. John Harrison: Tieteiskirjallisuuden harmaa eminenssi. Tähtivaeltaja 2/2001.
Jukka Halme: M. John Harrison: Valaistu mestari. Tähtivaeltaja 2/2005.
Ulkomaisia tieteiskirjailijoita 2. Toimittaneet Toni Jerrman ja Vesa Sisättö. BTJ Kirjastopalvelu, 2004.
