Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Erilaista Koontzia. Tämä kirja ei pelottanut oksettavilla yksityiskohdilla, vaikka raakuuksia sisälsikin. Yliluonnollinen kuvataan arkipäiväiseksi ja päähenkilöön on helppo samaistua, vaikka tämä puhuukin kuolleiden kanssa. Kirjoitustekniikka on luonnollisesti loistava, tekstiä ei edes huomaa, sillä se kuljettaa tarinaa sujuvasti eteenpäin. Mukana oli myös sopivast huumoria ja iloa, vaikka kuolleet tekivät kirjan pääsävystä surullisen. Kirja todella vangitsi. Lopetus oli fantastinen.
Kirjaa voisi sanoa pikemminkin kunnianosoitukseksi Lewis Carrollille kuin itsenäiseksi teoksekseen. Kirja alkaa hyvin ja mielenkiintoisesti, kuvaamalla Elseä ja hänen bibliofiliaansa sekä Oxfordin kuvaamisella. Tarina muuttuu Liisan hengessä hulvattomaksi matkaksi ihmeiden ja päättömyyksien labyrinttiin josta kuitenkin lopulta selviydytään takaisin oikeaan maailmaan. Tai no oikeaan ja oikeaan. Tavallaan Else on Liisa ja Robert-setä Valkoinen Kaniini. Kaiken kaikkiaan hauska ja hupaisa kirja Liisa Ihmemaassa-kirjan hengessä. Suosittelen kaikille Liisan lukeneille. Arvosana:7+.
Tämä loppui kesken! Aihevalinta oli niin mielenkiintoinen, että siitä olisi lukenut paljon pidemmälle. Toivoisin, että Holopainen myös olisi mennyt tarinassaan pidemmälle. Maailma, jossa sukupuoliroolit on häivytetty lähes tyystin ja sitten päähenkilölle palautetaan ns. naiseus. Herkullinen aihe, josta takuulla olisi saanut vielä enemmän irti. Toisaalta kirja oli osoitettu nuorille, joten liian yksityiskohtaista tekstiä ei voikaan kirjoittaa. Lukijan mielikuvitus pitää huolen lopusta. Sujuva teksti, hyvä huumori ja osuvia oivalluksia. Täysiä pisteitä en voi antaa, koska jäi ikävä pintaraapaisu-tunnelma.
Noidan veli ei ole Diana Wynne Jonesin hienoimpia kirjoja, mutta silti erittäin viihdyttävä ja hyvä kirja. Magia on tässäkin kirjassa omanlaistaan, kuten kaikissa Jonesin kirjoissa. Hahmoista ehkä parhaimpia on Gwendole, vallanhimoinen ja veljeään tyrannisoiva noitatyttö. Kissakin on myös kiintoisa hahmo ja lopussa paljastui monia asioita ja Eric Chantin kohtaloakin. Kirjan parhaimpia kohtia oli lasten lentely peileillä sekä Gwendolen aiheuttama kaaos kartanossa. Harmi ettei Chrestomanci-sarjaa suomennettu tämän enempää, tosin nykyään olisi paremmat mahdollisuudet saada kirjaa markkinoiduksi. Arvosanaksi antaisin sellaisen 8+.
Dan Simmonsin Hyperion avasi eeppisen Hyperion-saagan. Kirja oli seitsemän pyhiinvaeltajan kertomista tarinoista koottu monimutkainen rakennelma ihmiskunnan tulevaisuudesta. Hyperionin tuho jatkaa pyhiinvaeltajien kesken jäänyttä matkaa Hyperion-planeetalla. Aikahaudat avautuvat ja suuri sota Hyljittyjä vastaan alkaa. Tietokoneiden virtuaalisisällissota alkaa lähestyä loppuaan ja lopun ajan merkit ovat eetterissä. Eeppisyys ei Simmonsin jatko-osassa ole unohtunut, vaikka tarinankerronta onkin hyvin erilaista verrattuna edeltäjäänsä. Tällä kertaa kaikki tapahtuu konkreettisesti eikä tarinoiden avulla kerrottuna. Hyperionin tuho on jälleen massiivinen ajatusrakennelma täynnä älykkäitä juonenkäänteitä ja uskottavaa tieteisfiktiota. Simmonsin kouriintuntuva tapa listata näennäisesti mitättömiä asioita massiivisiksi lauseiksi antaa lukijalle niin vakuuttavan vaikutelman tekstin todentuntuisuudesta, ettei mikään toinen scifiteos ole sellaista saanut aikaisemmin aikaiseksi. Päähenkilöitä on kirjaan lisätty kourallisella, muun muassa mukana on Hegemonian presidentti, jo muutamia kertoja kuolleen John Keatsin klooni ja pieni Rachel-vauva. Ja Dan Simmonsille uuden henkilön mukaan tuominen tarkoittaa samaa kuin kokonaisen uuden romaanin kirjoittaminen. Liken kustantamassa teoksessa on yli 700 sivua ja jokainen näistä sivuista vastaa muutamaa perinteisen kirjan sivua. Välillä Hyperionin tuhossa ajaudutaan harhailemaan hiukan turhan pitkästi sivuhenkilöiden ajatuksiin ja aika ajoin tuntuu siltä, että tekstiä joutuu tahkomaan eteenpäin puoliväkisin, jotta löytäisi taas valtavasta sananpaljoudesta jotain itseään kiehtovaa. Tarina kuitenkin lopulta maksaa takaisin kaiken sen mitä on lukijalta vaatinutkin. Maailman huolellinen suunnittelu ja faktojen melkeinpä runollisen täydellinen yhteen sointuminen on Hyperionin tuhon vahvimpia puolia. Dan Simmons on onnistunut luomaan eeppiselle tieteiskirjallisuudelle aivan uudenlaiset standardit.
Yön Maku jää väljähtyneeksi. Tarina tuppaa jäämään pelkän luurangon asteelle lihan ja veren puuttuessa juonesta ja henkilöhahmoista. Syvällisyyttä on turha odottaa, sillä tarina etenee nopeatempoisesti siirtymällä kohtauksesta toiseen jäämättä jaarittelemaan tunteilla ja mielialoilla sen kummemmin. Kevyenä välipalana ja irtiottona arjesta kirja toimii mainiosti, sillä tätä lukiessa ei tarvitse rasittaa aivojansa suunnattomasti.
Mustan tornin päätösosa antoi sen mitä edelliset osat lupailivatkin. Huikea sekoitus scifiä, fantasiaa, kauhua, westerniä... täysin omanlaisensa. Kingin teksti on tyypillisesti helppolukuista, tarinaan on helppo hypätä mukaan ja unohtaa vain lukevansa sitä. Pientä miinusta tulee vaihtoehtoisista loppuratkaisuista. "Lopullisesta lopusta" jäi paha maku suuhun.
Tämä kirja oli todella positiivinen yllätys. Nuorten kirjalta odotin vähän kesympää tekstiä, mutta tässä oli hyvinkin suorasukaisia kohtauksia. Kirja veti mukaansa heti ensimmäiseltä sivulta lähtien ja vauhti vain kiihtyi loppua kohden. Kaunis tarina omalla mielipuolisella tavallaan. Loppuratkaisu tulee yllätyksenä...
Suosittelen lämpimästi. Kirja vetää sekunnissa mukaansa kun alkaa lukemaan sitä. Ensimmäinen lause, ja olin itse koukussa. Mahtavia oivalluksia täynnä, kuten Terry Pratchettin Kiekkomaailmatkin. Nauroin kippurassa monille kohdille. On mukavaa, että tämä ei lopu tähän, vaan on vielä monta tarinaa jäljellä. Ensiksi hämmensikin kirjan pieni koko. On kuitenkin olemassa kirja, mihin on laitettu ne kaikki. Suositelkaa muillekin jos olette lukenut. Tulee joskus mietittyä, että onkohan tämä kaikki jo suunniteltua, että Maapallo yrittää vain löytää perimmäisen kysymyksen. Kunpa mekin voisimme ottaa osaa kaikkiin hauskoihin tapahtumiin, mitä Linnunradalla tapahtuu tämän kirjan mukaan. Silloin olisikin käsikirjasta hyötyä. Nyt olisi hyötyä baabelin kalasta, kun ruotsia pitäisi opetella... :D
Avaruuspeli on kirjana mielenkiintoinen, ehdottomasti scifistä ammentava seikkailu. Nori päähenkilö tapaa lomallaan seurueen, joka ei todellakaan ole sitä mieltä näyttää. Lopputulos on mielikuvituksellinen seikkailu, ja varsinkin loppu hykerryttää. Erittäin omaperäinen teos uudenlaisella idealla. Mainio.
Noidan veli on mielenkiintoinen teos, josta riittää iloa useammalle lukukerrallekin. Päähenkilö Kissa on mielenkiintoinen hahmo, ja hänen sisarensa on aivan oma luknsa. Yksikään päähenkilöistä ei ole ihan se miltä näyttää. Tässä kirjassa ei todellakaan kannata alussa edes yrittää arvata hyviksiä tai pahiksia, paitsi Eric nyt on hyvis. ^^ Chrestomancikin on HYVIN mielenkiintoinen henkilö. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen jokaiselle kirjallisuuden ystävälle. Samoin kuten Fanfan, minäkin toivon että muutkin osat suomennettaisiin. Jos muut osat yltävät samalle tasolle, tämä sarja jos joku todella ansaitsisi sen.
"Lohikäärmeen silmät" on sinänsä outo kirja Stephen Kingin kirjoittamaksi, sillä se on puhdasta fantasiaa. King kirjoittikin tämän kirjan omalle tyttärelleen iltasaduksi, ei pelotellakseen häntä. Kirjan tapahtumat sijoittuvat valtakuntaan, jonka kuningas on juuri kuollut. Flagg on epärehellinen maagikko, joka vangitsee kuninkaan vanhimman pojan Peterin luoksepääsemättömään torniin, jolloin nuorempi prinssi Thomas nousee valtaistuimelle. Peterin elämäntehtäväksi tulee paljastaa Flaggin pahuus ja pelastaa valtakunta. Tarina on hyvin selväjuoninen, mutta siitä puuttuu tietty Kingin tunnusmerkki, eli verisyys ja kauhu. Tarina on siis verrattain kesy, mutta se ei tarkoita huonoa laatua. Kirja on täyttä Kingiä, vaikkakin hieman satumaisempaa sellaista.
Legendaarinen ja jo lähes klassikko lastenkirja. Itsekin muistan lukeeneni tätä kymmeniä kertoja peräjälkeen ala-asteella. Jokin tarinassa kiehtoi ja en kyllästynyt siihen. Ja tietysti televisiossa pyörinyt animaatio-sarja lisäsi viehätystä. Kirjasta olisi hienoa saada uusinta painos. Tyyliltään Kaukametsän pakolaiset muistutti minusta hieman Richard Adamsia, samantyylistä realismia eläinten suhteen. Tosin oikeasti tietysti mäyrä ja ketut sekä petolinnut olisivat syöneet ne muut konkkaronkasta. Mutta hieno kirja tosiaan. Oma arvosanani on se 9-.
Alice on loistava kirja, jossa yhdistyvät huumori ja älykkyys, lasten ja aikuisten kirjallisuus. Tämä klassikko on todella pakollista luettavaa: kirjaa, joka saa kieriskelemään lattialla naurusta, ei parane jättää väliin. Lewis Carrollin kirjoista on myös sanottu, että oikeastaan niiden tarinat ovat matemaattisia painajaisia. Teos sopii siis myös niille, jotka haluavat huumorinsa mustana. Kirjasta on useita käännöksiä, joista ehkä suositeltavin on Alice Martinin kääntämä laitos Alicen seikkailut ihmemaassa. Alkukielisissä laitoksissa on usein mukana myös kirjan harvemmin mainittu mutta sisällöltään usein siteerattu pari, Liisan seikkailut peilimaailmassa. John Tennielin kuvitus on kuuluisa.
Kultakaapu, siniviitta on yhtä hienoa nuortenfantasiaa kuin kirjailijan Pimeä nousee -sarjakin, vaikka se on vähemmän tunnettu. Uusintapainos olisi paikallaan. Kirjassa tyttö ja poika eri maista, West ja Cally, menettävät vanhempansa ja siirtyvät toiseen, outoon maailmaan. Kaikessa on hyvin unenomainen sävy. Ympäristö ja tapahtumat ovat jännittäviä ja paikoin unohtumattoman kauniita. Kirja sopii niin nuorelle kuin aikuiselle lukijalle. Varttuneempana on hauska seurata, kuinka Cooper käyttää kelttiläisiä taruaineksia. Pienenä ei myöskään tunnistanut, kuinka eräässä kohtauksessa henkilöt tuntevat ruumiillista vetovoimaa toisiaan kohtaan. Teos on kaunis kasvutarina ystävyydestä, surusta, elämästä ja kuolemasta.
"Metsän henget" on pelottavampi kuin sarjan ensimmäinen osa "Alkumetsä", syväluotaavampi kuin muut lukemani Holdstockin kirjat ja ehdottomasti niistä ahdistavin. Miten niin monista aivan viattoman oloisista asioista voi saada irti jotain niin selkäpiitä kylmäävää? Joka tapauksessa kirja on yksinkertaisen loistava. Sen lumo ei piile "Alkumetsän" tavoin kielen yhdistyneessä tieteellisyydessä ja myyttisyydessä. Nyt mennään syvemmälle nimenomaan jälkimmäiseksi mainittuun. Kirja on hyvin vangitseva, ja ehkä siinä yksi pelottavimmista piirteistä: teos käsittelee aihepiireiltä jotain niin inhimillistä ja ihmisluontoon kuuluvaa, että vaikka se suorastaan etoo, kirjaa ei voi jättää kesken. Suosittelen kylmänväreistä huolimatta - tai ehkä juuri niiden takia. Itse ainakin pidin teoksen aihepiirejä mielettömän kiehtovina.
"Sysilouhien sukua" on melko omanlaisensa tapaus suomalaisen fantasian piirissä. Sitä väitetään kovasti lastenkirjaksi, mutta se tarjoaa varmasti kokemuksellisia hetkiä aivan kaiken ikäisille. Kirjan suurimpia vahvuuksia on omaperäinen, systemaattiseksi koottu fantasiamaailma - josta huomio, arvon kanssalukijani, ei suinkaan ole kerrottu kerralla kaikkea mahdollista. Paljon mielenkiintoa kutkuttavaa jää vielä peittoon seuraavien osien varalle. Talviset maisemat aiheuttavat vilunväreitä ja ikikliseeksi nousseista lohikäärmeistä saadaan kerrankin jotain sykähdyttävämpää irti. Mukana pyörii yksi symppisjääkarhu, mielenkiintoisia taikuuden muotoja ja hyviksiä, joista ei oikein tiedä, ovatko he sittenkään niin hyviä tyyppejä. Suosittelen.
Herkullista, viihdyttävää perusfantasiaa. Mausteita löytyy sopivasti ja juuri sellaisista kohdista, jotka tekevät tarinan sujuvaksi, nautittavaksi lukukokemukseksi. Williamsille melkeinpä tyypilliseen tapaan yksityiskohtia ja taustatietoja piisaa, mikä minunlaiselleni pilkunviilaajalle on tietenkin aina ilo. Joistakin oudoista ristiriidoista annan miinusta, mutta värikkäät - ja kerrankin jotain muuta kuin ennalta arvattavat - henkilöhahmot keräävät paikkaavat plussat. Toivottavasti tarina jatkuu yhtä mielenkiintoisena, eikä sorru esimerkiksi ylenpalttiseen pituuteen tai tapahtumien venyttelyyn.
Pimeä nousee -sarja päättyy aina kovin äkkinäisen tuntuisesti. Tai sitten jokaisella kerralla kiirehdin sitä lukiessani, enkä koskaan ennätä ajatella lukemaani kunnolla. Cooper sitoo tarinaansa taidokkaasti walesilaisia myyttejä ja hahmoja. Loppuratkaisu kaikessa lopullisuudessaan tuo kyyneleet silmiini jo pelkästään tässä sitä ajatellessani.
"Päivänä kuolleiden, kun vuosikin kuolla saa..." Osaan edelleen ulkoa sarjan ennustusrunot ja yritin opetella kymrin lausumista. Tästä kirjasta on peräisin haluni matkustaa joku päivä Walesiin. Bran on loistava henkilöhahmo, jolle olisin toivonut suurempaa roolia, ja hänen isänsä rakkaustarina on koskettava.
Nuorempana tämä oli minusta ehdottomasti huonoin Pimeä nousee -sarjan kirjoista, ja monesti jätinkin sen väliin, halutessani mahdollisimman paljon tietoa Ikivanhoista! Nyt arvostan sitä aivan uudella tavalla - vanhemmalla iällä fantasiaelementtien määrä ei ole enää niin merkittävä. Janen kasvun kuvaus kirjassa on mielestäni hienosti kirjoitettu.
Sarjan toisessa osassa tarina muuttuu huomattavasti jännittävämmäksi, kun nuori Will saakin kuulla omaavansa taikavoimia. Ikivanhojen viimeisen täytyy suorittaa tehtävänsä saadakseen kykynsä käyttöön, vaikka Pimeä yrittääkin vastustaa Valon valtapiirin yhdistymistä. Yksi lapsuusaikojeni vaikuttavimmista lukukokemuksista, silloin kun fantasiaa oli suomeksi tarjolla noin viisi kirjaa. Edelleen luen tätä sarjaa uudelleen, kun satun sille tuulelle.
Pimeä nousee -sarjan avausosa alkaa hämäävän pienimuotoisesti. Taustaa vilautellaan niin hetkittäin, ettei sitä ensilukemalla oikein edes huomaa. Fantasiaelementit ovat vähäisiä. Niinpä monesti nuorempana lukiessani sarjaa uudelleen ja uudelleen jätin tämän ja kolmannen osan väliin, koska pidin juuri niiden mystisyydestä - mutta en missään tapauksessa suosittele tällaista strategiaa ainakaan ensimmäistä kertaa sarjaan tarttuvalle.
Howardin novellit ovat lähes poikkeuksetta aika hienoa "vanhan ajan" seikkailufantasiaa, ja se tunnelma oikeastaan vain vahvistuu tässä pisimmässä tarinassa. Osalle on tullut Conan-elokuvien ja sarjakuvien takia valitettavasti semmoinen mielikuva, että Conan olisi hahmona vain pelkkä raakalaismainen lihaskimppu, mutta Howardin alkuperäishahmo on perusluonteeltaan kuitenkin varsin moniuloitteinen ja kiehtova antisankarihahmo. Tässä kirjassa hän on edennyt nuoruuden varas- ja palkkasoturivuosien jälkeen peräti jo kuninkaaksi.
Axelssonin lumoava romaani Huhtikuun noita kuvaa tarkkanäköisen uskottavasti hyvin erilaisia ihmisiä, mikä on mielestäni yksi kirjan suurimmista ansioista. Kirjailija yhdistelee pääosin realistisessa maailmassa tapahtuvaan tarinaan taitavasti mystisiä, kauhuun ja fantasiaankin vivahtavia elementtejä. Kokonaisuus on omaperäinen ja mieleenpainuva.