Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Pukumiehiä, metroasemia, todellisuusvääristymiä ja Lontoo. Ja miksikö tämä oli yksi suosikkiromaaneitani kautta aikojen? Ja miksikö Neil Gaiman on ylivoimainen suosikkikirjailijani? Tietenkin siksi, että tässä on kaikki samassa paketissa: mukaansa tempaava tarina, syvään kaivertuvia symboleja ja ripaus brittiläistä huumoria. TV-sarjan käsikirjoitus kyllä kuultaa vielä hieman romaanisovituksenkin läpi, mutta tässä kirjassa on parhaat pahikset, gaimanmaisia älyllisiä koukkuja ja rutosti yllättäviä käänteitä. Tämä on kuitenkin luettava englanniksi ja Lontoon pitää olla suhteellisen tuttu paikka, jotta kaikkiin pikku poimuihin pääsisi käsiksi.
Luin sattumalta ja skeptisenä, silkasta kunnioituksesta S.E. Hintonia kohtaan, mutta tulinkin iloisesti yllätetyksi. Kyseessä olikin hämmästyttävän tuore ja monijuoninen nuortenkirja, joka romuttaa taitavasti kronologiaa ja vampyyrimyyttejä. Tässä on teos joka masentaa ja rohkaisee samalla rykäisyllä, pitäen yllä terveettä tempoa alusta loppuun. En siis voi kuin suositella.
Universumien tomu -trilogia viljelee kristinuskokritiikkiä söpösti ja sivistyneesti, hienovaraisten rinnakkaismaailmojen välillä koikkelehtien. Varsin korkealentoisista lähtökohdista huolimatta Pullman välttää taitavasti kornit ylilyönnit. Lapsipäähenkilötkin ovat koskettavia ja uskottavia, mutta eivät kuitenkaan paatokseen asti. Koko trilogia on sanalla sanottuna rakastettava ja tämä on osista kenties paras ja vauhdikkain.
Hyperion-duologia minustakin nosti scifin aivan uudelle tasolle. Hyperionin tuho vie Hyperionissa alkaneet langat ja ihmiskohtalot loppuunsa ja antaa tarinalle huimaavan lopun, aivan kuin konsertin loppuhuipennus. Hyperionin tuho koskettu sielua ja on minusta scifin ehdotonta huippua. Aikahaudat, pyhiinvaeltajien kohtalot sekä Hegemonian ja Meina Gladstonen kohtalot saivat sielun kyyneliin. Juonen loppu oli hämmästyttävä, mutta selvensi kaiken jättäen silti joitakin mysteereitä auki. (Tosin ne selvitettiin Endymionissa ja Endymionin nousussa). Mahtava, loistava ja sielua koskettava teos ihmiskunnasta ja sen valinnoista ja aikaansaannoksista. Eeppinen scifi nousee tässä teoksessa suurimpaan huippuunsa minusta. Suosittelen kirjaa kaikille scifiä lukeville tai siihen tutustumista aikoville. Arvosana: 10+.
Kirja oli samalla jännittävä seikkailukertomus, että syvällisempi filosofinen teos kirjoista, sananvapaudesta ja Sanojen Voimasta. Musca osoittautui varsin monimutkaiseksi henkilöksi josta paljastui paljon uusia puolia, tosin samoin Eponymius Clentistäkin. Juoni oli jännittävä eikä pysähdellyt paljoakaan viedessään mukanaan. Tarina sijoittuu 1700-luvun alun Englantia muistuttavaan Hajonneeseen Valtakuntaan. Kirjan hahmot ovat niin hyviä, pahoja, jaloja, halpamaisia, hyviä, hulluja ja sydämellisiä kuin vallanhimoisiakin, mikä luo kirjavan hahmogallerian mikä tekee tarinasta todella toden tuntuisen. Syvällisempi osuus kirjassa käsitteli sitä, kenellä on oikeus painaa kirjoja ja mikä valta pelkillä sanoilla on olemassa oppimattoman kansan keskuudessa. Omanlaisensa teos jota suosittelen luettavaksi. Arvosana 8+.
Yksi parhaimpia lukemiani fantasiakirjoja. McKillip maalaa hahmoilleen värejä ja yksityiskohtia säihkyvän taustan. Kirja on loistava, juoni tempaa heti alussa mukaansa ja sitä on mahdoton arvata etukäteen. Tarinassa esiintyy salaisuuksia ja myös, kuten Danju sanoikin jo, filosofisia syvällisiä ajatuksia ajasta, kuolemasta ja elämästä sekä piirtämisen voimasta. Kirja on mahtava ja suosittelen sitä kaikille fantasian ystäville jotka etsivät raikkaan omanlaatuistaan kirjaa luettavaksi. Arvosana: 10+.
Richard Knaakin kannattaisi vain pysytellä minotauriensa parissa. Human legenda oli, kuten Camaro sanoikin, pettymys. Odotin jotakin enemmän kuin Jean Rabea muistuttaa stereotypioita ja kliseitä pursuavaa tarinaa, jossa Magius ja moni muukin hahmo pilattiin siitä miksi Weis ja Hickman olivat heidät luoneet. Hopealohikäärmeen ja Magiuksen motivaatiot jäivät olemattomiin, ja suurin pettymys oli Magiuksen vähäinen rooli. Margaret Weis & Trayc Hickman olisivat kirjoittaneet paljon paremmin kuin Knaak. Minotauri Kazia tuotiin enemmän esille kuin niissä sirpaleissa tarinasta joita löytyy muista Dragonlance-kirjoista. Pettymys ja surkea, Raben tasoa oleva kirja. Humankin oli ällöttävä "minä olen hyvä, rehti, sankarillinen, epäitsekäs jne"-tyyppi. Taas yksi surkea Dragonlance-kirja. Arvosana: 6.
Neil Gaiman on yksi omista suosikkikirjailijoistani. Pidän kovasti hänen tyylistään kirjoittaa ja siitä miten hän sekoittaa tarinoissaan jotain tuttua ja jotain mystistä keskenään. Kuten hän tekee myös Unohdetuissa Jumalissa. Jos olet aiemmin lukenut Gaimanin kirjoja niin kuvaavaa on sanoa, että kirja jatkaa samaa tuttua gaimanmaista linjaa. Tosin välillä Unohdettujen jumalien teksti ja koko tarinakin muuttuu hieman vaikea soutuiseksi, mutta ihan kunnialla kirjailija seilaa näiden suvantokohtienkin ylitse. Suosittelen kaikille mytologioista ja muinaisista jumalista pitäville.
Patricia A. McKilliipin kirjoittama Unohdettu Ombria on syvällinen kuvaus kahden eri maailman kohtaamisesta. Kirjassa käsitellään syvällisiä teemoja, mutta vastauksia ei lukijalle väännetä rautalangasta vaan Unohdettu ombria- on kirja ihmiselle, joka osaa ajatella. Toki kirjan voi lukea myös ihan pelkkänä viihteenä, mutta silloin kirjasta menettää jotain oleellista. Itse pidin McKillipin kuvailevasta tavasta kirjoittaa ja niistä mielikuvista joita hän loi lukijan mieleen. Hahmot ja miljöö olivat myös hyvin uskottavia. Kirjasta löytyi myös sympaattisia hahmoja joihin oli helppo samaistua ja heihin eläytymällä kirjan maailma tuli lähemmäksi lukijaa. Erinomainen kirja jota suosittelen kaikille, jotka hakevat sitä kuuluisaa hieman parempaa lukukokemusta.
Tämän kirjan vikana olivat enimmäkseen lukijan suuret odotukset. Legendaarinen Huma ei ollut ihan sitä mitä oletin muiden kirjojen perusteella. Rakkaustarina toimi, mutta olin pettynyt Magiuksen vähiseen osuteen tarinan kulussa. Eikös velhon ja ritarin pitänyt olla erottomaton parivaljakko? Ja miksi aina näitä minotaureja joka paikkaan? Kirja oli kuitenkin teknisesti hyvin kirjoitettu, ja olisin luultavasti pitänyt tarinastakin enemmän, jos en olisi lukenut aiemmin muita dragonlance-kirjoja.
Sysilouhien suku on suomalaisen fantasian kärkeä ja lupaavin kotimainen fantasiakirja minun mielestä. Mukavaa on myös että kirjassa liikutaan suomalaisille varsin tutussa ympäristössä, lumen ja talven hallitsemassa maassa. Ja maisematkin ovat vuoria lukuunottamatta perisuomalaiset. Kirja tempaa mukaansa ja tarinassa kulkee monia lankoja ja siinä on niin traagisia kuin hauskojakin kohtia. Maailma on yksityiskohtaisen tarkasti luotu ja tarina jättää jatkon auki. Tätä kun saisi markkinoitua ulkomaille. Suosittelen kirjaa kaikille kotimaisesta fantasiasta kiinnostuneille, sillä tämä on se kirja joka on nostanut suomalaisen fantasian aivan uudelle tasolle. Arvosana: 10.
Kerrassaan lumoava scifi-kirja, parhaimpia Vernor Vingen, Alastair Reynoldsin ja Dan Simmonsin jälkeen. Tarina tempaa mukaansa, vaikka onkin novellien muodossa ja siksi rikkonainen, mutta jokainen tarina jatkaa edellistä. Tarinassa kuvataan ihmiskunnan kulkua Kylmästä Sodasta avaruusaikaan kunnes Ihmiskunta kohtaa loppunsa ja Maa jää robottien ja eläinten haltuun. Kirjassa esiintyy varsin hienoja filosofisia ajatuksia, varsinkin koirien miettiessä Ihmistä. Kenties kirjan parhain hahmo on robotti Jebster. (oliko se noin, en ole varma.) Arvosana: 10.
Hieno ja todella omaperäinen fantasiasarjan alkuosa. Yllä meren, alla kiven on kirjoitettu mukaansa tempaavasti ja Cooperin luoma fantasiamaailma synkkine sävyineen eroaa piristävästi muusta valtavirrasta. Muistuttaa hieman Lloyd Alexanderin teoksia, kummatkin tuntuvat ammentavan kelttiläisestä mytologiasta. Yllä meren, alla kiven on hieno seikkailukirja jota suosittelen kaikille. Arvosana: 9.
Surkein koskaan lukemani kirja. Kummastuttaa se, että kustantaja on ylipäätään tuhlannat rahaa tälläisen moskan kääntämiseen ja julkaisemiseen. Jos kirja on tarkoitettu lapsille, niin sitten se lapsille kelpaamaton rappeutunut teos. Sillä kirjassa murhataan, raiskataan ja tapetaan silmittömästi mikä ei oikein sovellu lastenkirjallisuuteen. Juoni on ennalta-arvattava ja kliseitä pullollaan. Eli kirja on väkivaltainen ja kaiken kukkuraksi kliseinen. Lisäksi kirja tuntuu lietsovan stereotyyppistä ajattellua, tietyt lintulajit käyttäytyvät tietyllä tavalla. Samaan kattillan on kaadettu väkivaltainen aikuisten trilleri ja lastenkamarin satukirja ja tuotos on tämä, ala-arvoisuudenkin alittava tekele. Joten sanon teille suoraan, älkää vaivautuko lukemaan muuten kuin malliesimerkkinä siitä, millaista kirjaa ei pidä kirjoittaa. Arvosana:4-. (Omassa luokittelussani se Kaikkein Surkein Kirja.) PS. Ylläolevat mielipiteet ovat omiani, joten kenenkään on turha vetää hernettä nenään mielipiteideni takia.
Kultainen kompassi sykähdytti aikoinaan minua suunnattomasti. Kirja on yksi tämän hetkisen fantasiakirjallisuuden (suomennetun) parhaimmistoa minun mielestäni. Mielenkiintoisin asia ehkä olivat juuri nuo Fantasyfanin mainitsemat daimonit. Ajatus siitä, että jokaisella ihmisellä on oma daimoninsa, itsestämme irrallinen sielun osa, on kiehtova. Myös toisen maailman Oxfordin ja Englannin kuvaus oli mielenkiintoinen. Tarina muuttui jännittäväksi aletiometrin ja Pohjoisen matkan ilmaantuessa. Harmi, ettei kirjassa kerrottu tarkemmin missä Bolvangar sijaitsi, mutta Serafina Pekkala ja muut noidat ainakin asuivat Inarinjärven rannoilla. Kirja oli hieno ja tempaisi mukaansa heti alusta alkaen. Loppu oli tuskallisen surullisen ja loistavan traaginen, Lordi Asrielin todellisen luonteen paljastuessa. Tomu ja aletiometri jättivät jatkon auki, samoin kuin Svalbardin tapahtumat. Ja on hienoa että kirjasta on tulossa elokuva tänä vuonna (2007). Todellakin loistava kirja jota suosittelen jokaiselle fantasian ystävälle. Arvosana:10
Holopainen kehittyy koko ajan entistä paremmaksi fantasiakirjailijaksi. Varsinkin maisemankuvaamisessa ja syvyyden luomisessa ero on suuri verrattuna Boreaksen lapsiin ja Sonja-trilogiaan. Aihe valinta oli herkullinen, androgynit ihmiset joille sitten kaadetaan niskaan koko teini-iän hormonipurkaus ja sukupuolinen kehitys. Androgyynit tuntuivat sekoavan normaaleita ihmisiä enemmän kehityksensä aikana. Tapahtuma paikkakin oli mielenkiintoinen, Kainuu Kajaanin tienoilla (tarkistin koordinaatit kartastosta). Livian kehitys naiseksi ja feministinen aines Holopaisella tuntuu olevan vakituisia aiheita. Kirja jäi harmittavalla tavalla kesken jättäen Livian kohtalon auki. Ja Äitikeskuksen johtajaportaassa ja henkilöstössä, saati asukkaissa esiintynyt leväperäisyys ja sääntöjen heittäminen laidan yli kuullosti tutulta ja järkevältä. Että tavallaan androgyynit yrittävät olla hienompia ja ylevämpiä kuin nomadit tai me. Mutta silti he paljastuvatkin pinnan alta aivan yhtä itsekkäiksi ja eläimellisiksi. Arvosana:8.
Pullman tuo kirjasarjaansa taas yhden (tai useammankin) ulottuvuuden lisää ja tarinan maailmankaikkeus muokkautuu aina vain mielenkiintoisemmaksi. Juuri tämä tarinan maailma ja sen rakenne tuo paljastaa itsestään jotain uutta ja mielenkiintoista joka syvyydessään hyvin mielenkiintoinen. Tarinan loppuratkaisu on hykerryttävän hieno.
Koin hyppäyksen toiseen, tyhjään maailmaan hyvin tylynä aloituksena kirjalle minkä tunnelma sitten jäi värittämään koko loppukirjaa. Itse tapahtumat eivät ole jääneet mieleen näin ajan kuluessa. Vain kirjan loppu kummittelee päässä vielä näin monen vuoden jälkeenkin.
Kultainen kompassi ilmeistyi aikana jolloin fantasian lukeminen oli minulle uusi asia. Pidin kirjaa ensiksi kannen perusteella jotenkin lapsellisena, mutta kirjan paksuus oli vaikuttava. Kirjan lukeminen oli kuitenkin hyvä ratkaisu. Tarina oli mielenkiintoinen ja eteenkin ajatus muuttuvista daimoneista oli kiehtova.
Pikku Prinssin olen nyt olen lukenut sekä suomeksi että englanniksi. Tämä kirja on sykähdyttävän ihuna. Lapsellinen, eikä kuitenkaan lapsellinen kirja, se pitää lumoissaan loppuun saakka. Ja loppu, se ei ole surullinen, se on vain liian haikea. *snif* Joten, kun näet tyhjän aavikon, ja vain yhden tähden sen yllä, jääthän odottamaan rakasta prinssiämme?
Sinisalo on onnistunut satuilullaan, metaforeillaan ja armottomalla taidokkuudellaan luomaan jälleen jotain, jonka lukeminen itketti ja hymyilytti. Lähinnä hymyilytti. Juoni kulkee kekseliäästi kansallistarumme mukaan ja jatkuva oivaltamisen ilo huutaa ja kannustaa lukemisen jatkamista. Ikivanhoista sankareista on koulittu karismaattia henkilöhahmoja ihailtavan uskottavasti uudelleen-sijoitettuna nykyaikaan. Ovela teos, tosiaankin.
Kirja ei loppujen lopuksi kovin erikoinen ole, mutta ei huonokaan. Puhtaana fantasiateoksena se ei häikäisisi ketään, mutta jonkinmoisena koko ajan huumoria vaanivana kannanottona/mikä-nyt-liekään se käy kyllä ajanvietteestä. Ja ainakin se saa sinut vilkaisemaan Helsingin kirkkojen kattoja toiseenkin kertaan.
Robert Jordan: Callandor *****/***** Enemmän tai vähemmän vakavasti Ajan Pyörään koukuttuneena maltoin tuskin odottaa saavani käsiini Callandorin. Callandor on jatkoa Tornin salaisuudelle, joka sekin on mukaansatempaava ja valtavan hieno kirja. Kirjasarjaa on hieman tökeröä aloittaa keskeltä ja Callandor vaatiikin, että lukija on perillä aikaisempien osien tapahtumista. Rand al'Thor on jäänyt hieman taka-alalle muutamassa aikaisemmassa kirjassa ja Callandorissakin seurataan lähinnä Randin ystävien vaiheita ja edesottamuksia. Eräs aiemmista osista tuttu hahmokin tekee jonkinasteisen comebackin. Kirjan tapahtumat etenevät nopeasti ja mukaansatempaavan kerronnan imaisemana tuskin maltoin laskea teosta käsistä. Kaiken lisäksi Callandorin upea kansitaide ja ylväs nimi tekevät kirjasta itsestään upean esineen.
Vuosi on 1984. Viisi- ja kuusikymmenlukujen yhteiskunnalliset muutokset ovat takana ja ihmiset elävät tarkkaan säädellyssä yhteiskunnassa Isoveljen valvovan silmän alla. Ajatuspoliisit valvovat että kukaan ei pääse esittämään ainoatakaan soraääntä ja Puolueen arvostelijat katoavat jälkeäkään jättämättä. Historiaa muutetaan sitä mukaa kun Puolueen intressit muuttuvat eikä muunlaista totuutta ole olemassa kuin Puolueen haluama. Tämä on lähtökohta George Orwellin 40-luvun lopulla kirjoittamaan poliittiseen trilleriin. Kirja seuraa Puolueen jäsenen Winston Smithin edesottamuksia hänen arvioidessaan ympäröivää maailmaa. Winston tuntuu kokevan elämänsä herätyksen hieman turhankin sopivasti aivan kirjan alkuvaiheissa, mutta se on tässä tapauksessa melkeinpä ainoa oikea tapa aloittaa. Orwellin teksti on yllättävän mukaansatempaavaa siitä huolimatta, että kertaus tuntuu nytkin olevan opintojen äiti. Samoja asioita puidaan uudelleen ja uudelleen, ja niin olennaisista huomioista kun yleensä onkin kysymys, tuntuu toisto välillä pysäyttävän tiiviin lukukokemuksen: teksti muuttuu inhimilliseksi ”heikkouksineen”. Orwell kirjoittaa perustekstiä. Hän ei käytä liian lennokkaita ilmauksia tai koukeroista kieltä eikä sorru turhaan yksinkertaistukseen. Teksti on juuri niin tavallista ja huomaamatonta kun sen hyvässä kirjassa pitääkin. Mitä vähemmän lukija muistaa itse sanoja, sitä paremmin hänelle välittyy viesti ja tunnelma. Ainoana ärsyttävänä piirteenä muutamat Orwellin vertaukset tuntuvat tökkivän pahasti ja vaikuttavat päälleliimatuilta kuin koristemakaronit pahvimukissa (<- huomaatteko mitä tarkoitan). Itse sanoma: Se on kaikessa mahtavuudessaan, todenmukaisuudessaan ja pelottavuudessaan loistava. Orwell esittää sellaisia perusteluita isovelivaltion syntyyn että lukijakin ihmettelee miksi uhkakuva ei vielä ole toteutunut. Pitkät pätkät kirjassa on omistettu oligarkian eri harvainvallan syiden ja seurausten puimiselle ja välillä tuntuu että kirjan lukeminen pitäisi jopa kieltää, jottei kukaan saisi siitä lopullista kimmoketta uuden, pelottavan yhteiskuntajärjestyksen luomiseen. Kaiken muun lisäksi kirja pureutuu loppua kohti ihmismielen perustavaa laatua oleviin kysymyksiin kuten todellisuuden määritelmään. Lukemisen jälkeen kirjasta jääkin kutkuttavan vainoharhainen kuva: mistään ei voi enää osaa olla varma. Vuonna 1984 on ehdottomasti tutustumisen arvoinen, kiinnosti politiikka tai ei, sillä se on loppujen lopuksi kirja yksilöistä. Winston Smithin taistelu vaistojensa kanssa on kiinnostavaa, sillä jo alussa hän myöntää ettei mahdollisuutta voittaa ole. Kaikki ovat jo kuolleita, toiset vain elävät vielä hetken. SOTA ON RAUHAA VAPAUS ON ORJUUTTA TIETÄMÄTTÖMYYS ON VOIMAA
Ihan mukavaa perusfantasiaa, juoni pysyi ihan hyvin koossa ja kirja oli viihdyttävä. Kun kerran on tutustunut maailmaan niin on ihan valmis lukemaan tällaisiakin välillä välipalaksi. Se on kuin törmäisi entiseen koulukaveriin, jota ei aiemmin tuntenut kovin hyvin, mutta jonka tapaaminen pitkän ajan päästä saattaa piristää koko päivää.