Uusimmat kirja-arviot ja kommentit

Normaalin miekka&magia kirjojen jälkeen Hobbin maailmaan oli helppo sukeltaa sisään. Linnan elämä ja salaisuudesta nähtynä muille lähes näkymättömän nuoren pojan silmin on kiehtovaa. Tarinaan sisällytetty taikuus on hienovaraista, joskin tarvittaessa voimakasta. Tässä kirjassa ei kaapuun pukeutuneet velhot mumise loitsujaan samalla kun miekkamies hakkaa örkkejä.

Alshain on vakuuttava voimannäyte sujuvasta scifitarinasta, jossa vieraalle planeetalle on sijoitettu arkisia, tuttuja elementtejä ja elämänkohtaloita. Suuria, jopa mahtipontisia aiheita, kuten toisiaan sivuavia älyllisiä elämänmuotoja käsitellään vaihtuvien näkökulmien ja yksittäisten, vajavaisten tarinankertojien kautta. Ratkaisu on rohkea ja toimii varsin hyvin. Vaikka yhdenkään kertojan näkökulmaan ei toistamiseen palata, niistä muodostuu ehjä kokonaisuus, ei kuten palapelistä, vaan vaikkapa musiikkikappaleen toisiaan täydentävistä sävelteemoista. Kukin päähenkilöistä antaa oman värisävynsä alshainilaisen elämänmenon kuvaukseen. Uusi tulokas ei tahdo löytää paikkaansa yhteisössä ja tutustuu ihmisiin vasta tuodessaan uusia vaikutteita planeetan musiikkielämään. Vammautuneen miehen nuori kihlattu kaipaa epätoivoisesti elämänmuutosta. Menneisyyden varjossa elävä vanha mies tahtoisi päättää elämänsä merellä. Katkeroitunut virkailija suistuu harhojen kierteeseen. Meribiologi tulee todistaneeksi kolossaalisia tapahtumia, joissa koko Alshainin ihmisväestö on pelkkiä sivustakatsojia. Henkilöt ovat eri vaiheissa omaa elämänkaartaan ja heidän henkilökohtaisten pyrkimystensä vektorit menevät sopivasti ristiin toistensa kanssa, jotta kokonaisuudesta muodostuu tasapainoinen. Alshain itse on tieteellisen tarkasti hahmoteltu maailma, jonka erilaisuus Maahan nähden tuodaan sattuvasti esille. Vaikka ihminen voi liikkua ulkona ilman happilaitteita, hän ei lopulta ole kotonaan, vaikka ehkä niin itse luulee. Maailmalla on myös uskottava historia, jonka jälkimainingeista kärsitään edelleen. Äiti-Maan kanssa on jännitteitä, mutta 50 valovuoden välimatka toimii puskurina; pikemminkin jännitteet heijastuvat sisäpolitiikkaan ja ilmenevät muukalaisvihamielisyytenä. Näennäisestä omavaraisuudestaan ja -hyväisyydestään huolimatta Alshainin vallitseva tunnelma on lievä alakulo ja eristäytyneisyyden aiheuttama yksinäisyys. Maailma on karu, yhteiskunta kova ja teknokraattinen. Muualle on ihmisiän mittainen ja kallis matka, eivätkä syntyperäiset alshainilaiset kuulu enää Maahankaan. Kirjan lopussa viriää toivo siitä, että päähenkilöt pystyvät kuitenkin sopeutumaan osaansa ja tekemään kivierämaan ja valtamerien kattamasta maailmasta kotinsa.

Lohikäärmeen prinsessa oli loistavaa piristystä satuihin joissa prinssi pelastaa vangiksi joutuneen prinsessan lohikäärmeelta ja menevät sitten naimisiin eläen elämänsä onnellisina loppuun asti. Tarinan päähahmo on ihanan omapäinen ja halukas myös toimimaan ajatustensa mukaisesti.

Vihaan tätä kirjaa. Aina, kun luen sen, kaikki muut kirjat vaikuttavat sen jälkeen aina niin kovin tylsiltä. Lumotun metsän kronikoissa on virkistyksenä fantasiaan sekoitettuna sopivasti huumoria. Kirjoissa on myös mukavaa vaihtelua, yleensä hyvinä/mahtavina tunnetut velhot kerrotaan lumotun metsän kronikoissa alhaisiksi varkaiksi, jotka tekevät kaikkensa kerätäkseen lisää taikuutta. Mielestäni kirjoista ei ole mitään negatiivista palautetta.

Nopeasti mukaansa tempaava ja tapahtumissa erittäin nopeatempoinen. Sarja suorastaan imaisee mukaansa. Minusta kirjan alku on kuin oma salainen toiveuneni, jossa unelmoin löytää myöskin samanlaisen kirjan ja hypätä johonkin pieneen fantasiamaailmaan. Lisäyksenä kirjassa olisin toivonut että Nita ja Kit olisivat päässeet asumaan jonnekkin uuteen ulottuvuuteen/maailmaan, jossa olisi ollut suosikki fantasiahahmojani esim. harpyioita ja yksisarvisia. Toivotaan nopeasti lisää suomennoksia sarjan kirjoista, vai mitä!?

Hyvä kirja ja seikkailurikas juoni joka tempaisee mukaansa. Ainoa asia mistä en pitänyt, oli loppu joka minusta hieman plörähti. Sophie ja Howl olivat mielenkiintoinen pariskunta ja Calcifer yliveto. Eniten minua nauratti kirjassa Sophien käynti Ingaryn kuninkaan luona ja hänen tapaamisensa prinsessan kanssa. Kirjan mieleen painuvin kohta oli se, jossa Howl vei Sophien kotiinsa joka paljastuikin tutummaksi kuin luulin. Elokuvan nähneenä huomasin Miyazakin paljolti poikenneen kirjasta. Siksi minusta elokuvaa ja kirjaa ei pidä pitää samana ja arvostella niitä sen perusteella. Kirja oli minusta hyvä ja hieno ja suosittelen sitä kaikille. Arvosana: 9+.

Linnunradan käsikirja liftareille on ihan hauska ja huumorikin toimii vielä tässä ja kahdessa seuraavassa osassa, mutta silti huumori alkaa kyllästyttää ja asioiden omituinen päättömyys ei aina huvita. Mutta hauskan satiirinen ja irvaileva teos, tosin myös minusta yliarvostettu. Mutta hyvää parodiaa ja mielestäni parhainta Terry Pratchettin jälkeen. Arthur Dent ja robotti Marvin (oliko se sen nimi, en ole varma) olivat ehkä mielenkiintoisimpia hahmoja kirjassa, tosin planeettasuunnittelutoimiston väki oli myös hauskaa. Ajatus siitä että Maa ja koko ihmiskunta olivat vain yksi universaali tietokone jonka tarkoitus oli selvittää elämäntarkoitus oli hauska ja minusta hienosti oivallettu. Suosittelen Terry-sedästä pitäneille ja omalaatuista scifiä etsiville. Arvosana: 7-.

Mielenkiintoinen kirja fantasiakirjallisuudesta kirjallisuustieteessä ja kirjallisuudenlajina. Suosittelen kaikille fantasian ystäville. Ihmeen tuntu on hyvä ja mielenkiintoinen, mutta ei silti voita kirjoja "Fantasian monet maailmat", "Totutun tuolla puolen" ja "Velhot, örkit ja sankarit". Kirjan ehkä antoisin artikkeli oli Liisa Rantalaihon artikkeli Leena Krohnista tai sitten Jukka Halmeen artikkeli kustantamopuolen asioista fantasian suhteen. Hyvä kirja joka erittelee mainiosti fantasian, scifin, spekulatiivisen fiktion, maagisen realismin ja muut kirjallisuuden lajit. Arvosana: 8.

Kirjan alku laahasi ja olin monta kertaa laskemassa sen käsistäni. Mutta tarina muuttui kiinnostavammaksi ja jännittävämmäksi puolivälin tienoilla ja loppu kirja tulikin luettua nopsaan. Hyvä ja jännittävä kirja. Mielenkiintoisimpiä hahmoja olivat Key-tyttö sekä enkeli Islington apureineen. Neverwhere tosin minusta oli sangen karsea ja oksettava paikka, mutta sopiva tarinan kulisseiksi ja tapahtumapaikaksi. Kirja loppui hyvin eikä jäänyt kesken. Mutta silti minusta Neverwhere häviää Hyville enteille. Neverwhere tosin on jonkinmoinen klassikko fantasiassa ja suosittelen sen lukemista kaikille Gaimanin lukemisen aloittaneille ja Gaimanista kiinnostuneille. Arvosana: 8+.

Loistavan fantasia trilogian huipennus. Maaginen kaukoputki antaa arvoisensa lopun tarinalle joka on kulkenut Kultaisen kompassin ja Salaperäisen veitsen halki. Kirja oli mielenkiintoinen ja jännittävä, Haamut ja maailmojen välillä hyppiminen nousivat tärkeämmiksi kuin aiemmin. Lisäksi retki Kuoleman maahan ja siellä paljastuneet asiat selittivät hieman asioita. Mielenkiintoinen henkilö oli Salaperäisessä veitsessä esiintynyt tiedenainen Marlowe. Suuri lopputaistelu ja Kaikkivaltiaan paljastuminen huipensivat hienon tarinan, mutta kaunein ja hienoin kohta oli Lyran ja Willin kohtalo niiden outojen otusten maailmassa. Hieno kirja ja suosittelen kaikille ketkä etsivät ajatuksia herättävää luettavaa ja sykähdyttävää lukukokemusta. Arvosana: 10.

Luin tämän kirjan risingin lukupiirissä. Meillä lukijoilla oli suuret odotukset kirjan suhteen. Olihan se saanut Nebula-palkinnon. Mutta itse kirjaa lukiessa tuli varsin ilmeiseksi se, että kirjan tarkoitus on tuoda esille kirjailijan ah niin "fiksu" "tieteellinen" teoria, eikä niinkään kirjoittaa hyvää tarinaa. Itse tarinaakaan ei saatu tässä kirjassa loppuun asti. Vain paljon juonenpätkiä joiden antaa ilomielin jäädä arvoitukseksi.

Lyhyesti sanottuna: sopivan lyhyt ja hauska kirja. Kirjan perusidea joka paikkaan tunkevista, yhtäkkiä ilmestyneistä marsilaisista on yksinkertaisuudessaan loistava. Tarinaa lukee innolla eteenpäin saadakseen selville mistä ja miksi olennot ovat tulleet ja pääsevätkö ihmiset niistä lopulta eroon. Pidempänä tarina voisi mennä puuduttavaksi, mutta omassa kevyen matkalukemisen sarjassaan erittäin toimiva teos.

Vance on suosikkikirjailijani ja tämä on se kirja, joka teki minusta fanin, joten en voi muuta kuin kehua ja antaa täydet pisteet. Luin kirjan ensimmäisen kerran noin 15-vuotiaana ja pidin sitä hauskimpana absurdina fantasiakirjana, jonka olen koskaan lukenut - melkein Douglas Adamsin fantasiavastineena. Toisen kerran luin kirjan noin 20-vuotiaana ja ihastuin aina vain enemmän Vancen sädehtivän koukeroiseen, unenomaiseen kerrontatyyliin (suomennoskin on loistava). Kolmannen kerran luinkin kirjan englanniksi (sen itsenäisten jatko-osien kanssa, löytyvät koottuna teokseen Tales of the Dying Earth) ja huomasin olevani koukussa. Iltaruskon maa on yksi niistä kirjoista, joiden ei toivoisi loppuvan ollenkaan ja joiden maailmaan palaa kerta toisensa jälkeen.

Kuoleman planeetta ei ole Lemin tuotannon parhaasta päästä, mutta se on silti kaikessa vanhahtavuudessaankin luettava kirja. Lem kierrättää samaa teemaa oudolle planeetalle laskeutuvasta miehistöstä myöhemmässä kirjassaan Eeden ja tekee sen siinä taidokkaammin, mutta jos lukee ensin Eedenin sekä muita Lemin kirjoja (ja pitää niistä), huomaa loppujen lopuksi pitävänsä tästäkin.

"Orjattaresi" on selkäpiitä kutitteleva ja hallittu kertomus, joka jättää lukijalle paljon tilaa ja pureskeltavaa. Mitään ei heitetä röyhkeästi silmille tai tarjota hopealautaselta. Minä-kertoja on todella helposti lähestyttävä ja hänen ajatuksissaan pääsee piehtaroimaan hätkähdyttävän intiimisti. Arkoja aiheita ja kiinnostava kirjatuttavuus, joka painuu mieleen ainutlaatuisena kokonaisuutena.

Olin lukenut paljon kehuja tästä kirjasta ennen kuin itse luin sen ja olin luettuani vähän pettynyt. Valo oli vain "ihan okei", ei mikään järisyttävä mestariteos. Kerronta useammassa eri aikatasossa on aina virkistävää, mutta välillä kirjoittaja tuntui ns. kompastelevan omassa nokkeluudessaan ja yhden aikatason (vuoden 1999 Lontoon) olisi tästä voinut huoletta pudottaa poiskin. Kirjassa on kuitenkin pääosin hyvä tunnelma ja erityisesti Seria Mau Genlicherin osioissa päästään hyvään vauhtiin, joten annan Valolle kolme tähteä. Pastellikaupunki on silti huomattavasti parempi teos Harrisonilta.

Salaperäinen veitsi jatkaa ansiokkaasti Kultaisesta kompassista alkanutta tarinaa esittelemällä toisen päähenkilöistä, Willin. Will on "meidän" maailmamme lapsi ja tuo siten ihmettelyn ja hämmästelyn Torre Degli Angelin maailmaan. Maailmat muistuttavat yllättävän paljon toisiaan, vasta Maagisessa kaukoputkessa ilmaantuu poikkeavimpia maailmoja. Lyran hämmästely "meidän" maailmamme keksinnöistä tuntui hassulta minusta lukijana ja auttoi ymmärtämään meidän maailmamme. Salaperäisen veitsen aikaansaama seikkailu eri maailmojen välillä ja ovien availu toi lisää jännitystä, myös Torre Degli Angelin tapahtumat. Kirja päättyi jännittävään kohtaan, enkeleihin ja Willin isään. Salperäinen veitsi syventää tarinaa joka saa huippunsa Maagisessa kaukoputkessa ja kuvaa Lordi Asrielin räjäyttämän reiän/sillan seuraamuksia. Haamut ovat sangen karmeita luomuksia, vähän kuin ankeuttajat, mutta toisenlaisia. Suosittelen jokaisella hyvästä kirjallisuudesta pitävälle, juoni vie mukanaan eikä lukija tylsisty. Arvosana: 10-.

Mielikuvituksekas, vilpitön ja sympaattinen kokonaisuus, jonka lukemisesta aidosti nauttii. Ehkä parasta antia ovat henkilöhahmot, jotka ovat todella persoonallisia ja vuorovaikuttavat pakottoman oloisesti. Ainoa, joka jättää toivomisen varaa, on ehkä loppuratkaisu (vähän liikaa vähän liian makeaa mehua). Myös elokuva sulatti sydämeni ja hiveli sisäistä lastani. Lukekaa, katsokaa ja rakastukaa!

Callandor on yksi parhaimpia Ajan Pyörän osia. Tarina on jännä ja ehyt vaikka kirja on The Dragon Reborn teoksen viimeinen osa, sillä kirjat jaettiin Suomessa palasiksi. Kirja päättyy myös jännittävästi taisteluun Tearissa. Callandor toimii myös aika hyvin itsenäisenä teoksena, tosin kaikesta ei pääse kärryille ellei ole lukenut aiempia sarjan osia. Hyvä kirja ja suosittelen kaikille Ajan Pyörää lukeville tai sen aloittaneille. Arvosana: 8-.

Unohdetut jumalat on yksi hienoimmista lukemistani kirjoista. Ja minusta tähän asti Gaimanilta suomennetuista paras. Tarina alkaa hieman vitkastellen, mutta tempaa heti Wednesdayn ilmestyttyä mukaansa. Ja kirja paranee koko ajan loppua kohden joka on todella huimaava. Minusta Gaiman on tavoittanut tässä kirjassa jotakin oleellista Amerikasta ja sen luonteesta. Muinaiset jumalat ja heidän nykyinen olomuotonsa olivat mehukkaita yksityiskohtia ja eniten pisti miettimään Gaimanin luomat tietokoneiden, Internetin, muodin ja moottoriteiden jumalat. Sillä tavallaanhan me tosiaan palvomme tuota kaikkea maallista mammonaa lähes yhtä kiihkeästi kuin jumalia aiemmin. Gaimanin teoria jumaluuden luonteesta oli hienosti tehty, että jumala tavallaan kasautuu ihmisten uskosta ja mielikuvista. Shadow oli jotenkin melankolinen ja traaginen hahmo, varsinkin kun hän herätti vaimonsa henkiin elämään puolinaista elämää. Tarina on jännä ja Gaiman kirjoittaa hyvää aikuisten fantasiaa. Suosittelen kaikille aikuista fantasiaa etsiville. Arvosana: 10.

Tätä kirjaa on suositeltava kaikille anomalioihin vähänkin kallellaan oleville olennoille, sillä ainakin minulle "Datura" oli todella avartava lukukokoemus. Krohnin kirjat pakottavat liikkeelle hyvinkin omituisia ja abstrakteja ajatuksia ja nyt, kun kyseessä on koko todellisuuden perimmäinen luonne, lukijan koko maailmankuva saattaa muuttua. Kuka sanoi, ettei tietoteoria voisi olla kiinnostavaa? Jos jonkun mielestä tietoteoria ehdottomasti EI voi olla kiinnostavaa, suosittelen tätä romaania myös viihdyttävyytensä puolesta. Kirjan kuluessa esitellään lyhyesti mutta selkeästi monenlaisia yliluonnollisuuksia, mikä ainakin minua kiehtoi äärettömän paljon.

Ikävä sanoa, mutta tämä toilailu on harvinaisen yliarvostettu. Tapahtumilla saati vitseillä ei minun nähdäkseni ollut päätä eikä häntää, vaan kokonaisuus oli kokonaisuudessaan hämmentävä ja suhteellisen sanomaton. Ajatuksen ohjautuivat lähinnä niihin nautintoaineisiin, mitä kirjailija on mahdollisesti nauttinut tätä teosta luodessaan. Ehkä tämä avautuisi paremmin alkuperäiskielellä tai ehkä en ole lukenut scifiä tarpeeksi ymmärtääkseni tästä hölkkäsen pölähtävää, mutta minulle tämä oli silkkaa välipalaa. Tietysti, jos on sellaisen tarpeessa...miksikäs ei.

Fyysiseltä olemukseltaan tämä kirja on mitä ihastuttavin pikku orkideapuketti, mutta sisältö on surullisen lyhyt ja surullisen klassinen. Liekö tuo ihmekään, sillä tämän novellin kokoisen romaanin sanotaan olevan modernien vampyyritarinoiden edelläkävijä. Autenttisen 1800-lukulaisesta sävystä huolimatta tuntematon pankin räjäyttäjä, Polidori, välttää pahimmat korniudet. Kiinnostava yksityiskohta on, että hänen vampyyrinsä on arveltu viittaavan lordi Byroniin.

Kovin sinisalomainen, kovin postmoderni romaani. Lähtee rallatellen liikkeelle, mutta Kalevalansa tuntevaa lukijaa alkaa pian puuduttaa. Tämä on kirjoitettu ennenkin ja paremminkin, minkä johdosta tapahtumat ovat ikävän ennalta-arvattavia. Kirjoitustyyli on kyllä tutun kärjekästä, ujostelematonta ja nokkelaa, mutta jos se on kaikki, mitä lukijalle jää käteen, kirjaa on mahdotonta pitää kovinkaan onnistuneena.

Myönnettävä on, että Anne Rice keksii paljon puhetta hedonismista ja elämän estetiikasta. Myös hänen kuvailunsa on herkullista, mutta paikoin ehkä liiankin perusteellista. Olkoonkin, että Lestat on kaikessa ristiriitaisuudessaan hurmaava henkilöhahmo, hänen karsimansa ei pääse oikeuksiinsa näin homogeenisessa kokonaisuudessa. Pahin puute on kuitenkin ontuva rakenne: kirja koostuu lähinnä peräkkäisistä ja sisäkkäisistä elämäntarinoista. Vauhtia on niin vähän, ettei se oikein riitä näin valtavaksi venytettyyn ylämäkeen. Pitkäjännitteinen lukija kuitenkin palkitaan ja jätetään janoamaan lisää verta...