Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Kultainen kompassi ilmeistyi aikana jolloin fantasian lukeminen oli minulle uusi asia. Pidin kirjaa ensiksi kannen perusteella jotenkin lapsellisena, mutta kirjan paksuus oli vaikuttava. Kirjan lukeminen oli kuitenkin hyvä ratkaisu. Tarina oli mielenkiintoinen ja eteenkin ajatus muuttuvista daimoneista oli kiehtova.
Pikku Prinssin olen nyt olen lukenut sekä suomeksi että englanniksi. Tämä kirja on sykähdyttävän ihuna. Lapsellinen, eikä kuitenkaan lapsellinen kirja, se pitää lumoissaan loppuun saakka. Ja loppu, se ei ole surullinen, se on vain liian haikea. *snif* Joten, kun näet tyhjän aavikon, ja vain yhden tähden sen yllä, jääthän odottamaan rakasta prinssiämme?
Sinisalo on onnistunut satuilullaan, metaforeillaan ja armottomalla taidokkuudellaan luomaan jälleen jotain, jonka lukeminen itketti ja hymyilytti. Lähinnä hymyilytti. Juoni kulkee kekseliäästi kansallistarumme mukaan ja jatkuva oivaltamisen ilo huutaa ja kannustaa lukemisen jatkamista. Ikivanhoista sankareista on koulittu karismaattia henkilöhahmoja ihailtavan uskottavasti uudelleen-sijoitettuna nykyaikaan. Ovela teos, tosiaankin.
Kirja ei loppujen lopuksi kovin erikoinen ole, mutta ei huonokaan. Puhtaana fantasiateoksena se ei häikäisisi ketään, mutta jonkinmoisena koko ajan huumoria vaanivana kannanottona/mikä-nyt-liekään se käy kyllä ajanvietteestä. Ja ainakin se saa sinut vilkaisemaan Helsingin kirkkojen kattoja toiseenkin kertaan.
Robert Jordan: Callandor *****/***** Enemmän tai vähemmän vakavasti Ajan Pyörään koukuttuneena maltoin tuskin odottaa saavani käsiini Callandorin. Callandor on jatkoa Tornin salaisuudelle, joka sekin on mukaansatempaava ja valtavan hieno kirja. Kirjasarjaa on hieman tökeröä aloittaa keskeltä ja Callandor vaatiikin, että lukija on perillä aikaisempien osien tapahtumista. Rand al'Thor on jäänyt hieman taka-alalle muutamassa aikaisemmassa kirjassa ja Callandorissakin seurataan lähinnä Randin ystävien vaiheita ja edesottamuksia. Eräs aiemmista osista tuttu hahmokin tekee jonkinasteisen comebackin. Kirjan tapahtumat etenevät nopeasti ja mukaansatempaavan kerronnan imaisemana tuskin maltoin laskea teosta käsistä. Kaiken lisäksi Callandorin upea kansitaide ja ylväs nimi tekevät kirjasta itsestään upean esineen.
Vuosi on 1984. Viisi- ja kuusikymmenlukujen yhteiskunnalliset muutokset ovat takana ja ihmiset elävät tarkkaan säädellyssä yhteiskunnassa Isoveljen valvovan silmän alla. Ajatuspoliisit valvovat että kukaan ei pääse esittämään ainoatakaan soraääntä ja Puolueen arvostelijat katoavat jälkeäkään jättämättä. Historiaa muutetaan sitä mukaa kun Puolueen intressit muuttuvat eikä muunlaista totuutta ole olemassa kuin Puolueen haluama. Tämä on lähtökohta George Orwellin 40-luvun lopulla kirjoittamaan poliittiseen trilleriin. Kirja seuraa Puolueen jäsenen Winston Smithin edesottamuksia hänen arvioidessaan ympäröivää maailmaa. Winston tuntuu kokevan elämänsä herätyksen hieman turhankin sopivasti aivan kirjan alkuvaiheissa, mutta se on tässä tapauksessa melkeinpä ainoa oikea tapa aloittaa. Orwellin teksti on yllättävän mukaansatempaavaa siitä huolimatta, että kertaus tuntuu nytkin olevan opintojen äiti. Samoja asioita puidaan uudelleen ja uudelleen, ja niin olennaisista huomioista kun yleensä onkin kysymys, tuntuu toisto välillä pysäyttävän tiiviin lukukokemuksen: teksti muuttuu inhimilliseksi ”heikkouksineen”. Orwell kirjoittaa perustekstiä. Hän ei käytä liian lennokkaita ilmauksia tai koukeroista kieltä eikä sorru turhaan yksinkertaistukseen. Teksti on juuri niin tavallista ja huomaamatonta kun sen hyvässä kirjassa pitääkin. Mitä vähemmän lukija muistaa itse sanoja, sitä paremmin hänelle välittyy viesti ja tunnelma. Ainoana ärsyttävänä piirteenä muutamat Orwellin vertaukset tuntuvat tökkivän pahasti ja vaikuttavat päälleliimatuilta kuin koristemakaronit pahvimukissa (<- huomaatteko mitä tarkoitan). Itse sanoma: Se on kaikessa mahtavuudessaan, todenmukaisuudessaan ja pelottavuudessaan loistava. Orwell esittää sellaisia perusteluita isovelivaltion syntyyn että lukijakin ihmettelee miksi uhkakuva ei vielä ole toteutunut. Pitkät pätkät kirjassa on omistettu oligarkian eri harvainvallan syiden ja seurausten puimiselle ja välillä tuntuu että kirjan lukeminen pitäisi jopa kieltää, jottei kukaan saisi siitä lopullista kimmoketta uuden, pelottavan yhteiskuntajärjestyksen luomiseen. Kaiken muun lisäksi kirja pureutuu loppua kohti ihmismielen perustavaa laatua oleviin kysymyksiin kuten todellisuuden määritelmään. Lukemisen jälkeen kirjasta jääkin kutkuttavan vainoharhainen kuva: mistään ei voi enää osaa olla varma. Vuonna 1984 on ehdottomasti tutustumisen arvoinen, kiinnosti politiikka tai ei, sillä se on loppujen lopuksi kirja yksilöistä. Winston Smithin taistelu vaistojensa kanssa on kiinnostavaa, sillä jo alussa hän myöntää ettei mahdollisuutta voittaa ole. Kaikki ovat jo kuolleita, toiset vain elävät vielä hetken. SOTA ON RAUHAA VAPAUS ON ORJUUTTA TIETÄMÄTTÖMYYS ON VOIMAA
Ihan mukavaa perusfantasiaa, juoni pysyi ihan hyvin koossa ja kirja oli viihdyttävä. Kun kerran on tutustunut maailmaan niin on ihan valmis lukemaan tällaisiakin välillä välipalaksi. Se on kuin törmäisi entiseen koulukaveriin, jota ei aiemmin tuntenut kovin hyvin, mutta jonka tapaaminen pitkän ajan päästä saattaa piristää koko päivää.
Erilaista Koontzia. Tämä kirja ei pelottanut oksettavilla yksityiskohdilla, vaikka raakuuksia sisälsikin. Yliluonnollinen kuvataan arkipäiväiseksi ja päähenkilöön on helppo samaistua, vaikka tämä puhuukin kuolleiden kanssa. Kirjoitustekniikka on luonnollisesti loistava, tekstiä ei edes huomaa, sillä se kuljettaa tarinaa sujuvasti eteenpäin. Mukana oli myös sopivast huumoria ja iloa, vaikka kuolleet tekivät kirjan pääsävystä surullisen. Kirja todella vangitsi. Lopetus oli fantastinen.
Kirjaa voisi sanoa pikemminkin kunnianosoitukseksi Lewis Carrollille kuin itsenäiseksi teoksekseen. Kirja alkaa hyvin ja mielenkiintoisesti, kuvaamalla Elseä ja hänen bibliofiliaansa sekä Oxfordin kuvaamisella. Tarina muuttuu Liisan hengessä hulvattomaksi matkaksi ihmeiden ja päättömyyksien labyrinttiin josta kuitenkin lopulta selviydytään takaisin oikeaan maailmaan. Tai no oikeaan ja oikeaan. Tavallaan Else on Liisa ja Robert-setä Valkoinen Kaniini. Kaiken kaikkiaan hauska ja hupaisa kirja Liisa Ihmemaassa-kirjan hengessä. Suosittelen kaikille Liisan lukeneille. Arvosana:7+.
Tämä loppui kesken! Aihevalinta oli niin mielenkiintoinen, että siitä olisi lukenut paljon pidemmälle. Toivoisin, että Holopainen myös olisi mennyt tarinassaan pidemmälle. Maailma, jossa sukupuoliroolit on häivytetty lähes tyystin ja sitten päähenkilölle palautetaan ns. naiseus. Herkullinen aihe, josta takuulla olisi saanut vielä enemmän irti. Toisaalta kirja oli osoitettu nuorille, joten liian yksityiskohtaista tekstiä ei voikaan kirjoittaa. Lukijan mielikuvitus pitää huolen lopusta. Sujuva teksti, hyvä huumori ja osuvia oivalluksia. Täysiä pisteitä en voi antaa, koska jäi ikävä pintaraapaisu-tunnelma.
Noidan veli ei ole Diana Wynne Jonesin hienoimpia kirjoja, mutta silti erittäin viihdyttävä ja hyvä kirja. Magia on tässäkin kirjassa omanlaistaan, kuten kaikissa Jonesin kirjoissa. Hahmoista ehkä parhaimpia on Gwendole, vallanhimoinen ja veljeään tyrannisoiva noitatyttö. Kissakin on myös kiintoisa hahmo ja lopussa paljastui monia asioita ja Eric Chantin kohtaloakin. Kirjan parhaimpia kohtia oli lasten lentely peileillä sekä Gwendolen aiheuttama kaaos kartanossa. Harmi ettei Chrestomanci-sarjaa suomennettu tämän enempää, tosin nykyään olisi paremmat mahdollisuudet saada kirjaa markkinoiduksi. Arvosanaksi antaisin sellaisen 8+.
Dan Simmonsin Hyperion avasi eeppisen Hyperion-saagan. Kirja oli seitsemän pyhiinvaeltajan kertomista tarinoista koottu monimutkainen rakennelma ihmiskunnan tulevaisuudesta. Hyperionin tuho jatkaa pyhiinvaeltajien kesken jäänyttä matkaa Hyperion-planeetalla. Aikahaudat avautuvat ja suuri sota Hyljittyjä vastaan alkaa. Tietokoneiden virtuaalisisällissota alkaa lähestyä loppuaan ja lopun ajan merkit ovat eetterissä. Eeppisyys ei Simmonsin jatko-osassa ole unohtunut, vaikka tarinankerronta onkin hyvin erilaista verrattuna edeltäjäänsä. Tällä kertaa kaikki tapahtuu konkreettisesti eikä tarinoiden avulla kerrottuna. Hyperionin tuho on jälleen massiivinen ajatusrakennelma täynnä älykkäitä juonenkäänteitä ja uskottavaa tieteisfiktiota. Simmonsin kouriintuntuva tapa listata näennäisesti mitättömiä asioita massiivisiksi lauseiksi antaa lukijalle niin vakuuttavan vaikutelman tekstin todentuntuisuudesta, ettei mikään toinen scifiteos ole sellaista saanut aikaisemmin aikaiseksi. Päähenkilöitä on kirjaan lisätty kourallisella, muun muassa mukana on Hegemonian presidentti, jo muutamia kertoja kuolleen John Keatsin klooni ja pieni Rachel-vauva. Ja Dan Simmonsille uuden henkilön mukaan tuominen tarkoittaa samaa kuin kokonaisen uuden romaanin kirjoittaminen. Liken kustantamassa teoksessa on yli 700 sivua ja jokainen näistä sivuista vastaa muutamaa perinteisen kirjan sivua. Välillä Hyperionin tuhossa ajaudutaan harhailemaan hiukan turhan pitkästi sivuhenkilöiden ajatuksiin ja aika ajoin tuntuu siltä, että tekstiä joutuu tahkomaan eteenpäin puoliväkisin, jotta löytäisi taas valtavasta sananpaljoudesta jotain itseään kiehtovaa. Tarina kuitenkin lopulta maksaa takaisin kaiken sen mitä on lukijalta vaatinutkin. Maailman huolellinen suunnittelu ja faktojen melkeinpä runollisen täydellinen yhteen sointuminen on Hyperionin tuhon vahvimpia puolia. Dan Simmons on onnistunut luomaan eeppiselle tieteiskirjallisuudelle aivan uudenlaiset standardit.
Yön Maku jää väljähtyneeksi. Tarina tuppaa jäämään pelkän luurangon asteelle lihan ja veren puuttuessa juonesta ja henkilöhahmoista. Syvällisyyttä on turha odottaa, sillä tarina etenee nopeatempoisesti siirtymällä kohtauksesta toiseen jäämättä jaarittelemaan tunteilla ja mielialoilla sen kummemmin. Kevyenä välipalana ja irtiottona arjesta kirja toimii mainiosti, sillä tätä lukiessa ei tarvitse rasittaa aivojansa suunnattomasti.
Mustan tornin päätösosa antoi sen mitä edelliset osat lupailivatkin. Huikea sekoitus scifiä, fantasiaa, kauhua, westerniä... täysin omanlaisensa. Kingin teksti on tyypillisesti helppolukuista, tarinaan on helppo hypätä mukaan ja unohtaa vain lukevansa sitä. Pientä miinusta tulee vaihtoehtoisista loppuratkaisuista. "Lopullisesta lopusta" jäi paha maku suuhun.
Tämä kirja oli todella positiivinen yllätys. Nuorten kirjalta odotin vähän kesympää tekstiä, mutta tässä oli hyvinkin suorasukaisia kohtauksia. Kirja veti mukaansa heti ensimmäiseltä sivulta lähtien ja vauhti vain kiihtyi loppua kohden. Kaunis tarina omalla mielipuolisella tavallaan. Loppuratkaisu tulee yllätyksenä...
Suosittelen lämpimästi. Kirja vetää sekunnissa mukaansa kun alkaa lukemaan sitä. Ensimmäinen lause, ja olin itse koukussa. Mahtavia oivalluksia täynnä, kuten Terry Pratchettin Kiekkomaailmatkin. Nauroin kippurassa monille kohdille. On mukavaa, että tämä ei lopu tähän, vaan on vielä monta tarinaa jäljellä. Ensiksi hämmensikin kirjan pieni koko. On kuitenkin olemassa kirja, mihin on laitettu ne kaikki. Suositelkaa muillekin jos olette lukenut. Tulee joskus mietittyä, että onkohan tämä kaikki jo suunniteltua, että Maapallo yrittää vain löytää perimmäisen kysymyksen. Kunpa mekin voisimme ottaa osaa kaikkiin hauskoihin tapahtumiin, mitä Linnunradalla tapahtuu tämän kirjan mukaan. Silloin olisikin käsikirjasta hyötyä. Nyt olisi hyötyä baabelin kalasta, kun ruotsia pitäisi opetella... :D
Avaruuspeli on kirjana mielenkiintoinen, ehdottomasti scifistä ammentava seikkailu. Nori päähenkilö tapaa lomallaan seurueen, joka ei todellakaan ole sitä mieltä näyttää. Lopputulos on mielikuvituksellinen seikkailu, ja varsinkin loppu hykerryttää. Erittäin omaperäinen teos uudenlaisella idealla. Mainio.
Noidan veli on mielenkiintoinen teos, josta riittää iloa useammalle lukukerrallekin. Päähenkilö Kissa on mielenkiintoinen hahmo, ja hänen sisarensa on aivan oma luknsa. Yksikään päähenkilöistä ei ole ihan se miltä näyttää. Tässä kirjassa ei todellakaan kannata alussa edes yrittää arvata hyviksiä tai pahiksia, paitsi Eric nyt on hyvis. ^^ Chrestomancikin on HYVIN mielenkiintoinen henkilö. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen jokaiselle kirjallisuuden ystävälle. Samoin kuten Fanfan, minäkin toivon että muutkin osat suomennettaisiin. Jos muut osat yltävät samalle tasolle, tämä sarja jos joku todella ansaitsisi sen.
"Lohikäärmeen silmät" on sinänsä outo kirja Stephen Kingin kirjoittamaksi, sillä se on puhdasta fantasiaa. King kirjoittikin tämän kirjan omalle tyttärelleen iltasaduksi, ei pelotellakseen häntä. Kirjan tapahtumat sijoittuvat valtakuntaan, jonka kuningas on juuri kuollut. Flagg on epärehellinen maagikko, joka vangitsee kuninkaan vanhimman pojan Peterin luoksepääsemättömään torniin, jolloin nuorempi prinssi Thomas nousee valtaistuimelle. Peterin elämäntehtäväksi tulee paljastaa Flaggin pahuus ja pelastaa valtakunta. Tarina on hyvin selväjuoninen, mutta siitä puuttuu tietty Kingin tunnusmerkki, eli verisyys ja kauhu. Tarina on siis verrattain kesy, mutta se ei tarkoita huonoa laatua. Kirja on täyttä Kingiä, vaikkakin hieman satumaisempaa sellaista.
Legendaarinen ja jo lähes klassikko lastenkirja. Itsekin muistan lukeeneni tätä kymmeniä kertoja peräjälkeen ala-asteella. Jokin tarinassa kiehtoi ja en kyllästynyt siihen. Ja tietysti televisiossa pyörinyt animaatio-sarja lisäsi viehätystä. Kirjasta olisi hienoa saada uusinta painos. Tyyliltään Kaukametsän pakolaiset muistutti minusta hieman Richard Adamsia, samantyylistä realismia eläinten suhteen. Tosin oikeasti tietysti mäyrä ja ketut sekä petolinnut olisivat syöneet ne muut konkkaronkasta. Mutta hieno kirja tosiaan. Oma arvosanani on se 9-.
Alice on loistava kirja, jossa yhdistyvät huumori ja älykkyys, lasten ja aikuisten kirjallisuus. Tämä klassikko on todella pakollista luettavaa: kirjaa, joka saa kieriskelemään lattialla naurusta, ei parane jättää väliin. Lewis Carrollin kirjoista on myös sanottu, että oikeastaan niiden tarinat ovat matemaattisia painajaisia. Teos sopii siis myös niille, jotka haluavat huumorinsa mustana. Kirjasta on useita käännöksiä, joista ehkä suositeltavin on Alice Martinin kääntämä laitos Alicen seikkailut ihmemaassa. Alkukielisissä laitoksissa on usein mukana myös kirjan harvemmin mainittu mutta sisällöltään usein siteerattu pari, Liisan seikkailut peilimaailmassa. John Tennielin kuvitus on kuuluisa.
Kultakaapu, siniviitta on yhtä hienoa nuortenfantasiaa kuin kirjailijan Pimeä nousee -sarjakin, vaikka se on vähemmän tunnettu. Uusintapainos olisi paikallaan. Kirjassa tyttö ja poika eri maista, West ja Cally, menettävät vanhempansa ja siirtyvät toiseen, outoon maailmaan. Kaikessa on hyvin unenomainen sävy. Ympäristö ja tapahtumat ovat jännittäviä ja paikoin unohtumattoman kauniita. Kirja sopii niin nuorelle kuin aikuiselle lukijalle. Varttuneempana on hauska seurata, kuinka Cooper käyttää kelttiläisiä taruaineksia. Pienenä ei myöskään tunnistanut, kuinka eräässä kohtauksessa henkilöt tuntevat ruumiillista vetovoimaa toisiaan kohtaan. Teos on kaunis kasvutarina ystävyydestä, surusta, elämästä ja kuolemasta.
"Metsän henget" on pelottavampi kuin sarjan ensimmäinen osa "Alkumetsä", syväluotaavampi kuin muut lukemani Holdstockin kirjat ja ehdottomasti niistä ahdistavin. Miten niin monista aivan viattoman oloisista asioista voi saada irti jotain niin selkäpiitä kylmäävää? Joka tapauksessa kirja on yksinkertaisen loistava. Sen lumo ei piile "Alkumetsän" tavoin kielen yhdistyneessä tieteellisyydessä ja myyttisyydessä. Nyt mennään syvemmälle nimenomaan jälkimmäiseksi mainittuun. Kirja on hyvin vangitseva, ja ehkä siinä yksi pelottavimmista piirteistä: teos käsittelee aihepiireiltä jotain niin inhimillistä ja ihmisluontoon kuuluvaa, että vaikka se suorastaan etoo, kirjaa ei voi jättää kesken. Suosittelen kylmänväreistä huolimatta - tai ehkä juuri niiden takia. Itse ainakin pidin teoksen aihepiirejä mielettömän kiehtovina.
"Sysilouhien sukua" on melko omanlaisensa tapaus suomalaisen fantasian piirissä. Sitä väitetään kovasti lastenkirjaksi, mutta se tarjoaa varmasti kokemuksellisia hetkiä aivan kaiken ikäisille. Kirjan suurimpia vahvuuksia on omaperäinen, systemaattiseksi koottu fantasiamaailma - josta huomio, arvon kanssalukijani, ei suinkaan ole kerrottu kerralla kaikkea mahdollista. Paljon mielenkiintoa kutkuttavaa jää vielä peittoon seuraavien osien varalle. Talviset maisemat aiheuttavat vilunväreitä ja ikikliseeksi nousseista lohikäärmeistä saadaan kerrankin jotain sykähdyttävämpää irti. Mukana pyörii yksi symppisjääkarhu, mielenkiintoisia taikuuden muotoja ja hyviksiä, joista ei oikein tiedä, ovatko he sittenkään niin hyviä tyyppejä. Suosittelen.
Herkullista, viihdyttävää perusfantasiaa. Mausteita löytyy sopivasti ja juuri sellaisista kohdista, jotka tekevät tarinan sujuvaksi, nautittavaksi lukukokemukseksi. Williamsille melkeinpä tyypilliseen tapaan yksityiskohtia ja taustatietoja piisaa, mikä minunlaiselleni pilkunviilaajalle on tietenkin aina ilo. Joistakin oudoista ristiriidoista annan miinusta, mutta värikkäät - ja kerrankin jotain muuta kuin ennalta arvattavat - henkilöhahmot keräävät paikkaavat plussat. Toivottavasti tarina jatkuu yhtä mielenkiintoisena, eikä sorru esimerkiksi ylenpalttiseen pituuteen tai tapahtumien venyttelyyn.