Uusimmat kirja-arviot ja kommentit
Axelssonin lumoava romaani Huhtikuun noita kuvaa tarkkanäköisen uskottavasti hyvin erilaisia ihmisiä, mikä on mielestäni yksi kirjan suurimmista ansioista. Kirjailija yhdistelee pääosin realistisessa maailmassa tapahtuvaan tarinaan taitavasti mystisiä, kauhuun ja fantasiaankin vivahtavia elementtejä. Kokonaisuus on omaperäinen ja mieleenpainuva.
"Tigana" kokonaisuudessaan on mukavaa perusfantasiaa, jonka voi skaalalla millä hyvänsä asettaa hiukan keskitason yläpuolelle. Siksi se kannattaa lukea - ei kirjan itsensä takia niinkään, sillä ei se sentään niin erikoinen ole, vaan siksi että on olemassa paljon sitä huonompia kirjoja. Suomennetun teoksen jakaminen kahteen osaan tuntuu järjettömältä (ok, ei niinkään jos tässä pystyisi katsemaan kustantajan pankkitilejä), ja voisin väittää, että tällainen osittelu jopa haittaa lukemista. Sitä alkaa etsimään 'omia' piirteitä osista, jotka todellisuudessa ovat vain kahdessa palassa painettu yksi kirja. Kun tarina on näinkin pitkä, ajoittain jopa puuduttava, osien välissä on yllättävän helppo lopettaa lukeminen. Tarinassa, mutta ennen kaikkea maailmassa, on paljon hyviä ideoita. Tekstiä lukee mielikseen; joskus on syötävä sitä leipääkin leivonnaisten ohella. Tämä on ehdottomasti leipää, oikein tukevaa ja ravitsevaa sellaista. Ja jyviä päällä.
Tuli ja myrkkykatko ei toimi ollenkaan, jollet tunne tarinaa Tam Linista. Ensimmäistä kertaa sitä lukiessani tunsin olevani aivan pihalla. Toisella kerralla tiesin kirjan pohjaavan tuohon balladista, joten kirjakin aukeni aivan uudella tavalla. Tee itsellesi palvelus ja tartu tähän kirjaan vasta vähintäänkin tarkistettuasi Tam Lin vaikkapa enkku-Wikistä. Ei pohjaa samalla lailla huumoriin kuin monet muut DWJ:n kirjat, vaan vakavampi ja vaikuttavampi tarina.
Kun on lukenut 1800-luvun ranskalaisten kirjailijoiden kuvauksia 1600-luvun hovielämästä, McIntyren vastaava kuvaus on suoraan sanottuna laimeaa. Kyllä "Aurinko ja kuu" esittelee laajalti etikettia ja käyttäytymissääntöjä, mutta miksei kirjailija huomioi niitä henkilöidensä käytöksessä? Kirjassa on kiehtovia aiheita ja kerronta etenee mukavasti. Teksti on 'helppoa luettavaa', välipala raskaamman kirjallisuuden lomassa. Silti se ajoittain tuntuu junnaavan liiankin kanssa paikallaan. Entäpä päähenkilö... ketä kiinnostaa lukea useampi sata sivua tytöstä, joka on kaikessa täydellinen, kaiken osaava, ihana, kaunis, salaperäinen, sievä, sankarillinen...? Viihdyttävää ollakseen viihdettä. Plussaa siitä, että turhaa ajatustyötä teos ei lukijaltaan edellytä.
"Orjattaresi" on oikea taidonnäyte siitä, mitä kaikkea kerronnalla voi saa aikaan. Atwood avaa tapahtumia hyvin, hyvin tihaasti, pala kerrallaan, jopa tuskastuttavalla tavalla lainkaan selittämättä. Asioita vain tulee - lukijan tehtävä on muodostaa niistä kokonaiskuva, päättää, mikä on totta, mikä kunkin kuvitelmaa, mikä propagandaa, mikä muistelmaa, mikä unta ja mikä todellisia tapahtumia. Eikä tässä kaikki: kirja itsessään osaa vielä keikauttaa itsensä päälaelleen. Muistakaa lukea viimeinen luku, mutta ehdottomasti vasta viimeiseksi! Sen jälkeen lukekaa kirja uudelleen, alusta asti. Näin saatte rikkaimman annin. Kirjassa piilee todellinen Koukku. Tarinaa on mahdoton jättää kesken, kirjaa huomaa pian kantavansa mukanaan ruokapöytäänkin. Kirjan kuvaamassa maailmassa on jotain pahasti vialla. Mitä se on? Kirja ei vastaa, ainakaan heti. Tarina alkaa keskeltä. Vai alkaako? Mitä tapahtui aiemmin? Miksi näin tapahtui? Kuka on kuka? Mikä on mikä? Ihastuttavaa, rikasta, kauhistuttavaa, tenhoavaa, mukanaan vievää, pelottavaa, todellista, koskettavaa. Loistava kirja.
Tämä oli nautinnollinen kokemus. Aika erilaisia kertomuksia, niin tapahtumapaikkojensa kuin päähenkilöidensäkin puolesta, mutta kaikki yhtä lumoavia. Pimeälipas, Päästösana ja Talven kunigas olivat joltain osin varsin hämäriä noin ensilukemalla, Tien suunta oli jopa hieman huvittava ja Jotka Omelasista poistuvat oli jopa kammottava. Verkkaan, valtakuntia laajemmaksi ja Yhdeksän henkeä olivat suosikkini näistä novelleista, niissä on sitä ihmisten suhteiden vaikutuksien pohtimista, mitä olen oppinut Le Guinin kirjoissa eniten ihailemaan ja rakastamaan. Novellien alussa oleva kirjailijan alkusanat olivat hieno piriste, minua on aina kiinnostanut mistä kirjailijat ovat ideansa saaneet ja olen hieman utelias mitä muuta heidän päässään liikkuu.
Otetaan vanha kunnon fantasiatarina nuoresta sankarista ja suuresta vaarasta (plus kylän poltosta ja vanhasta, kaiken pelastavasta taikuudesta), sijoitetaan se kissamaailmaan ja lopputulos on... itse asiassa yllättävän hyvä. "Varjak Käpälän" pelastaa sen syvään juurtunut kissamaisuus, ei niinkään itse tarina. Tiettyä aforisminomaisuuttakin on ripaus mukana, plussaa siitä. Kuvitus on suorastaan mahtavaa, samoin tekstin asettelu kuvien lomaan. Karkeilla, yksinkertaisen oloisilla viivoilla luodaan ihastuttavaa kissafantasiaa. Kirja on mukavan muotoinen pidellä käsissä; ensimmäinen pitkään aikaan, joka ei sängyllä luettuna aiheuta niska- ja käsivarsisärkyä. Jumalattoman suuresta fontista joku saataa ehkä pitää, itse pääduin lukemaan teosta puolen metrin päästä. Vaikutelmaksi jäi, että vähän liian lyhyeksi kirjoitettu tarina on yritetty pukea mahdollisimman suuren kirjan muotoon. Pienempi fontti ja enemmän kuvia, kiitos!
"Univieraiden kivi" on tyttöfantsun ystävien kirja, jossa suurimmaksi ongelmaksi muodostuu se, että lukijaa pidetään jokseenkin tyhmänä. Kaikki, viimeistäkin yksityiskohtaa myöten, tuodaan esiin syvällisten pohdiskelujen ja lukuisten näkökulmahenkilön vaihdosten kautta. Kirjan lopputulos ei ole muuta kuin ennalta-arvattava. Tietyllä tavalla maailmassa on jotain omaakin, mikä ei tee teoksesta aivan ö-tason kirjaa. Kuitenkaan tuskin muille kuin alakouluikäiselle, juuri fantasiaan hurahtaneille tytöille kirja ei tarjoa ihmeempiä elämyksiä. Ja heitäkin kohtaan teos saattaa osoittaa jonkinlaista halveksuntaa helppoudellaan. Seikkailuhenkisyydestä kohtuullista plussaa.
"Alkumetsässä" on jotain todella nappaavaa. Kirjan idea on aivan omanlaisensa, sen mystiikka pelottavan todentuntuista, maailma hiukan liiankin lähellä faktatodellisuutta. Ehdottomasti yksi mieleenpainuvimmista ja erikoisimmista kirjoista, joita olen koskaan lukenut. Holdstockin kerronnassa tenhoavat erityisesti miljöön uskomaton tarkkuus ja todentuntuisuus, kerronnan eräänlainen tieteellisyys ja ennen kaikkea se, ettei mitään selitetä turhaan. Tapahtumat kietoutuvat toisiinsa - olivat ne sitten totta tai vain unennäköä - kuin tammikierteessä ikään. Loistava teos.
Ender lasketaan tieteiskirjallisuuden klassikoihin ja on varmaankin Cardin tunnetuin romaani. Tarinan teemana on superälykkäiden lapsien kouluttaminen sotilaiksi, koska he ovat johtajien mielestä ainoa toivo taistelussa ihmiskunnan tulevaisuuden puolesta. Minä pidin Enderistä erittäin paljon. Kirja oli tiivis, ja sen loppuratkaisu oli todella yllättävä. Tarina tapahtuu tulevaisuudessa ja sijoittuu pääasiassa avaruuteen. Pääpaino on kuitenkin ihmisten välisissä suhteissa ja nuoren päähenkilön ankaran koulutuksen kuvaamisessa. Joitakin saattaa häiritä se, että Cardin tulevaisuudessa Varsovan liitto on vielä olemassa... Ender aloittaa sarjan, mutta toimii myös täysin itsenäisenä teoksena. Se on laajennettu novellista romaanimittaiseksi.
Luin Ennen Päivänlaskua ei voi sen vuoksi että se voitti aikoinaan Finlandia-kirjallisuuspalkinnon. Lukukomemuksena tämä kirja oli hämmentävä kokemus. Sinisalo oli yhdistellyt kirjaansa "muka-artikkeleja" eri lähteistä. Tarina eteni ja välillä poikkesi kertomaan jotain kiehtovaa yksistyiskohtaa, joka sitten syvensi itse tarinaa.
Kun kyselin scifikirjoja luettavakseni moni suositteli Hyperionia, varsinkin kun kiven kovaa väitin etten pidä scifistä. Hyperion oli se kirja joka herätti scifinälkäni ja se nälkä ei ole kadonnut vieläkään. Hyperionin kehystarina on jo itsessään mielenkiintoinen, mutta henkilöhahmot ja heidän aidosti erilaiset näkökulmansa ja omat tarinansa ovat kirjan parasta antia.
"Hyperion" kuului ensimmäisiin kosketuksiini varsinaiseen scifikirjallisuuteen, ja pakko myöntää, että teos vaikutti. Tarina, mutta ennen kaikkea henkilöhahmot, tuntuivat mielenkiintoisilta ja uskottavilta. Ihastuin hiukan poukkoilevaan kerrontaan, joka ei selittele liikoja ja kertoo silti paljon. Pidän edelleen teosta erittäin oivana kirjana - samoin jatko-osia, vaikka jotkut yrittävät väittää vastaista.
Johanna Sinisalon "Ennen päivänlaskua ei voi" on kirja, joka suorastaan hengittää niskaan. Se on paikoin pelottava, paikoin ahdistava; paikoin kiehtova, suorastaan maaginen. Kerronta nappaa otteeseensa tavalla, jollaisen uhriksi joutuu todella harvoin. Ei tunnu lainkaan yllättävältä, että muutkin kuin genren ystävät ovat huomanneet kirjan lumon. Finlandiapalkinto osui todellakin oikeaan paikkaan. En voi suositella kirjaa iltalukemiseksi, sillä se saattaa aiheuttaa peikonkasvoisia painajaisunia. Tarinaan on tartuttava harkinnalla: nyt luen tämän. Ja ajan kanssa: tätä kirjaa on mahdoton laskea käsistä.
Tähän kirjaan tartuin vain sen tähden, että sen takakansi toi mieleen Barbara Erskinen kirjat joista joskus teininä pidin. Eipä olisi kannattanut, tarina on pelkkää noitajahtia, naimista, väkivaltaa ja väkivallan seurauksista toipumista. Vaikka yleensä pidän sairaista kirjoista niin tämä aiheutti jatkuvaa pahaa oloa. Ehkä suurin syy siihen pahaan oloon oli saippuaoopperaa muistuttava juoni. Jatko-osiin ei kiinnosta tarttua.
Jostain kumman syystä pidän näistä Valhallan tarinoista. En oikein itsekään tiedä miksi. Koko tarina tuntuu rakentuvan henkilöiden himojen ja toinen toistaan epäterveempien ihmissuhteiden ympärille ja toisaalta kaikkea elämää ohjaa uskonto. Suurin osa henkilöistä on jollain tapaa hulluja tai uskovat hullujen olevan niitä viisaita. Mutta jotain hyvää tässä pitää olla koska minulla oli oikeasti hauskaa tätä lukiessa. Nämä kirjat tekevät aasoille ja vaaneille hieman saman kuin mitä Talvikuningas tekee Arthur-tarinoille, näyttää yhden mahdollisuuden mistä ne tunnetut tarinat ovat voineet syntyä. Aasat ja vaanit ovat tässä ihmisiä, taistelijoita, papittaria, pappeja ja vaikka kirjassa taikuudella on suuri rooli, sen voi hetken mietittyään selittää taikauskoisiksi tavoiksi, uskomuksiksi ja peloiksi, onnekkaiksi ja onnettomiksi sattumiksi ja papittarien hulluudeksi.
Yllättävän hyvä ollakseen melkein pelkkää odottelua. Siinä odotellessa kyllä ehti tapahtumaan yhtä sun toista. Torni lähenee ja koko tarina menee entistä hullummaksi. Minä kuitenkin tykkäsin. Kingiä on joskus kiva lukea senkin tähden, että sitä tuntee itsensä huomattavasti vähemmän hulluksi kuin noiden kirjojen kirjoittajan täytyy olla.
Yök! En vaivautuisi. Kirjailija jota on eniten kritisoitu sen puuttesta että hän ei koskaan luo mitään uutta kehuu kyvyllään "hyödyntää vanhoja asioita uusiksi". Kirjaa lukiessa alkaa tuntua siltä, että Eddings on jo vanhuudenhöperö, kun ei käsitä asioiden todellista tilaa. On vain tottunut siihen, että kirjat menevät kaupaksi ja rahaa tulee paremmin mitä vanhasta päivätyöstä. Ja käsitellään kirjassa maailmojen historiaakin, mutta sekään ei oikeasti jaksanut kiinnostaa. Jos et ole täysin hullaantunut Belgarionin maailmaan, niin kehottaisin jättämään tämän kirjan välistä.
Tästä minä tykkäsin. Tapahtumapaikkana on kuvitteellinen paikkakunta, joka sopii mainiosti jo olemassa olevien paikkojen jatkoksi. Kirjailija Lumikon lastenkirjoista tuli hyvin paljon mieleen hieman vinksahtaneet muumit, mikä varmaan oli tarkoituksellista. Alkupuolisko oli arvoitusta arvoituksen perään ja aivan kaikkia outoja juttuja ei ikinä ratkaistukaan (tai sitten en tajunnut), mikä oli minusta ihan hyvä ratkaisu. Kirjan yksi oudoimmista jutuista oli Peli, en ole varma olenko ikinä lukenut mitään niin perverssiä. Ja loppu onnistuu vielä kerran nyrjäyttämään aivot paikaltaan.
Aloitin tämän kirjan lukemisen kesällä 2006 ja sain luettua sen loppuun vuoden viimeisenä päivänä. Ei sinäänsä, että kirja tai sen novellit olisivat olleet huonoja. Päinvastoin ne olivat kiehtovia, mutta eivät tyylillisesti juuri sellaia "aavetarinoita" joita hain. Tarinat olivat enemmänkin maagista realismia, eikä läheskään suurin osa tarinoista pyörinyt aaveteeman keskuudessa. Tai sitten käsitän vain aave-teeman suppeasti.
Derkinhovin mustan ruhtinaan jälkeen tämänkin kirjan fantasiamaailma on lukijan mielestä taantunut takaisin sille tylsälle normitasolle. Lukiessa tämä kirja tuntuu vähän Harry Potterin kaltaisesta oppilaitos traamalta paitsi että opiskelijoiden joukkoon on otettu muitakin kuin ihmisiä. Ehkä joku pitää, mutta itseäni lähinnä tuo ratkaisu ärsyttää.
Parasta tässä kirjassa on sen tarinan pääidea siitä kuinka "normaali" fantasiamaailma on muutettu turistikohteeksi. Tarinan päähenkilönä on jälleen nuori poika, mutta onneksi tämä kirja osaa herättää tarinan eloon juuri fantasiakirjallisuuden kliseille nauramalla.
Noidan veli kuuluu Dianna Wynne Jonesin kirjojen parhaimmistoon. Kirjan päähahmoa Ericia määrittelee eniten se, että hänen siskonsa noita. Jo tällä yksinkertaisella asetelmalla päästään tässä kirjassa yllättävän pitkälle ja tarinaan joka vie mukaansa. Toivoa voisi että sarjasta suomennettaisiin joskus muutkin osat.
Tämän lukukokemuksen jälkeen päähän jää kummia hokemia kuten "Älä hätäile", "Melkein harmiton" ja "Kiitos kaloista ja näkemiin". Ihmisiin jotka kulkevat julkisesti kylpytakeissaan alkaa suhtautua luonnollisesti. Omasta baabelin kalasta taikka käsikirjasta oli valmis tekemään melkein mitä tahansa. Ehkä bileistä kannattaisi sittenkin lähteä sen oudoimman tyypin mukaan... Hulvattoman hauska ja tarinaltaan erikoinen. Suosittelen.
Pidän tätä itse yhtenä parhaimmista scifikirjoista joita olen koskaan lukenut, mutta tähän vaikuttaa suuresti se, että kirja on näkemyksiltään feministinen mikä käy taas allekirjoittaneelle mainiosti. Suurta plussaa tämä kirja saa myös siitä, että se onnistui yllättämään loppupäässä. Sellaiset yllätykset ovat loistavia, jotka laittavat lukijan miettimään juuri lukemaansa tarinaa ihan uudessa valossa.