Sarantha - kirjahylly

Pidän niinsanotuista perinteisistä, arkiseen ja realistiseen ympäristöön sijoittuvista kummitustarinoista, joten Saattajan takakansiteksti vaikutti lupaavalta. Kirjan alkuosasssa kauhuainekset toimivatkin kohtalaisen hyvin, ja ainakin minun mielenkiintoni pysyi yllä miettiessä, mistä keskushenkilö Liljan lapsuudenkodin oudoissa tapahtumissa mahtaakaan olla kyse. Juoni alkaa rakentua pienistä palasista Liljan ryhtyessä selvittämään outojen tapahtumien taustoja. Puolenvälin toisella puolella tarina alkaa kuitenkin taipua kauhusta ja jännityksestä jonkinlaiseksi sadunomaiseksi fantasiaksi. Tapahtumia todellisuuden tuolla puolen kuvataan sinänsä hyvin ja mielikuvituksellisesti, mutta kun on orientoitunut jännittämään ja lukemaan kauhua, en voinut olla pettymättä tiettyyn jännitteen hajoamiseen. Olisi myös ollut mielenkiintoista jos teos olisi tarjonnut vaikkapa jonkin uuden tai yllättävän näkökulman myytteihin ja kansanperinteeseen josta se ideansa ammentaa, mutta tällainen "näkemyksellisyys" jäi kirjasta uupumaan, eikä lukija niin ollen pääse yllättymään. Ihmissuhteiden ja psykologisemman aineksen kuvaaminen jää melko pintapuoliseksi. Henkilöt ovat siinä määrin ohuita, ettei heidän taustoistaan tai salaisuuksistaan jaksa mitenkään erityisesti kiinnostua. Kuitenkin ihmisten väliset juonikuviot ovat varsin keskeinen osa kirjaa. Saattaja on silti kohtalaisen ehjästi ja tyylikkäästi kirjoitettu, ihan tasapainoinen kauhua ja fantasiaa yhdistelevä romaani. Sen suurimmaksi miinukseksi jää pienen tylsyyden ohella yllätyksettömyys.

Mia Vänskän aiempi romaani Saattaja ei herättänyt minussa varauksetonta ihailua, joten tartuin Mustaan kuuhun liiemmittä odotuksitta. Tällä kertaa kuitenkin yllätyin jossain määrin positiivisesti. Tapahtumat sijoittuvat hyvinkin tiiviisti pieneen mökkikylään, jota kansoittaa sekalainen joukko ihmisiä välejään paikkailevasta rockyhtyeestä perheenäidin roolia pakoilevaan naiseen ja iäkkääseen pariskuntaan. Kovin moniulotteisiksi eivät henkilöhahmot ehdi kirjan aikana kasvamaan, mutta henkilöiden välisten jännitteiden ja vuorovaikutuksen kuvaus kantaa silti riittävästi pitääkseen lukijan mielenkiinnon yllä. Romaanin edetessä tunnelma mökkikylässä tiivistyy niin että lukijakin sen tuntee. Jännite pysyy yllä oikein mukavasti, ja erityisesti muutama kohtaus onnistuu synnyttämään varsin hyytävää outouden tunnetta. Onnistuneesti kirjoitettu, sanoisin. Loppuosa kirjaa sen sijaan kallistuu melko ennalta-arvattaviin kuvioihin, erityisesti mitä tulee henkilöhahmojen kohtaloihin. Ihan viimeisimpien sivujen jälkinäytöksessä sen sijaan heitetään muutama kommentti, joiden perusteella tästä saisi sen pakollisen halvan jatko-osan kyhättyä, jos kyseessä olisi amerikkalainen elokuva. Ihan hauska ja toimiva lopetus. Kokonaisuutena Musta kuu ei ollut mitenkään maata mullistava lukukokemus, mutta viihteellisessä mielessä ihan luettava kirja silti.

Simon Lelic osaa kirjoittaa erittäin viihdyttävästi ja saa lukijan jollain tavalla välittämään henkilöhahmoistaan, mikä on hänen romaaniensa (myös niiden kahden muun, jotka eivät ole spefiä - suosittelen joka tapauksessa lukemaan) suurin vahvuus. Tapahtumat etenevät vauhdilla ja lukijan mielenkiinto pysyy pitkään yllä hyvin. Rakenteellisesti kirjassa on kuitenkin paljon ongelmia. Näkökulma pysyy tiiviisti muutamassa henkilössä joiden kautta tapahtumia seurataan. Romaanin kuvaamassa yhteiskunnassa monia asioita salaillaan tavalliselta kansalta, ja näin ollen suppea näkökulma auttaa synnyttämään lukijassa samankaltaisen vaikutelman. Tässä mielessä se on siis perusteltu ratkaisu. Jollain tavalla kuitenkin koin, että dystopia romaanin lajityyppinä olisi vaatinut vähän enemmän tapahtumien taustoittamista. Mitkä tekijät ovat saaneet romaanin yhteiskunnan luisumaan tällaiseen pisteeseen? Esimerkiksi terrorisminvastaisiin lakeihin ja radikaaleihin, kansalaisten perusoikeuksia kaventaviin lakimuutoksiin viitataan moneen kertaan, mutta asiat jäävät silti jotenkin epämääräisiksi. Vika voi kyllä olla myös allekirjoittaneessa lukijassa, ja fiksumpi voisi kokea liian rautalangasta vääntämisen selittelyksi. Lisäksi kirja oli rakenteeltaan hiukan epätasapainoinen, lopetus tuntui jollain tapaa töksähtävältä. Toisaalta joku toinen voisi kokea tämänkin tyylikeinona, joka vain alleviivaa onnistuneesti kaiken epäreiluutta. Sisällöllisestikin kirjan anti jäi vähän köyhäksi, vaikka yhteiskunnallisuutta ja kantaaottavuutta selkeästi tavoitellaankin. Mutta kuten alussa mainitsin, Lelicin vahvuus on ihmisten välisen vuorovaikutuksen kuvaamisessa ja psykologisissa tekijöissä. Henkilökuvauksesta heijastuva hienovarainen lämpö ja sympaattisuus saavat minut lukemaan Lelicin kirjoja jatkossakin. Sekä antamaan tälle romaanille puutteistaan huolimatta keskiverrot kolme tähteä.