Staalo

Staalo on mielenkiintoinen ja jännittävä teos, joka pitää otteessaan aivan viimeisille sivuilleen asti. Kauhistelin aluksi kirjan pituutta, mutta sen lukaisikin muutamassa päivässä. Vanhoista uskomuksista on aina kiinnostavaa lukea, ja Staalossa ne on herätetty henkiin kiehtovalla tavalla.

Peikot ja erityisesti staalot olivat suurin syy, miksi kiinnostuin tästä kirjasta, ja siltä osin kirja jopa ylitti odotukset. Reilun 700 sivun tarina oli paikoitellen hurmaavan omalaatuinen, mutta myös tyhjäkäyntiä oli paljon. Ruotsalaisen Stefan Spjutin "Staalo" tekee saman kuin Johanna Sinisalon ”Ennen päivänlaskua ei voi” aikoinaan: kirjoittaa peikot osaksi paikallista luontoa. On kuin pääsisi oikeasti näkemään vilauksen jostain vieraasta olentolajista. Näitä olentoja kutsutaan kirjassa saamelaista kansanperinnettä mukaillen staaloiksi, välillä puhutaan maahisista tai tontuista, mutta useimmiten käytetään yleisempää peikko-nimitystä. Kirjassa esiintyviä peikkoja ei voi luokitella inhimillisin termein pelkästään lempeiksi tai ilkeiksi olennoiksi, vaan ne pysyvät sopivasti peikkomaisen käsittämättöminä. Tarinan suuria arvoituksia onkin, mitä ne oikein haluavat ihmisistä. Tarina on aiheeltaan synkkä: kirjassa selvitetään paitsi peikkojen olemassaoloa myös niiden yhteyttä lastensieppauksiin. Lapsen läheisten ja esimerkiksi median suhtautuminen sieppaukseen on kuvattu uskottavasti, mutta erityisen kiinnostavaa on, että tarinassa esitetään myös lapsen itsensä ja hänen sieppaajiensa näkökulma. Puheenvuoron saavatkin myös henkilöt, joiden tekoja ja ajatuksia lukija saattaa pitää pahoin vääristyneinä. Syyllisen ja uhrin välinen raja on kuitenkin häilyvä. Kirja alkaa kertomuksella äidin ja hänen pikkupoikansa mökkireissusta, jonka tapahtumat sekä he että lukija ymmärtävät vähitellen tavallista oudommiksi. Kirjan aloitusosuus onkin todella tunnelmallinen, jopa mystinen. Aloitusosan jälkeen kirja muodostuu lyhykäisistä luvuista, joiden näkökulmahenkilöt vuorottelevat. Yksi näkökulmahenkilöistä on Susso Myrén, toinen hänen äitinsä Gudrun ja kolmas Seved-niminen mies. Myrénien perhe kokee tehtäväkseen tutkia ja paljastaa peikkojen olemassaolo. Peikkokutsumus on saanut alkunsa edesmenneen isoisä-Myrénin ottamasta ilmakuvasta, jossa sattumalta näkyi tunnistamaton olento, kenties peikko. Tuosta peikkokuvasta on muodostunut myöhemmillekin sukupolville sekä häpeän- että ylpeydenaihe. Gudrun pelkää, että perheen pyörittämän matkamuistomyymälän liiketoiminta kärsisi, mikäli ihmiset saisivat tietää Gudrunin isän uskoneen satuolentoihin. Gudrunin tytär Susso sen sijaan uskoo äidinisänsä onnistuneen ikuistamaan ilmakuvaansa aidon peikon ja haluaa sen myös todistaa. Hän on perustanut peikkohavaintoja varten nettisivut ja kerännyt tietoa kryptozoologiasta, olemassaololtaan kiistanalaisten otusten tutkimuksesta. Omaa lukukokemustani häiritsi, että pidin erään näkökulmahenkilön lukuja huomattavasti mielenkiintoisempina kuin kahden toisen, mikä sai nämä viimeksi mainitut vaikuttamaan jopa jännitystä latistavilta. Myös ajan kulumista lukujen välillä oli vaikea arvioida ja samojen asioiden hoitaminen usean luvun ajan antoi tapahtumista junnaavan vaikutelman. Mielenkiintoisimpina pitämistäni luvuista pidin onneksi paljon. Ne olivat puhdasveristä kummuutta, jossa lukija viskataan suoraan käsittämättömien asioiden ja toimintasääntöjen keskellä. Loppua kohden juoni vähitellen tiivistyy, vaikkei aivan toivomallani tavalla. Kirjan loppupuoliskolla osa päähenkilöistä matkustaa ympäri Ruotsia seuraten hataria vihjeitä kuin Aku Ankan klassisissa aarteenmetsästystarinoissa konsaan. Loppu jättää ilmaan kutkuttavan pahaenteisiä aavistuksia, mutta minusta lukija olisi ansainnut mittavan tarinan jälkeen vähemmän avoimen lopun. Lukija suljetaan tylysti tarinan ulkopuolelle juuri, kun Susson tutkimukset ovat johtaneet mullistavaan löytöön. Olisin äkisti halunnutkin lukea vielä jokusen sata sivua lisää… Tarinan syrjäiset tapahtumapaikat luovat sopivan ahdistavan tunnelman: pakoon ei pääse. Etenkin kirjan alkupuoliskon tapahtumat sijoittuvat pohjoisimpaan Ruotsiin, Kiirunan kuntaan, jonka elämää turistilaumoineen kuvataan uskottavasti. Tarinassa esiintyy myös oikeita ruotsalaisia henkilöitä, kuten itseoikeutetusti satutaitelija John Bauer. Luontokuvausta oli kirjassa vähemmän kuin olin alun perusteella olettanut, jollei jatkuvaa lumisadetta lasketa. Tapahtumien sijoittuminen joulunaikaan luo aivan oman tunnelmansa, joka toi hetkeksi mieleen jopa ”Rare Exports” -elokuvan. Spjutin vahvaa aluetta on paitsi taruolentojen henkiinherättäminen ja kummallisuudet myös arkielämän realistinen kuvaus. Tarinassa on hienoja hetkiä, joissa pysähdytään jonkin arkipäivän ihmeen, kuten voimalinjojen huminan, ääreen. Kirjailija myös kuvailee ympäristöä todella tarkasti luetellen lukuisia henkilöhahmojen havainnoimia esineitä. Tyyli voi lukijasta riippuen tuntua joko mukaansatempaavalta tai kyllin moneen kertaan toistuessaan puuduttavalta. En ollut tyytyväinen kirjan suomennokseen. En ole tutustunut alkuteokseen, mutta paikoin vaikutti, että käännös on pyritty tekemään turhankin sanasta sanaan sujuvuuden kustannuksella, esimerkiksi: ”Silloin häntä tönäistiin toistamiseen, kädellä joka pitelee muovikassia, jonka pohjalla oleva maitotölkki on viilentänyt.” Myöskään dialogi ei ollut luontevinta mahdollista. Suomalaisversion kansi sen sijaan on upea. Kärsivälliselle lukijalle Staalo tarjoaa vähintäänkin aimo annoksen peikkomytologiaa.