Olen kokenut novellikokoelmat aina hieman hankaliksi. Koska niiden luonteeseen kuuluu sisältää useita lyhyitä tarinoita, voi lukija joutua kokoelmaa lukiessaan ikään kuin orientoitumaan lukemiseen useaan otteeseen tarinan vaihtuessa. Toisin kuin yhden tarinan sisältävissä kirjoissa, tämä kirjailijan ja tarinan rytmiin pääseminen pitää tehdä usein eikä vain teoksen alussa.
Toki tässä paljon riippuu myös kokoelmasta itsessään. Jos kokoelma sisältää paljon kirjailijan saman lajityypin tarinoita, ei tämä mainittu prosessi vie yhtä kauan tai uuden tarinan aloittaminen ei vaadi lainkaan ”työtä”. Mutta Ursula K. Le Guinin Pimeä lipas ja muita kertomuksia oli novellikokoelmana varsin vaihteleva sekä kirjoitustyyliltään että tarinoiden lajityyppien suhteen. Scifiä ja fantasiaa oli reippaasti sekaisin.
Jos tarinoiden tyylit vaihtelivat, niin teki niiden tasokin. Hieman yleistäen voi sanoa että scifin piiriin laskettavat tarinat onnistuivat fantasiaa paremmin. Samoin osa tarinoista tuntuu kirjailijan tuotantoon vain vähän tutustuneellekin sellaisilta että ne kannattaa ehdottomasti lukea jos Le Guin kiinnostaa toisten tarinoiden jäädessä kuriositeettien tasolle.
Kokoelman paras tarina oli Hain-universumiin sijoittuva Verkkaan, valtakuntia laajemmaksi. Se yhdisti ihmisen mieleen keskittyvää psykologista tarkastelua ja tuntemattoman pelkoa lopulta nostaen lukijan mieleen kysymyksen siitä, onko näillä kahdella teemalla lopulta suurtakaan eroa vai syntyvätkö ne samoista lähtökohdista. Myös tuntematon planeetta oli tapahtumaympäristönä kiehtova.
Myös toinen Hain-tarina, Talven kuningas, oli onnistunut veto vaikkakin hyvin erilainen kuin toinen. Sen sijaan Maamerelle sijoittuvat tarinat eivät valitettavasti nerokkuudellaan loistaneet ja molemmat tarinat olivatkin yhdessä kokoelman nimitarinan kanssa koko kirjan heikoimpia. Juuri Maameri-tarinat saivat aikaan tunteen kuriositeeteista. Ne eivät oikeastaan tarjonneet maailmastaan mitään uutta ja mielenkiintoista, vaikka joku toinen lukija ehkä voisikin pitää siitä kuinka niiden kautta paljastuu pala Maameren kehityshistoriaa.
Muut tarinat vaihtelivat tasoltaan hyvästä kiitettäviin, mutta aivan erinomaiseen ne eivät yltäneet. Hugo-palkittu Jotka Omelasista poistuvat oli ehkä pieni pettymys, sillä odotin palkitulta tarinalta enemmän. Nyt se jäi valjuksi yhden jipon tarinaksi, jossa odotettavissa oleva koukku ei ollut tarpeeksi terävä.
