Lohikäärmepäiväkirjat

1. kappale




Teräsmuurilla suojatun, metallisista rakennuksista koostuvan pienen kylän lähellä kasvoi tiheä metsä. Metsän sankat lehtipuut kurottelivat uhmakkaasti kohti yöllistä taivasta, paksut ja jykevät rungot tukevasti maahan juurtuneina, ja nousivat joukkona kuin tyhjästä keskellä tasaista tuhka-aavikkoa, kuin saari tyynen meren keskellä. Tuhka-aavikko sen ympärillä kylpi kuun kylmässä loisteessa ja sai sankan usvan ympäröivän metsän näyttämään synkältä ja pahaenteiseltä. Tasaisen, halkeillutta suola-aavikkoa muistuttavan aavikon toisella reunalla, metallisen kylän järkälemäinen muuri seisoi vankkana kuun loisteessa, kuin viimeinen linnoitus, joka uhmasi peräänantamattomasti metsän syövereistä levittäytyvää pahuutta.

Noin kahdensadan metrin päässä metsästä, keskellä harmaata aavikkoa, yksinäinen tumma hahmo kulki yössä rauhallisin askelin kohti kylmän usvan ympäröivää metsää. Hänen huputettu vartalonsa piirsi pitkän ja uhmakkaan varjon harmaalle tuhkan peittämälle maalle, hänen lähestyessä kävellen kohti synkkää metsää. Hänen mustat, armeijan erikoisjoukkojen suosimat vaatteensa hylkivät taivaalta tulevaa kuunvaloa ja huppu varjosti hänen valkoisella pääkallonaamiolla peitettyjä kasvojaan. Naamari kuvasi suuttomia pääkallokasvoja, jotka mustilla silmillään tuijottivat tunteettomasti eteenpäin.

Miehen selän takana, kaukana kylän teräsmuurien päällä, joukko ihmisiä tuijotti kaukoputkiensa ja yökiikariensa läpi metsän reunaa lähestyvää miestä. Tolppien päissä muurilla palavat sähkölamput varjostivat heidän kasvojaan ja saivat heidät näyttämään kymmenen vuotta todellisuutta vanhemmilta. Alhaalla heidän takanaan levittäytyi metallista ja teräksestä rakennettujen talojen kylä, minkä asukkaat nukkuivat itse rakentamissaan taloissaan hiljaista untaan. Talojen lomasta ilmestyi silloin tällöin esiin aseistettu vartija, joka taskulampun valossa paimensi kanssa-asukkiensa unta.

Muurilla olevat ihmiset puristivat kaukoputkiaan rystyset valkoisina ja tärisivät jännityksestä katsellessaan miehen etenemistä. Heidän hengityksensä höyrysivät kylmässä ilmassa heidän hengittäessä yhä kiivaammin ja kiivaammin. Lopulta, kuin yhteisestä merkistä, heidän hengityksensä lakkasi. He katsoivat hiljaisuuden vallitessa kuinka mies katosi metsää ympäröivään usvaan ja lopulta pimeään metsään häviten heidän näköpiiristään. Yksitellen he laskivat kaukoputkensa ja kiikarinsa alas ja jäivät hiljaisuudessa odottamaan miehen paluuta, mutta kuitenkin peläten, ettei mies palaisi.

Metsän korkeat ja tuuheat jättimäiset puut muodostivat oksillaan ja lehdillään metsälle valon läpäisemättömän kupolin, minkä sisällä mies kulki yhä syvemmälle metsään. Viimeisten, metsän reunasta sisälle tunkeutuvien, valonsäteiden jäätyä paksujen puunrunkojen muodostaman seinämän taakse, miehen oli pakko pysähtyä. Pimeys oli kietonut verkkonsa kaikkialle metsän sisällä ja imenyt jo kauan sitten hengen kaikesta elävästä maanpinnalta. Kaiken tämän keskellä mies seisoi liikkumattomana paikoillaan sulautuen mustien vaatteidensa ansiosta saumattomasti häntä ympäröivään pimeyteen. Hänen hengityksensä ja olemuksensa olivat rauhallisia ja hänen pulssinsa verkkainen.

Pimeyden keskellä mies veti käsivartaan peittävää mustaa takinhihaa taaksepäin ja paljasti sen alla olevan pienen rannetietokoneen. Hän paineli tottuneesti laitteen kosketusnäyttöä ja veti hihan takaisin paikoilleen kuullessaan vaimean sähköisen surinan naamarinsa sisäpuolelta. Pienen ajan kuluttua kaksi sinertävän valkoista silmää syttyivät metsän pimeydessä siihen kohtaan missä mies seisoi, loistaen pimeydessä kuin pedon silmät, jotka tarkkaavaisesti etsivät itselleen seuraavaa saalista. Miehen kasvoja peittävä valkoinen pääkallonaamio valaistu himmeästi, aavemaisten silmien hohtaessa sinertävää valkoista hehkua. Näytti kuin viikatemies olisi saapunut metsän keskelle.

Naamion sisäpuolella koko pimeä metsä valaistui kirkkaaksi ja selväksi miehen silmien edessä. Huputettu, mustiin pukeutunut mies katseli sinisen kajon läpi häntä ympäröivää kolkkoa metsää hakien suuntaa johon hänen oli määrä mennä. Satunnaiset tuhkahiutaleet leijailivat hänen ympärillään kuolleen ja tuhkaisen maanpinnan yläpuolella, saaden metsän näyttämään siltä kuin se olisi ollut pimeän valtameren pohja. Valtavien puiden jättimäiset rungot hänen ympärillään olivat mustan kaarnan peittämiä ja täysin oksattomia ensimmäisen 15 metrin matkalta. Tuhkainen maa niiden ympärillä oli koskematonta, kuin lumisateen jälkeinen puuterilumi.
Mies otti askeleen eteenpäin äänettömässä ja autiossa metsässä, ja lähti kulkemaan kohti synkän metsän pimeää sydäntä.

Aavemaisen hahmon kulkiessa pimeässä metsässä, yksi muurilla seisovista henkilöistä rikkoi joukkion ympärillä vallitsevan hiljaisuuden.
- Sanonpahan vain, että meidän ei olisi pitänyt luottaa tuohon tyyppiin.
- Sinun kantasi kyllä tiedetään, Jon, mutta mitä menetettävää meillä on? Mieshän pyysi vain pääsyä muuriemme sisäpuolelle. Jos hän onnistuu, saamme kaapatut lapset takaisin, jos hän epäonnistuu, emme näe häntä enää ikinä. Minusta teimme oikein hyvän diilin, sanoi laiha mies Jonin vierellä.
- Mitä jos hän on niiden kannibaalien kaveri, Mike? Mitä jos hän tulee parin tunnin päästä takaisin portillemme vakuuttaen tappaneensa jok’ikisen kannibaaleista ja kertoo kannibaalien syöneen jo kaikki kaapatut lapset? Me emme voi mitenkään tietää puhuuko hän totta ja sopimuksemme mukaan meidän pitää silti päästää hänet muuriemme sisäpuolelle, vastasi Jon
- Rauhoitu nyt, Jon. Emme kertoneet hänelle, että lapset siepattiin vasta eilen. Ei seitsemän miestä syö neljää lasta alle vuorokaudessa. Jos hän väittää kannibaalien syöneen heidät, tiedämme hänen valehtelevan, sanoi parrakas mies, joka puhui auktoriteetin äänellä.
- No, meidän olisi silti pitänyt lähettää joku hänen mukaansa, Jon intti edelleen.
- Kenet me olisimme laittanut hänen mukaansa? Sinä näit sen kaverin ja sen karmivan naamarin, minkä hän veti kasvoilleen. Ei yksikään vartijoista tai metsästäjistä olisi suostunut lähtemään hänen mukaansa. Ja jos joku hullu olisi hänen mukaansa suostunut, olisi tämä hullu kääntynyt siinä vaiheessa takaisin, kun mies päätti astua sisälle tuohon kirottuun metsään! sanoi parrakas mies. – Kaikki tietävät, että se on Poltettujen asuttama, eikä kukaan ole koskaan palannut sieltä elävänä takaisin, jatkoi parrakas mies.
Joukko variksia lehahti lentoon metsän puiden latvoista, ennen kuin kukaan ehti vastata parrakkaalle miehelle. Muutaman sekunnin sadasosan jälkeen he kuulivat kaukaa metsästä kantautuvan kimeää, veret seisauttavaa huutoa. Hiljaisuus laskeutui mykistävästi valopylväiden valossa muurilla seisovien miesten keskuuteen ja he kääntyivät tuijottamaan hermostuneina metsään.


Syvällä metsän sisällä, missä pimeys ja kuolema hallitsivat koleilla käsillään, mies seisoi pysähtyneenä mustien puiden reunustaman aukean reunalle. Karut ja paksut puunrungot reunustivat miehen edessä levittäytyvää aukeaa, kuin mahtavat pylväät suurta salia. Niiden oksat ja lehdet muodostivat aukealle synkän ja elävän katon, mikä värähteli jatkuvasti lehtien välissä risteilevien tuulenvireiden takia. Sininen valo kallonaamaristaan hohtaen mies seisoi järkkymättömästi paikoillaan pimeyden syleillessä häntä hyytävästi, mutta kuitenkaan koskettamatta häntä. Hänen sivuilla roikkuvat, mustien hihojen peittämät kätensä olivat kevyesti jännitetyt ja tukevasti pieneen haara-asentoon asetetut jalat olivat valmiita reagoimaan pienimpäänkin liikkeeseen.

Toisella puolella, pitkän aukean vastakkaisella reunalla, viisi Poltettua oli kerääntyneet verisen ihmislapsen ruhon ympärille. Maa niiden ympärillä oli tummunut lapsesta valuneen veren toimesta ja kaikkialla niiden ympärillä näkyi lihan, jänteiden- ja luidenpalasia. Lapsen veren peittämät Poltetut repivät voimakkailla, ohuilla käsillään elimiä ja luita irti lapsen silvotusta kehosta ja mässäilivät ahnaasti repimillään verta pursuavilla lihapaloilla.

Miestä lähimpänä oleva Poltettu oli juuri repinyt lapsen kallon alaleuasta kiskoen kahtia, ja avannut suunsa irvokkaasti ammolleen kuin saalistaan nielaisemaan valmistautuva käärme, kun se äkkäsi aukean toisella reunalla liikkumattomana seisovan miehen. Valkoiset silmät sen ihmismäisissä kasvoissa välähdellen se tuijotti miestä, puristaen kookkaan kämmenensä neljällä pitkällä sormella lapsen leuatonta kalloa pitkät, terävät kynnet luuhun pureutuen. Kalpeat, repeilleen ihon peittämät sormet puristivat kalloa yhä kovemmin Poltetun noustessa ylös, lopulta saaden pääkallon rusahtaen hajoamaan pieniksi valkoisiksi palasiksi, mitkä hiljaisesti tipahtelivat Poltetun jalkojen juureen.

Miestä ahnaasti tuijottava, noin pari metrinen poltettu, levitti pitkät, riekaleisen ihon peittämät kätensä loivasti koukistettuina sivuille. Ihmisestä Poltetuksi muuttuessa, kasvavat lihakset ja luut olivat repineet sen nyt harmaan iho kappaleiksi, mikä venyneenä ja riekaleisena yritti epätoivoisesti peittää Poltetun lihaksia. Selkärangan nikamat olivat työntyneet ulos sen selästä ja kaulan iho oli täysin ratkeillut, paljastaen altaan kookkaat ja jännittyneet veriset jänteet.

Poltettu otti paljaiden lihasten peittämällä jalallaan askelen eteenpäin ja antoi jalkansa kynsien pureutua tuhkaiseen maan. Näytti kuin Poltetun leuka olisi mennyt pois paikoiltaan, sen avatessaan suutaan niin suureksi, että sen leuka yletti melkein sen rintaan asti. Veren peittämän suun terävien hampaiden välistä roikkui pitkiä lihansuikaleita laiskasti ilmassa heiluen samalla, kun Poltetun lihakset jännittyivät ja liikahtelivat ympäri sen kehoa. Korkea, mutta särisevä huuto täytti koko unohtuneen metsän ja tuntui kuin pimeyskin olisi värähtäen liikahtanut muutaman sentin kaikkialla miehen ympärillä. Korkealla, aukean liikehtivän kupolin yläpuolella, joukkioittain variksia ja muita lintuja lehahti siivet ilmaa piiskaten lentoon puiden valtavista latvoista.

Päättömän ja silvotun lapsen ruumiin ympärille kerääntyneet Poltetut nousivat punaisen veren tahrimina viattoman ruumiin kimpusta. Ruumis oli raadeltu lähes tunnistamattomaksi. Suuria paloja lihaa puuttui kaikkialta ympäri ruumista paljastaen altaan valkoisia hentoja luita ja vielä keskenkasvuisia sisäelimiä. Uhrin toinen jalka oli revitty kokonaan irti nivusista asti ja molemmista lyhyistä käsistä puuttuivat pienet lapsen kämmenet. Kauempana irvokkaasti maassa makaavasta ruumiista lojui tuhkan tahrimana lapsen pieni ruskea tarralenkkari, sekä verinen ja revitty Pingu-Pingviini - t-paita.

Kahden paksun ja mustan puun välissä oleva tumma hahmo seisoi sinertävät silmät pimeydessä hehkuen paikoillaan. Vastenmielinen näky oli saanut patsasmaisten ja armottomien valkeiden pääkallokasvojen taakse naamioituneen miehen kädet puristumaan tiukasti nyrkkiin. Hän tunsi nyrkkiensä sykkivän verenpuutteen takia ja kynsiensä pureutuvan kivuliaasti kämmeniensä ihoon tahraten hänen kätensä verellä. Viha poltti hänen kehonsa jokaista lihastaan ja sai ne jännittymään äärimmilleen, kuin yrittäen räjähtäen purkautua lapsen tappaneiden Poltettujen kimppuun. Vihan valovoimainen ja voimakas oranssi polte tuntui loistavan säteinä ulos hänen kehostaan, kuin paksujen pilvien läpi tunkeutuvat auringonsäteet, tuoden tuomion ja oikeudenmukaisuuden pimeään metsään. Sinertävät silmät valkoisessa, kivettyneessä naamarissaan hohtaen hän lähti painavin askelin kulkemaan kohti veren peittämää Poltettua.

Kuolaa ja verta valui Poltetun irvokkaasta suusta sen katsellessa lähestyvää miestä silmäkulmat valkoisten, kiiluvien silmien ylle kurtistettuna. Sen pitkien jalkapöytien päässä olevat kolme kynttä pureutuivat yhä syvemmälle tuhkaiseen maahan rusentaen jalkojen alle jääneitä lapsen kallon sirpaleita luupölyksi ja yläruumis taittui hiljalleen pieneen etukenoon. Poltetun raskas ja kuuluva hengitys muuttui koko ajan hivenen nopeammaksi samalla, kun se vihaisilla ja turmeltuneilla silmillään tuijotti pääkallonaamioon pukeutunutta miestä.

Mies oli avannut nyrkkiin puristetut kätensä ja työntänyt veriset kämmenensä mustan takkinsa taskuihin kävellessään raivon vallassa kohti Poltettuja. Hän veti kätensä rauhallisesti ulos taskuista ja puristi käsissään kahta pitkulaista mustaa granaattia, joiden kylkeen oli kirjoitettu valkoisella liidulla ”Flashbang”. Saavuttaessaan aukean keskustan ja olleessaan noin kahdenkymmenen metrin päässä kallon rutistaneesta Poltetusta ja sen ympärille kerääntyneistä lajitovereista, mies pysähtyi. Hän katseli kallonaamiossaan hehkuvilla sinertävillä silmillään edessään olevia lapsen veren tahrimia Poltettuja ja puristi käsissään olevia granaatteja voimakkaasti. Poltetut kiljuivat kohti mustiin pukeutunutta miestä ja haukkailivat raivoisasti ilmaa edessään. Tuhkahiutaleet leijailivat hiljalleen miehen ja Poltettujen välissä. Mies laski katseensa hieman Poltettuja edempänä olevaan ruskeaan lapsen kenkään. Hän katseli kenkään muutaman sekunnin ajan ja puristi granaatteja vielä hieman kovempaa. Lopulta hän nopeilla liikkeillä repäisi sokat irti mustista granaateista, sulki silmänsä ja sanoi hiljaa pimeydessä: - Kiinni.

Kaksi mustaa ja paksua lyijylevyä laskeutuivat miehen silmien eteen ja siniset, hohtavat silmät katosivat Poltettujen edestä pimeyteen saaden Poltetut kiljumaan korvia vihlovasti. Niiden suuret, ihon alta paljastuneet lihakset jännittyivät niiden lähtiessä raivokkaasti juoksemaan kohti pimeyden keskellä seisovaa miestä. Niiden lähestyessä voimakkain askelin miestä, mies heitti pitkulaiset granaatit eteensä ja veti tottunein elkein esiin kaksi selkänsä taakse vyöhön kiinnitettyä parinkymmenen sentin pituista veistä.

Sujuvaa tekstiä ja upeaa adjektiivien käyttöä. Tekstin "rumat" kohdat herättivät inhotuksen tunteita, enkä sano tätä moitteena, vaan kehuna siitä että sait tekstilläsi herätettyä tuntemuksia lukijassa. Koko teksti kiehtoi, mystiset kuvaukset ja salaperäinen henkilö herättivät kysymyksiä. Kannattaa jatkaa tekstiä tänne, minä ainakin haluisin tietää lisää tästä mahdollisesta päähenkilöstä ja Poltetuista.

Mieki lukisin pitemmälle. Kyseessä ensimmäinen risingshadowsta lukemani teksti, ja se selvisi tästä tahattomasta edustustehtävästään mallikkaasti.

Yllä Mirellen jo kehumia adjektiiveja ja kuvailua siitä juuri on kiittäminen, niiden varassahan suurin osa tekstistä onkin. Lempikohtani olivat sanaton kenkään kohdistunut katse sekä tämä:
"Satunnaiset tuhkahiutaleet leijailivat hänen ympärillään kuolleen ja tuhkaisen maanpinnan yläpuolella, saaden metsän näyttämään siltä kuin se olisi ollut pimeän valtameren pohja"

Pätkä tempaisi meri-dokkareita nähneen tehokkaasti mukaan kerrontaan. Toisaalta tästäkin virkkeestä löytyy esimerkki siitä, mikä välillä kiusasi minua - nimittäin tietynlainen päällekäisyys tai toisto. Kun on jo puhuttu tuhkahiutaleista, niin en samaan hengenvetoon puhuisi mistään muusta tuhkaisesta, esim. maanpinnasta.
Mainitakseni toisen vastaavan: Naamarin silmät "syttyivät metsän pimeydessä siihen kohtaan missä mies seisoi, loistaen pimeydessä --"

Plussaa myös siitä, miten taisteluun käydään suunnitelman kera. Lukijana kamppailuja on kaikkein paras lukea, kun ne sisältävät tavallaan shakki-tyylisiä siirtoja ja vastasiirtoja. Kun pöljemmän ison mörön kuten Poltetun ylivoima tehdään tyhjäksi oveluudella sen sijaan, että sankari söisi pinaattia ja vastaisi voimaan voimalla.

One more thing! Säpsähdin yllätyksestä ja oudoksunnasta kun näennäisesti vieraan ja väkivaltaisen maailman keskeltä, mutiloidun lapsen jäämistön seasta yhtäkkiä pilkistää Pingu Pingviini. Tosin ehkä sitä tavoiteltiinkin; pitäisi lukea pitemmälle jo siksikin, että saa tietää ollaanko jossain dystopisessa tulevaisuuden Euroopassa, jossa pankkikriisin jälkeen populaatio on etsinyt lohtua mutanttimuuntohuumeista ja kääntynyt hirviöiksi!