Runo: Viljava kaukainen maa

Viljava kaukainen maa

1.

"Ole guru itsellesi, älä ole sitä muille",
niin on minulle sanottu.
Se luki tuhansissa tuhkasta
kootuissa kirjoissa joita
säilytettiin maan alla,
salaisissa pylväin tuetuissa
saleissa.

Ja, minä uskoin sen.
"Anna heidän itse kartoittaa elämänsä."
Sama äänetön muukalainen jatkoi kirjasta
toiseen, ikuisesti paasaten edelleen ja
edelleen.
"Sokeus. Ja valo", hän sanoi myös
"Toistensa ikuiset vastakohdat.
Ei niitä pääse pakoon, poika.Hep!"
Samalla elämän trumpetit soivat
säännänmukaisten kuvioiden tahtiin,
muodossa, mukana,
geometrisesti. Ikuisesti keinahdellen,
kuin kaksi vanhusta kuolinvuoteillaan,
odottamassa parempaa laidunmaata,
ikuisen auringon maassa.

2.

Anna elämänpuun levätä ikivanhan
rikkaruohojen valtaamalla
luostarin pihalla,
tunne otsasi takana tuhannet viileät ja
virvoittavat tuulet, ratsasta betoniviidakon
lakien mukaan ja siinä se oli,
kaiken keskellä:
yksi aikakauslehti
sairaalan miljoonissa - sirpaleisissa -
odotushuoneissa,
Ja kellot - ja ne villit kellot - soittivat selkeyden
laulujaan, kuin sinä nukuit niin lempeästi
yöllistä untasi
keskellä kirkasta päivää.