Julkiviisas velho

  • LordStenhammar hahmo
LordStenhammar
Painajainen
Taso: 36
  • Viestejä: 534
LordStenhammar loi aiheen: Julkiviisas velho
01.11.2017 11:42 #1

JULKIVIISAS VELHO

Arto Kuusava istui kahvittelemassa, kun ovikello pärähti soimaan.

- Kukahan kumma siellä? hän aprikoi. Hän sai harvoin ketään vieraita. Eivät ne voineet enää Jehovan todistajiakaan olla. Nämä olivat käyneet hänen luonaan taannoin puolen kymmentä kertaa, mutta piirtäneet sitten pienen ristin hän ovensa yläpuuhun. Hän oli kyseisen paratiisi-seurakunnan silmissä hilpeän toivoton tapaus.

Ovella oli arviolta parikymppinen nuorimies kameran, nauhurin ja lehtiön kanssa. Sanoi tekevänsä paikkakunnan tunnetuimmista eläjistä henkilökuvia tulevaa juhlavuotta varten, kyseinen paikkakunta nimittäin täytti seuraavana suvena 150 vuotta. Kuvista järjestettäisiin näyttely, ja paikallislehdestä ilmestyisi erikoispaksu numero kaikkine haastatteluineen.

Nuorimies kertoi Arto Kuusavan olleen eräs suositelluimmista kuvattavista ja haastateltavista paikallispersoonista – ei pelkästään erikoisten puheidensa, vaan myös kotipihansa vuoksi. Hän oli laittanut tonttinsa piiriin vittuuksissaan näytille erilaisia kylttejä: pihatien tienviitassa luki ”Tuonelan Raamattu -opisto”, postilaatikossa ”Pahuuden suurlähetystö” ja ovessa ”Viimeisen tuomion puritaanikirkko”.

Arto Kuusava hykerteli sisäisesti. Hän näki henkilökuvassa oivan tilaisuuden tuoda uskomuksiaan esille. Kusipäänä, narsistina ja täryaivonahan häntä olisi pidetty, jos hän olisi mennyt jokapäivä kylille ”kunnon ihmisten” pariin mainostamaan totuuksiaan. Mutta kun oikein haastateltiin, sen varjolla saattoi jo hiukan märehtiä! Lisäksi hän koki hiukan jujuttaa nuorta miestä, sillä hän näki tämän silmissä varttumattoman totisen ja mustavalkoisen katseen.

Vielä enemmän kuin Arto Kuusavan originellia pihamaata, haastattelija ihmetteli hänen sisustustaan. Natsi-Saksan ja Neuvostoliiton lippuja joka paikassa, kehystettyjä kasvokuvia noiden kahden valtion merkkihenkilöistä, sota-ajan muistoesineistöä jos jonkinlaista, seinälle tapetoituja lehtijuttuja aiheeseen liittyen, kypäröitä, sotatakkeja, Kalashnikoveja ja muita pyssyjä. Oli kuin mies olisi valmistautunut maailmanloppua varten.

- Kännykät ja muut aparaatit kehittyvät, Arto Kuusava valisti, - mutta kumisaappaat ja kypärät ne pysyvät aina jokseenkin samoina. Tätä ajatusta tulisi soveltaa yleisemminkin tässä kiihtyvässä systeemissä. Miksi kaikenlaiset keksinnöt, mikäli ne on tarkoitettu pelkästään helpottamaan nykyihmisen jo ennestäänkin liian helppoa elämää. Ei tavallinen suomalainen tarvitse muuta käden tai älyn jatketta kuin saatana lapion!

- Sinä olet vielä nuori kundi. Ennen kuin sinut pakkokoulutetaan johonkin turhanaikaiseen valokuvaajan ammattiin, niin meneppä kaivamaan kesäksi-pariksi sontaa. Se se opettaa ihmiselle kärsivällisyyttä ja kuria, ja tiedät tehneesi jotain oikeasti kouriintuntuvaa. Ja sitten armeijaan, vaikka olisit mimmoinen anarkisti vakaumukseltasi! Siellä saa todella oivan koulutuksen siihen tilanteeseen, kun tämä nykyinen yhteiskuntajärjestys romahtaa. Muutenhan se on pelkkä pellekoulu.

- Minä olen käynyt jo valokuvaajan ammattikoulutuksen, nuorukainen sanoi. - Kesti kolme vuotta, ja onhan tässä sellaisena free lancerina pienet rahatkin jo tehnyt.

- Perkele, jälleen yksi nuori taimi pilattu joutavuuksilla.

Arto Kuusava ja haastattelija istahtivat kahvittelemaan. Puhumaan häntä ei pahemmin tarvinnut ohjailla, sillä juttua alkoi tulla heti liukuhihnalta.

- Et varmaan hipiästäni usko, mutta tulen toimeen niin ”kunnon ihmisten” kuin läheisen kuntakeskuksen laitapuolen kulkijoidenkin kanssa. Saatanpa minä joskus mennä heidän porukoihinsakin ja vetää tenttua muutaman päivän, mutta sen jälkeen palaan aina tyytyväisenä puolierakoksi.

- Tähdellinen asia on, että katson muodostavani nykyään yksinäni tämän paikkakunnan älyllisen ja hengellisen eliitin. Olen kaikessa hiljaisuudessa perustanut ympärilleni pienen uskonnon, joka keskittyy lähinnä omaan henkilöhahmooni ja persoonaani. Kirkkohallitukseen kuuluvat pysyvinä jäseninä toistaiseksi vain Jeesus, saatana ja minä itse – vähäisempiä palvojia meillä ei ole ollenkaan. Elitististä ehkä, mutta näen sellaisen mielenrauhani takia tarpeelliseksi. Olenhan minä – vaikkei minua ole kukaan auktoriteetti vielä tunnustanutkaan – maamme eturivin miehiä. Minun ”totuuteni” ja ”lainalaisuuteni” ovat täysin toiset kuin yhdenkään järjestäytyneen kirkkokunnan.

Nuorukainen kyseli Arto Kuusavalta, minkälainen hänen varhainen elämänsä oli ollut.

- Minä sain alkuni Lapin sodan aikaan, hän aloitti. - Äitini oli tavallinen suomalainen nainen, Hertta Kuusava nimeltään, ja isäni saksalainen sotilas, joku Rudolf Vetter. Hän on jäänyt minulle miehenä täysin etäiseksi ja tuntemattomaksi – häipyi tietysti heti, kun oli saanut temput tehtyä. Sellainen on sakemannin liikkuva luonto, ja tulihan heille lähtö Suomesta muutenkin. Äidiltäni olen perinyt rakkauden kasveja ja elikoita kohtaan, isältäni ilmeisesti kovan tahdon ja sydämen. Hän lienee heittänyt hiukan tavallista pirullisemmat siimahännät, sillä sain jostain myös äärimmäisen rasvaisen huumorintajun. Enpä minäkään kauaa kerennyt siellä tuntureiden ja porojen keskellä varttua, vaan jo muutaman vuoden ikäisenä äitini toi minut etelään.

- Tältä ajalta muistan erään kokemuksen, jonka kautta myöhemmin ymmärsin, etten ollut ihan niitä kaikkein tavallisimpia eläjiä. Löysin kotipihastani paksun kuusen alta suuren muurahaispesän. Minä ihmettelin niitä muurahaisia. Niin ahkeria ja monilukuisia, mutta ainoa aikaansaannoksensa oli toispuoleinen havunneulaskumpu. Minä samalla säälin niitä ja vihasin niitä – äärimmäisenä luontoihmisenäkin – ja hain sisältä vasaran. Minä hajotin sillä muurahaispesän samalla kovasti itkien ja hakkasin muurahaisia liiskoiksi. Ne yrittivät ryhmittäytyä jonkinlaisiin puolustusasemiin, mutta mitäpä vaaraa niistä olisi ollut ihmisenpuolelle. Niiden epätoivo ja toimeliaisuus säälittivät minua vielä enemmän. Tätä tekoa minä kadun nykyjään kovasti – ihmisen tappaminen ei ole mielestäni juuri katalampi teko. Olenkin päättänyt, että kaikki hyttyset ja lukit saavat oleilla talossani ja pihapiirissäni vapaasti ilman, että niitä millään lailla vainotaan.

Puhe meni ennen pitkää Arto Kuusavan arkipersoonaan. Haastattelija oli myöskin täkäläisiä ja pannut merkille, että Arto Kuusava oli kylillä niin vanhojen ämmien kuin teinienkin keskuudessa yksi puhutuimmista hahmoista.

- Raskastahan tällainen paikalliskuuluisuus on. Kaikki saatanan murkkuikäiset tuntevat sinut ja huutelevat vaikka mitä, mutta itse et tunne niistä ketään, et edes naamalta. Tietenkin suuri vaikutus tähän asiaintilaan on ollut puheillani, niinpä olen eräässä mielessä itse ahdinkooni se pääsyyllinen. Niinhän se on muutenkin elämässä – kaikki paska, mitä sinulle tapahtuu, on lopulta omaa syytäsi. Stooalainen ihmisen on hyväksyttävä sellainen lainalaisuus tyynesti.

- Mutta onhan tässä tosiaan kaikenlaista huulilta vuosien varrella päässyt. Puhun paljon esimerkiksi tuonpuoleisesta, sielunvaelluksesta, pakanuudesta, pahuuden luonteesta, okkultismista ja muusta – enhän minä juuri muutakaan mieti –, mutta aina leikinlaskun varjoilla. Siksi en tiedäkään, olenko täkäläisten piirissä lopulta viisas ja tietäväinen ihminen, vai pelkkä höyrähtänyt hörhö.

- Ei se asia minua juurikaan haittaa. Olen tavallaan mielelläni se paikallinen Konstan Pylkerö. Sillä ainakin erottuu tapetista. Enkä ole lainkaan yksinäinen kylähulluna. Täällä on vaikka minkälaista persoonaa, ihmeellistä ihmistä. Hyvin teet, kun laadit henkilökuvat kaikista heistä siihen paskapaperiisi...

Kaikenlaista muutakin Arto Kuusava puheli elämästään. Ikää oli jo päälle kuuden kymmenen, mutta ruumis suhteellisen terve. Pää ei niinkään. Virkeänä hänet pitivät tavanomainen vitutus nykyihmisten sokeudesta ja avuttomuudesta, vallitseva maailmantilanne, soutaminen, metsissä haahuilu ja etenkin vaihtoehtoisten uskonoppien tutkiminen. Tästä päästiinkin sopivasti aiheeseen, jota etenkin haastateltava itse oli odotellut.

- Kaikki kuolleet ja kuolevat uskonnot ja ideologiat kiehtovat minua. Niihin kuuluu tämä meidän kotoisa kristinuskommekin. Kohta täällä on moskeijaa enemmän kuin kirkkoa, ja meidät pannaan kumartamaan porukalla Allahille ja toteuttamaan aavikkoprofeettojen mielenvikaisia ennustuksia. Ei sen asian arvaamiseen tarvitse mitään selvänäkökykyä – mainittu prosessi tapahtuu tällä hetkellä suoraan silmiemme edessä. Ja juuri tähän minä olen koettanut tahollani jo pitkään valmistautua. Ei riitä, että on aineellisesti itsenäinen ja omavarainen, vaan sen seuraksi tarvitaan vastaava hengenoppikin.

- Vaikken ole koskaan Suomen rajojen ulkopuolella käynytkään, niin mielessäni olen matkaillut kaukaisille porteille kätkettyjen viisauksien perässä. Ei ole väliä sillä, hyväksynkö jonkun uskonnollisen tai poliittisen liikkeen lait täysin taikka vain puolittain, monessa niissä on ahkeralle sieluntutkijalle paljon hyvää hengen perunamaata myllättäväksi. Esimerkiksi taannoisesta kansallissosialismista minä nappasin omaan ohjelmanjulistukseeni sen määrättömän luonnonrakkauden, jota he tunsivat. He todellakin – vaikka olivatkin julmia muukalaisia kohtaan – olivat myös vihreitä sydämiltään. Kommunismi taasen on ahkeruuden ideologia. Yhteisöllinen kyllä, mutta senkin oppeja voi harjoittaa yksikseen.

- Tämän lisäksi minua kiinnostaa okkultismin historia Eliphas Levista Aleister Crowleyyn asti. Myös suomalainen noituushistoria kiinnostaa. Kotomaan runoilijana minua lähellä on etenkin Eino Leino, jota hengenheimolaiseni Pekka Siitoin nimitti aikanaan Suomen viimeiseksi suureksi velhoksi. Ja onhan täälläkin tapahtunut kaikenlaista ruumiinryöstöstä nekrofiliaan. Tiedän vieläkin yhden täkäläisen yöpuolen tallaajan, joka haalii itselleen pääkalloja taikakaluiksi. Minä en juuri kaihda yöllisiä hautausmaatunnelmia taikka fosforinhehkuisia miehiä. Todellisen etsijän tie vie perin usein kalmiston piiriin.

- Yhtä entiteettiä minä kuitenkin pelkään vallan mielettömästi. Jehova on oikeasti aika karmiva demoni. Minä pelkään häntä enemmän kuin saatanaa, ja näen hänen fanaattisimpien seuraajiensa silmissä pelkän ultimaattisen pahuuden. Perkele, että niskakarvat nousevat pystyyn vieläkin, kun Jehova minulle kerran puheli. Kasvojaan en nähnyt, sillä ne ovat aina auringon takana piilossa. Mutta se viesti, mitä se mukanaan kuljetti! Täydellisen toivoton hävityksen sanoma pienelle ihmiselle. Se sanoi: ”Sinua, kurja ihminen, ei ruumiisi kohta enää elätä, ja sitten joudut jumalattomista töistäsi valalle. Tämä siksi, ettet suostu kumartamaan minua, maailman kiistatonta ruhtinasta.” Että jotkut viitsivät niin luonnottoman olennon maanpäällisiä asioita hoidella, sitä minä en käsitä! He näkevät varmaan jotain unta.

Haastattelija alkoi olla Arto Kuusavan puheista jo aika hämmentynyt. Hän mietti, voisiko sellaista tekstiä painaa pieneen paikallislehteen. Arto Kuusavan olemuksessa oli jotain vangitsevaa ja pelottavaa; hänen harmaat silmänsä tuijottivat kiinteästi kuulijaa ja räpsyivät vain harvoin. Haastattelija luuli tavanneensa oikean noidan.

Se, mitä haastattelija ei Arto Kuusavan elkeistä tavoittanut, oli huovislaisen kuoliaaksi-naurattajan pilke. Tämä puhui tavallaan tosia, mutta kärjisti asiat niin äärimmäisiksi, että vanhankansan kieroilijoiden huumoria ymmärtävä ei olisi tyytynyt pelkästään hymähtelemään hänen ulosannilleen. Paljon ymmärtämättömyydestä meni haastattelijan nuoren iän piikkiin. Varttuneemmat kylän kasvot kyllä tiesivät hänen juttunsa ja tajusivat nauraa niille. Arto Kuusava arvasi haastattelijan ajatukset ja laittoi lisää liekkiä puheisiinsa.

- Vaan enpä ole minäkään kalmistoilla tumput suorina seisonut. Erinäiset haudan himot ovat minulle hyvin tuttuja. Varoitan seuraavan kertomuksen olevan graafinen, mutta täytyy sellainenkin johonkin tallettaa. Minä en pelkää tässä asiassa käräjätuomiota – taivaallista kyllä.

- Jo viidentoista vanhana minä tunsin täkäläisten vanhojen nekrofiilien nuoruusmuistelukset, jotka kiersivät pieninä kirjasina hautausmaan hihhuleiden porukoissa. Niihin kuului tarinoita, piirroksia ja valokuvia. Minä kuolasin niitä ja sain niistä perverssin vakaumuksen ensioireet. Olin vihreä ruumiinrakastajana, vihreä sukupuoliasioissa noin muutenkin, mutta kalmiston riemut minä halusin kokea munaskuita myöten. Elävät tytöt eivät minua juuri kiehtoneet, sillä he olivat usein pikkusieluisia, ylimielisiä ja koppavia. Heidän kanssaan oli monimutkaista riiustella. Paremmin minulle kelpasi tuore siippa suoraan maanpovesta...

- Yhtenä iltana minä lähdin siunattua maata kaivelemaan. Menihän siinä aikansa, mutta viimein paljastin yhdet naisenkasvot ja -ruumiin. Tämän tiedettiin olleen kylän piirissä eläessään antavainen, vaan väliäkös sillä enää. Kaunis oli tyttö, vaikkakin kalvakka. Hänen kasvonsa muistuttivat Pyhää Maariaa. Hänen pyhin paikkansa oli verhottu valkoiseen harsoon, ja hänen käsivarsissaan oli monta syvää viiltoa. Nainen oli eläessään fileroinut itseään oikein kunnolla, kenties tappanutkin itsensä leikkaamalla.

- Katselin sitä naisenpuolta himoissani ja mieleni täyttyi epäpyhistä mieliteoista. Tuo kuollut iita pakotti sieluani oikein kunnolla. Mikä merkillistä, oli hänen reitensä sidottu yhteen – vähän niin kuin jonkinlainen siveysvyö! Mutta sepä ei pidätellyt hornivaa miestä.

- On myönnettävä, että kohtelin tyttöä hiukan kovakouraisesti. Ennen pitkää veripisaroita tippuili hänen ikenistään. Mustelmia ja puremisjälkiä ilmestyi hänen hipiäänsä. Lanneharso oli työn kuluessa muuttunut riekaleiksi. Kieli roikkui suusta harmaansinervänä. Se oli väkivaltaista rakkaudentyötä – jopa tytön kylmettyneet nännipihat minä pureskelin rikkinäisiksi.

- Nämä teot jatkuivat tauotta aamuvarhaiseen. Kaiken päätteeksi peittelin ”morsiameni” niin varmoin elkein, ettei kukaan arvaisi häntä ylös kaivetuksi. Minä nimittäin ajattelin palata paikalle joskus samoissa aikeissa ja tiesin, että esimerkiksi täkäläinen pastori – edesmennyt jo – vieraili myös kalmistolla nekrofiilinä.

- Mutta mikä kaikkein pelottavinta ja kummallisinta, näin hommien päätteeksi siippani kasvoille ilmestyneen riemullisen ilmeen. Otaksuttavasti manalassakin osataan nauttia lemmiskelystä...

Nuorukainen piti Arto Kuusavaa makaaberina hulluna. Syyntakeeton mies! Mikäli hän olisi ollut mikään ihmistuntija, olisi hän huomannut kertomuksen likaisen mielikuvituksen tuotteeksi. Hän oli tuskin ehtinyt sulattamaan kuulemaansa, kun Arto Kuusava sanoi:

- Kuten jokaisella arvonsa tuntevalla mystikolla, on minunkin talossani eräänlainen sala- taikka arkistohuone. Sen minä vielä tahdon sinulle näyttää. Otappa se taikasilmäsi esiin ja kuvaile kohteet kaikista kulmista. Tähän huoneeseen minä olen koonnut kaikkein kalleimpani – ellei niitä kuolleita siippoja lasketa. Tietenkään tässä asiassa – kuten kertomassani tarinassakaan – ei ole kyse mistään rikollisesta, tämä on pelkkää vuohenleikkiä. Senhän tämän kylän lukuisat kukkahattutäditkin hyvin tietävät. Tai ainakin luulevat tietävänsä.

Arto Kuusava oli laittanut talon perimmäisen huoneen oveen munalukon, ”jotteivät kalleudet lähtisi ahneitten kieroilijoiden matkaan”. Ja olihan huoneessa tilpehööriä: kaikenlaista luuta sääriluista pääkalloihin, puista ja metallista ristiä, joista jotkut oli koristeltu arvokivin, lasipurkkeja, joihin oli kuulemma säilötty milloin mitäkin kynsistä ruumiineritteisiin, erilaisia juoma-astioita, naamareita sianpäistä hukan kuontaloon, julisteita suomalaisista kulttihenkilöistä kansainvälisiin okkulttisiin persoonallisuuksiin, ylimalkaan kaikkea sellaista, mitä Arto Kuusavan kutsumuksella varustettu henkilö saattoi itselleen hamuta.

Yhdestä nurkasta löytyi myös mallinuken päällä roikkuva papinhame, joka oli lähtenyt Arto Kuusavan matkaan paikallisesta uimalasta. Nykyinen hengenmies oli kova pullikoimaan, ja joutui sillä kertaa lähtemään hallista pelkät pikkuset päällään. Itse Arto Kuusava käytti kyseistä vaatekappaletta ilman alushousuja, ”vain kaikkein perversseimmissä seremonioissa”.

Mikäli haastattelija ei olisi ollut niin mielenkuohuksissa, olisi hän tajunnut luiden olevan pelkkiä elikkojen luita tai kohtuullisen tarkkoja kopioita oikeista, epäpyhien reliikkien enimmäkseen kirpputoreilta hamuttua krääsää ja vaatteiden puvustamojen ylijäämätavaraa. Tietenkin niillä saattoi olla omistajalle jokin merkitys, mutta rahallista arvoa tai merkityksellistä historiaa niillä tuskin oli.

Nuorukainen ei uskonut tuollaista miehenpuolta olevan oikeasti olemassa. Miksi tätä ei oltu vielä vangittu tai viety hourulaan? Hänessä oli kuitenkin sen verran vieraskoreutta, ettei hän arvannut lausua ajatuksiaan ääneen.

- Mutta ethän sinä voi kirjoittaa minusta täysimääräistä henkilökuvaa, Arto Kuusava masinoi, - ennen kuin olet tavannut ne ihmiset, jotka oikeasti tuntevat tekoni ja persoonani. Nyt, poitsu, lähdetään kylille oikeiden ihmisten pariin!

***

Kunnan keskuskylän penkeillä istui joukko humalaisia. Nämä mölysivät keskenään ja huutelivat asioita ohikulkijoille – kaikki täydessä juhannuskunnossa vielä alkusyksystä.

- Se puheluurisi on turha, Arto Kuusava sanoi nuorukaiselle ottaen puhelimen hänen kädestään ja heittäen sen lepikkoon. - Täällä löydetään ihmiset sillä vanhankansan tavalla.

- Kato, Arto! huusi yksi juopoista. - Rökkenröll! Luultiin, että olet kokonaan raittiiksi ruvennut, kun miestä ei näkynyt. Mutta sinähän oletkin näköjään opettanut keskenkasvuisia aikuisten miesten tavoille.

- Juoppous on minulle vain väliaikaista. Mutta niin on raittiuskin.

- Puhelee viisaita tämä mies. Kylän viisain mies. Erikoisviisas emävelho.

Miesten puheista narsistisen kiitollisena Arto Kuusava alkoi pienen julistamisen, jota nämä kuuntelivat silmät kiiluen – täydellä leikkimielellä. Nuorukainen sen sijaan tuijotti häntä kuin totista puoskaria.

- Niin kauan kuin minä muistan – ja minun muistini on pitempi kuin monilla – olen ollut jonkinlaisessa yhteydessä henkimaailmaan. Saan vieläkin kaikenlaisia viestejä yläilmoista ja ”haudan takaa”. Nämä viestit tuntuivat minusta aluksi perin ristiriitaisilta, mutta iän ja kokemuksen kartuttua olen alkanut aistia niissä tietynlaisen johdatuksen. Nämä ”vallat” – tai miksi niitä haluaakaan kutsua – tuntuvat tätänykyä suojelevan minua. Ne suojelevat minua vihamielisiltä velhoilta, käännyttäjäkristityiltä ja valtakirkon pitkiltä lonkeroilta. Ehkä juuri sen takia olen elänyt näin pitkän ja iloisen elämän. Mitään pahaa ei voi tapahtua minulle, ja tämän sai – näin tuttujen kesken – tuta se paikkakunnan 70-lukulainen änkyrä kirkkoherrakin, Lonkola. Miten kavalasti se herraporsas todellisuudessa kuoli, sen tiedän yksin minä. Tavan ihmisethän eivät usko tällaisten asioiden todenperäisyyteen, joten heille sen pulskan pastorin kuolema oli luonnollinen.

- Olen muutoinkin käyttänyt elämäni aikana monenkirjavia noituuskonsteja. Olen puhuttanut vainajia öisin kalmistoilla ja kiristänyt niiltä vastauksia, vaikka kuolleiden sana-arkku onkin usein perin suppea ja niiden puheet takaperoisia. On nimittäin niitä, jotka uskaltavat katsoa maatuvan ihmiskalmon silmiin, eivätkä pelkää tuonpuoleisen kauhunäkyjä. Olen myös tutkinut kaikki avaruuskartat, ja olenpa minä myös jonkin sortin selvänäkijäkin.

- Maagikon maailmassa tulisi kaikilla asioilla olla jokin merkitys. Vuodenaikojen vaihtelu lukemattomine ilmiöineen, tähtimerkit taivaalla, kirjaimet, numerot ja symbolit, niitä kaikkia voi taitava ihminen itsekseen tulkita ja hyödyntää. Kuten tämä luomakuntakin on syntynyt näkymättömästä, saattaa aivan yksinkertaistakin symbolia tai taikakalua hyödyntämällä saada asioita tapahtumaan ikään kuin ”tyhjästä”. Sitähän juuri taikuus on; näennäisesti mahdottomien asioiden tekemistä mahdollisiksi.

- Oman sielunsa tutkimisen lisäksi on noidan töissä erinomaisen tärkeää pitää yhteys muuhun luomakuntaan ja toisaalta vierailla henkiaktiviteetin suhteen rauhattomissa paikoissa, kuten kirkoissa ja kalmistoilla. Niiden kautta alkaa ymmärtää omaa paikkaansa luonnon kiertokulussa ja universumin rakennetta kokonaisuutena. Toki merkityksien paljastuminen tämän jumalaiseksi väitetyn luomistyön takana saattaa magian vasta-alkajaa hiukan pelottaa ja ihmetyttää. Itse kuitenkin hyödynnän magiaa eniten aivan arkisissa asioissa, niin kuin on mielestäni alunperinkin tarkoitettu. Eilenkin minä lausuin yhdeksän kertaa ääneen: ”Kipu mene pois, minä en kestä sinua.” Ja kas kummaa, päänsärky kaikkosi kokonaan!

- En voi kuitenkaan tähdentää tarpeeksi sitä asiaa, että pimeitä voimia tulisi aina kunnioittaa. Maagikon ylin tehtävä on ensinnä toimia kanssaihmistensä hyväksi. Asianlaita on vain perin valitettava siinä mielessä, ettei valkoista magiaa enää juuri käytetä. Tämä ei johdu siitä, etteikö valkoinen magia voisi olla käyttökelpoista; sitä on vain vaikeampi toteuttaa. Mutta mikäli magian musta puoli viehättää, sen tulisi olla ennenmuuta henkilökohtainen tutkimuskohde – kanssaihmisiä kirotaan vasta viimeisenä keinona. Mustaan magiaan vihkiytynyneen tulee kestää yksin nahoissaan sen mukanaan tuomat mahdolliset kirot. Se hengenpolku ei ole kumisieluille tai leikkitaikureille, vaan niille, jotka omaavat korkean moraalin ja tahdon tuntea maailman salatut toimintamekanismit. Kuten jokainen oikea noita, en minäkään väitä esimerkiksi pystyväni taikomaan tulta tyhjästä. Sellainen erottaa todelliset velhot kaikista komeljanttareista ja silmänkääntäjistä.

- On se perkele tietäjä, päivitteli yksi äijistä hymysuin. - Tutkinut maanpiirin asiat rohvessorin tarkkuudella. Ei tule tyhmää sanaa sieltä, ei turhanaikaista vätinää. Pelkkiä salaviisauden kultahippuja.

- Mutta mies on taikavoimistaan turhan vaatimaton, jatkoi toinen. - Kerropa se juttu, kun kerran hiljensit kokonaan sen uutistoimittajan. Se juttu tämän teinin on talletettava lehteensä.

- No voinhan minä sen kertoakin, sanoi Arto Kuusava. - Kerran oltiin jossain iltamissa täkäläisellä työväentalolla. Joku tärkeä ohjelma sieltä oli silloin tulossa. Koko kööri pikkulapsista taatoihin oli kerääntynyt puukuorisen Saloran eteen. Ennen odotettua ohjelmaa alkamassa olivat urheilu-uutiset Anssi Kukkosen toimittamana.

- ”Haluattekos tempun nähdä”, minä kysäisin. Kylänihmiset halusivat. Silloin minä tein pirunsilmän otsikkooni ja aloin tuijottaa kiinteästi televisioruutua. Pientä höyryä alkoi äkkiä nousta aparaatista. Kukkonen ei tuntunut olevan edes tavanmukaisesti humalassa, mutta hän alkoi näyttää siltä kuin kirkas valo olisi häikäissyt häntä. Tätä ja hiljaisuutta kesti muutaman pienen hetken.

- Viimein Kukkonen sai paperinsa kasattua. Hän pahoitteli hiukan tapahtunutta. Kuitenkin heti seuraavan NHL-otteluraportin aikana hänellä löi täysin mustiin. Hän alkoi toistaa sanaparia, jonka suunnilleen kaikki silloin eläneet muistavat vieläkin. Yrittäessään sanoa ”Teppo Nummisen Winnipeg”, hän änkytti sen sijasta toistamiseen ”Teppo Winnipeg, Teppo Winnipeg”. Vielä uutisen lopuksi hän mainitsi Teppo Winnipegin voittaneen ottelunsa.

- Entäs se kerta, kun voitit täkäläisen hengenmiehen Raamatun tietämyksessä?

- No siinä asiassa ei sinänsä ollut kyse mistään yliluonnollisista voimista, vaan valikoivasta muistista ja viekkaudesta. Me tosiaan mittelimme sen mustatakin kanssa julkisesti siitä, kumpi omisti paremman tietämyksen maanpiirin asioista. Sitä kohtausta oli melkein koko kylänväki ihmettelemässä. Se oli tapaus. Tämä siksi, koska olimme papin kanssa kumpikin suhteellisen rehvakkaita miehiä, eikä kakkospaikka kylän viisaiden kirjoissa juuri miellyttänyt meistä kumpaakaan.

- Kävimme läpi yleistiedon kaikki osa-alueet aina urheilusta taiteeseen. Niin siinä arvuuteltiin Iisakin kirkon valmistumisvuodet kuin Suomen joetkin. Sääntö meni niin, että esitimme vuorotellen toisillemme kysymyksiä. Ei riittänyt, että kyseli vastustajilta mahdottomia. Omiin kysymyksiinsä piti myös itse tietää varmat vastaukset. Ei siis voinut käydä arvuuttelemaan sitä, paljonko maailmassa oli hiekanjyviä tai taivaantähtiä.

- Pitkään mittelimme tasaväkisinä. Pappi tuntui olevan kristinuskon nippelitiedon hallitsemisen lisäksi hyvä erityisesti maantiedossa. Monta Keski-Euroopan pikkukaupunkiakin se osasi minulle kysyttäessä luetella. Minulla alkoi siinä vaiheessa jo vähän hiki nousta. Olin vältellyt visusti kaikkia uskontoon liittyviä kysymyksiä, sillä tiesin korpilla olevan pää vääränä Raamatun tietämystä. Hän tietenkin uteli minulta enimmäkseen mainitusta aiheesta, sillä tiesi hengellisen viran hoitajana siitä aihepiiristä enemmän kuin minä. Minun vahvuuteni oli kaikkinainen epäkirkollisen mystiikan tietämys, mutta hyvin se liihottaja oli loitsukirjatkin tutkinut.

- Trivia-varastoni alkoi siinä leikissä jo ehtyä. Siksi heitin esille viimeisen epätoivoisen kysymyksen. Se kuului: ”Mikä se on Johanneksen ilmestyksen 19. luvun 16. jae?” Luulin kuvatuksen tietävän senkin. Kyseinen jae oli suunnilleen se ainoa, minkä pystyin suoraan niteestä muistamaan. Olin tallettanut sen sisimpääni juuri kyseisiä tilanteita varten.

- Pappi kuitenkin meni kovin mietteliääksi. Hän alkoi ahkerasti palautella raamatunlauseita mieleensä. Hänellä oli varmasti pääkoppansa sisässä järjestään talletettuna koko Pyhä Kirja, mutta tämä yksi lauseenpätkä häneltä näytti karanneen. Ei muistanut pappi sitä ja häpesi siksi kovasti. Minä valistin häntä 16. jakeen kuuluvan: ”Hänellä on vaipassa kupeellaan kirjoitettuna nimi: Kuningasten Kuningas ja herrain Herra".” Ja kuningasten Kuningas ja herrain Herra olin minäkin sillä nimenomaisella hetkellä!

- Kerropa vielä se tarina, kun kävelit vetten alla, ilakoivat miehet ja tiirailivat ylimielisenä nuorukaisen ilmeitä. - Tai se, kun teit näkevästä sokean ja terveestä ramman. Tai kun hukutit ahvenen. Tai kun heitit kirkon järveen Kirkkojärvellä.

Juopot polvistuivat porukalla Arto Kuusavan eteen, ylistivät häntä ja tekivät palvontaeleitä.

- Oi kylän suuri sonnipukki! Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen tenttumme.

Tässä vaiheessa nuorukainenkin alkoi tajuta, että kylän vanhat kieroilijat siinä hänen sinisilmäisyydelleen naureskelivat. Saatanan vanhat kyrvät! hän kirosi mielessään.

- Sinä, saatanan Arto, hän sai sanottua, - olet mulkuin mies, mitä minä olen ikinä tavannut.

- No äläs nyt, Arto Kuusava sanoi ja taputti nuorukaista selkään. - Hyvässä hengessähän me sinua vähän narrailimme. Kalevi, annapas pojalle vähän tonttujuomaa. Se on paras lääke maalliseen vitutukseen. Ja onhan sinulla jo tuota ikää. Varmasti on parit pullokaljat jo juopoteltu.

Nuorukainen nappasi huikan epämääräisestä pullosta ja irvisti kovasti.

- Niinhän se menee niin kuin ruoankin kanssa, nauroi yksi juoppo, - että se, mikä maistuu pahalta, tekee hyvää!

Miehet alkoivat jutustella vakituisen juopottelun myönteisistä puolista.

- Tarpeeksi useasti kun itseään viinalla voitelee, mainitsi eräs, - niin eipä ole henkisestä kankkusesta juuri huolta. Pullollinen tenttua pyyhkii lähimuistin järjestään pois. Toki siinä samalla unohtuvat myös ne mukavat hetket ja sattumukset, mutta eikös elämä ole tässä ja nyt.

- Näin mystikkona on sanottava, Arto Kuusava mainitsi, - että juhlajuoma aktivoittaa maallisen järjenjuoksun ja ajatukset juurikin passelisti. Oluthanan kun laitat päälle, niin järki lähtee päälle siinä samalla. Näin ainakin minulla. On tullut montakin mustaa mysteeriä pienessä terkussa tutkittua ja ratkaistua. Hautausmaahommeleita suorittaessa tenttu se vasta etevä aine on. Eivät pelota vainajien silmäin tuojotus tai kuolevaiset pelot, vaan häipyvät humalan myötä.

- Turhaa se on näissä hommissa raamatunlauseilla itseään voidella. Tämän asian tuntuu tietävän pappien ammattikuntakin, joilla on alituiseen viini taikka akvaviitti mielessä. Kyllähän sen ymmärtää, että kun hengenmies kerskuu kurmottaneensa viime ehtoona sielunvihollista oikein kunnolla, on hän nauttinut sitä toimitusta varten pullollisen tai pari Jeesuksen verta.

Humala teki tehtävänsä, ja pikkuhiljaa miesten jutut alkoivat olla sitä luokkaa, etteivät he itsekään niitä enää ymmärtäneet. Tässä seurassa nuorukainenkin sai avattua kielenkantansa:

- Tämä se on kummeksuttavaa ainetta. Vanhat lortot alkavat äkkiä näyttää haluttavilta, ja ennen niin vastenmieliset ihmiset – kuten vaikka te, Arto Kuusava – muuttuvat läpiänsä miellyttäviksi. Jos minä jotain tästä ehtoosta opin, niin ainakin tulevan kutsumukseni.

- Älä helvetti lähde nuorimies tälle tielle. Se on sielulle haitallisempi kuin kuunaan vasemman käden tai kadotuksen polku.

Arto Kuusava ikään kuin laskeutui mielensä linnoituksista tavallisen kansan pariin ja päätti polveilevan keskustelun omaan tyyliinsä:

- Niin ovat toisilleen tuttuja renttu ja tenttu. Totta on sekin, että mikäli olet Lohjalta, olet aivan pohjalta. Totta on myös se, että Pukkilalla on Suomen saatanallisin vaakunapää, ja että Oitti on Suomen Detroitti. Mutta lopultakin väliä on ainoastaan sillä, että kun tämä maailma räjähtää, niin ainoastaan Ruotsi jää. Jawohl, kippis ja skool! Tämän miehen nielu on yhä syvä kuin allikko aulamaassa.

***

- Nyt on tähdellistä meidän kummankin lopettaa tämä ryyppääminen, sanoi Arto Kuusava nuorukaiselle parin tunnin keskiraskaan juopottelun päätteeksi. - Meidän pitää olla asianmukaisessa kunnossa, jalkaudummehan tästä kohta niiden ”kunnon ihmisten” eli ”hyvän paimenkarjan” pariin. Ei heidän edessään voi käyttäytyä miten vain. Tähdellistä nimittäin on, että kuulet myös sellaisten henkilöiden käsitykset ja mielipiteet minusta, jotka eivät kuulu ystäväjoukkooni.

Nuorukainen hymähti. Minkähän pituisen henkilokuvan ukko luuli itsestään tehtävän. Pari kymmentä sivua? Hän mainitsi, että lopullista artikkelia tuli tietyistä kohdin typistää raakasti. Hän kuitenkin ottaisi kaiken haastattelumateriaalin visusti talteen, sillehän saattoi löytyä muuta käyttöä myöhemmin.

- Mutta minun älykännykkäni sinä Arto naaraat tuolta puskista. Ilman sitä ei lähdetä minnekään.

Kirkonmäellä oli käynnissä pihamarkkinat. Maailmanlopun markkinat, arvioi Arto Kuusava. Ihmisten keskellä kuljeskeli kylän virkaatekevä pastori Erkki Keinonen, ”Vanhaksi Erkiksi” nimetty. Mitenkään erityisen iäkäs tämä ei papiksi ollut, vaan oli saanut kyseisen liikanimen enimmäkseen nuivan persoonansa tähden.

Keinonen huomasi Arto Kuusavan ja nuorukaisen. Hän kääntyi heti pois ja koetti lähteä lipettiin, mutta Arto Kuusava tarrasi häntä kaavun hihasta heittäen hänelle iloiset ja viinankatkuiset tervehdykset. Pastori itse tervehti häntä hyvin kolkosti. Kohtaus muistutti jossain määrin Sergio Leonen länkkäreitä. Arto Kuusava ei voinut olla hiukan hykertelemättä miehen kasvonilmeitä. Sielunpaimenen julma totisuus – kuten nuorukaisenkin aiemmin – pyrki kovasti huvittamaan häntä.

- Pastori koettaa pysyä parhaansa mukaan rauhallisena, Arto Kuusava sanoi. - Ihmisiähän me kaikki tässä vain olemme. Vasta taivaan tuomiolla meidät lampaiksi ja vuohiksi lajitellaan. Lukekaa vaikka se tyyneysrukous, se helpottaa aina. Tai on kai teillä jokin tähdellinen raamatunlausekin kuohuttavia tunnetiloja varten mietittynä. Te kun sen kirjanne niin etevästi tunnette.

- Mikä helvetti se on minua neuvomaan, kuului hiljainen vastaus pastorin huulilta. Sitten hän kuitenkin tyyntyi. Olihan sitä kaikenlaista Susi-Kustaata maailmassa, ei sellaisista kannattanut sielunpaimenenkaan niin kovasti lukua pitää. Eikä papin pitänyt alkaa seurakuntansa edessä raivoamaan ja yhtä ihmistä erikseen sättimään, sellainen käytös olisi vain vienyt häneltä arvokkuuden.

- Me teemme tässä paikallislehteen pientä henkilökuvaa pitäjän tunnetuimmista ja värikkäimmistä persoonista, nuorukainen selitti. - Haastateltavani oli tiukasti sitä mieltä, että pastorin omat muistelukset hänestä kuuluvat ehdottomasti myös julkaistavaksi.

- Niin, ymmärrän, sai Keinonen sanottua. - Onhan tämä Arto Kuusava kieltämättä persoona. Persoona on, juu...

Keinonen koetti sisäisestä purnaamisestaan huolimatta pysyä tahdikkaana. Eihän se sopinut, että hengenmies alkoi suoraan vittuilemaan kenellekään, ei edes paikallismediatasolla. Sitä paitsi hän tavallaan pelkäsi sanallista konfliktia Arto Kuusavan kanssa. Mies oli ulosanniltaan taitava, kenties taitavampi kuin hän, jonka ammatin tärkein ominaisuus oli nimenomaan puhetaito. Tuo saatanallinen juoppo sai hänet pillastumaan pelkillä ylimielisillä kasvonilmeillään, mutta niitä vastaan oli taisteltava.

Pastoria turhautti myös se, ettei häntä – kylän ahkerinta puuhamiestä – oltu vielä haastateltu tai edes mainittu henkilökuvan arvoiseksi. Mutta niinhän se oli kuin Jumala sääti. Ehkä hän oli hiukan kotikutoisen tylsä ihminen, jonka persoona ei liiemmin kiinnostanut ihmisiä.

- Siinähän me 90-luvun loppupuolella ensimmäisen kerran tulimme tietoiseksi toistemme toiminnasta, aloitti Keinonen. - Olin juuri aloittelemassa täällä kutsumusvirkaani. Mietin, kuka ihme oli tuo kovaääninen elämöijä, jonka ympärille ihmiset tuntuivat kerääntyvän, niin kuin hän olisi jaellut heille ilmaisia taivaspaikkoja. Harvan papinkaan minä olin nähnyt kirkkorakennuksen ulkopuolella puhelevan niin suuren kansanpaljouden kanssa.

- Tämä mies tunnusti kummallisinta – ja suoraan sanoen myös arveluttavinta – hengenoppia, jonka lainalaisuuksista olin koskaan kuullut. Minun täytyy myöntää, että kutsuin sellaista vakaumusta puhtaaksi hulluudeksi. Se oli kummallinen dualistinen hengenoppi, johon oli muutamien valikoitujen uskontosuuntausten lisäksi sotkettu Toisen maailmansodan aikaisia aateilmiöitä ja henkilöpalvontaa.

- Minkäänlaista käännytystyötä tuo mies ei kuitenkaan tehnyt – ei, vaikka hänellä olisi saattanut olla potentiaalisia seuraajiakin. Hänen juttunsa vain tuppasivat kiinnostamaan ihmisiä. Itse aistin supliikkimiehen ulkokuoren alla erakon sielun. Tuskinpa hän ketään olisi edes omaan seurakuntaansa kelpuuttanut. Tämäkin seikka sai minut tuntemaan suurta mielenkiintoa miehen vakaumusta ja mielipiteitä kohtaan.

- Kerran minä sitten rupesin herra Kuusavan kanssa puheisiin, ja jotkin hänen mielipiteensä alkoivat oitis kummastuttamaan minua. Mies muunmuassa mainitsi pelkäävänsä Jahvea ja raamatunlukua sydämestään. Hän mainitsi Jahven olevan maanpiirin pahin diktaattori, fasisti ja vapauden riistäjä, ja Raamatun taas kirja, johon oli talletettu koko maallisten mielisairauksien ja luonnottomuuksien kirjo. Hän ei kuulemma edes uskaltanut koskea kyseiseen kirjaan, pelkäsi menevänsä siitä lopullisesti sekaisin. Kummallista puhetta mieheltä, joka muutoin ihannoi joitakin ihmiskunnan vaarallisimpia aatteita.

- Arto Kuusava on todellakin – niin kuin minä hänet tunnen – kulkenut kaikista muista totuuden etsijöistä erottuvan hengenpolun. Sen minä huomasin hänestä jo suhteellisen varhain. Vaikka pidänkin häntä jonkinlaisena eksyneenä lapsena, laskisin sen seikan vieläkin hänen suurimmaksi saavutuksekseen. Maanpiirissä on vain yksi Arto Kuusava. Tasan yksi, ei yhtään enempää! Hän on kansanmies, muodostanut vakaumuksensa teologiakouluja käymättä, tarkkailemalla kanssaihmisiään ja kaikkia ihmiseloon liittyviä ilmiöitä. Jotkin hänen väitteensä saattavat kuulostaa ensialkuun epäuskottavilta, mutta vähän päästä tällainen kutsumuksenkin saanut alkaa epäillä niiden olevan totta. En tiedä, onko tämä mies koskaan esimerkiksi puhunut suoraan Adolf Hitlerin kummitukselle kuten väittää. Hengen ammattilaisena sanoisin, että saattaahan tuokin olla mahdollista...

Arto Kuusava puuttui puheeseen:

- Ihmiset luulevat minun huvikseni puhelevan näitä juttuja ufohavainnoista, epämaallisista sattumuksista, ruumiinryöstöstä ja muusta. Minun havannoissani taustalla on kuitenkin aina totinen tutkimus, mietiskely ja analyysi. Esimerkiksi henkiviesteille ei tule koskaan antaa koko sydäntään – nehän saattavat olla vedätystä, pelkkää epämaallisten roskapuhetta. Pienikin henki osaa valehdella ja johtaa etsijöitään harhaan siinä kuin ihminenkin. Mystikon tähdellisin taito onkin epäillä ensiksi kaikkea näkemäänsä ja kuulemaansa. Herran enkeli ei ole Herran enkeli, ennen kuin minä hänet sellaiseksi tunnustan.

Puhe meni seuraavaksi Arto Kuusavan ja Keinosen väliseen tietokilpailuun. Pastori painoi päänsä alas harmistuneena.

- Arto Kuusavalla täytyy olla mahtava piplian tietämys hallussaan. Siis aivan vallaton, jotta kykenee sitä noin lahjakkaasti siteeraamaan. Onhan hänellä toki enemmän ikää kuin minulla, mutta se ei selitä koko asiaa. Minä koen tuon karvaan tappion vieläkin eräänlaisena oppituntina yläilmoista. Ikään kuin joku sanoisi: ”Sinä et ole vielä valmis. Et ihmisenä, etkä pappina.”

- En voi väittää, etteikö asia harmistuttaisi minua vieläkin, olen siinä mielessä hiukan alhainen. Se, että häviää leipälajissaan – anteeksi ilmaisuni – jollekin kyläoriginellille, se asettaa tällaisen pyhemmänkin miehen oikealle paikalleen.

Arto Kuusava nyökkäsi huvittuneena nuorukaiselle.

- Kaikki muut kylällä tietävät, miten minä sen voiton juonin. Pastori ei ole sitä vielä hoksannut. Se on Keinosen suuri epäonni, että hänen puheilleen tullaan vasta viimeisenä tekona. Eikä hän kuulu mihinkään juoruilurinkeihinkään, on siksi reilu ja hyväntahtoinen ihminen. Vietävissä kyllä, sen minä myönnän.

Turina jatkui paremmassa hengessä kuin monta kertaa aiemmin. Keinonen oli edelleen sisimmässään katkera, mutta ei näyttänyt sitä. Arto Kuusava nappasi häntä olkapäästä niin, että hän tärisi.

- Ei ole liika viisas tämä mies.

- Olet Lassilasi lukenut.

- Voisihan poika tehdä myös pastorista pienen henkilökuvan. Sellaisen parin palstan jutun kenties. Noin niin kuin solidaarisuuden ja uskonnollisen monimuotoisuuden nimissä.

Keinonen ajatteli, että Arto Kuusava söi koko limpun, ja hänelle jäivät leivänmuruset. Vai oikein palvonta-artikkeli tehtäisiin tuosta kuuppa-aivosta. Se kuulosti pastorin korviin lähinnä mustalta magialta.

***

Arto Kuusava avasi paikallislehden. Tulihan siitä melkoinen artikkelisarja. Toki mukana olivat paikallinen tehtaanjohtaja, muutama kohtalaisen tunnettu paikallispoliitikko, kirjailija ja pastori Keinonenkin, mutta pääosin henkilökuvat koostuivat paikallisista juopoista, huonoista naisista, pikkurikollisista ja muista vähäväkisemmistä. Arto Kuusava laski tämän pelkästään häntä haastatelleen nuorukaisen ansioksi. Jopa hänen nekrofilia-kertomuksensakin oli painettu lehteen melkein sellaisenaan, mitä hän piti suurena yllätyksenä.

Arto Kuusavan osuus palstametreissä oli ylivoimaisesti suurin – kolme täyttä sivua kuvineen ja teksteineen. Perkele! hän manasi tyytyväisenä. Näkisivät paikalliset pikkusieluiset juoruiluihmisetkin, miten helvetillinen mies hän oli. Hän laski jutusta saadun julkisuuden tietynlaiseksi menestykseksi, ja eikös menestys ollut juuri niitä parhaimpia koston keinoja.


THE GOD CREATED SHIT.

Viimeksi muokattu: 01.11.2017 12:26 : LordStenhammar.

  • punnort hahmo
punnort
Riivaaja
Taso: 42
  • Viestejä: 844
punnort vastasi aiheeseen: Julkiviisas velho
01.11.2017 17:00 #2

Mielenkiintoinen ihmiskuva. Kritiikkini kohdistuu siihen, että ideologioiden ja ajattelijoiden nimiä heiteltiin avaamatta näiden ajatusten sisältöä. Ideologioissa ja ajattelijoissa sisältö on kuitenkin tärkempää kuin nimet, ja name dropping synnyttää mukasyvällisen vaikutelman. Jos päähenkilö oli tarkoitus esittää mukasyvällisenä, kaikkitietävän kertojan pitäisi antaa tästä selkeämpiä vihjeitä.


Virtuaalinen pöytälaatikkoni:
fiktio.wikidot.com/

  • LordStenhammar hahmo
LordStenhammar
Painajainen
Taso: 36
  • Viestejä: 534
LordStenhammar vastasi aiheeseen: Julkiviisas velho
02.11.2017 07:19 #3

Ookoo, kiitos kun viitsit kommentoida. Täytyy miettiä tätä kritiikkisi valossa joskus uudestaan. Tuo "namedroppaus" tulee itselle suht luonnostaan - miltei väkisin. Olen itse stoorin sisältöön kohtuullisen tyytyväinen, mutta ainahan voi parantaa.

Enkä minä edes noita asioita niin pitkälle mieti, kunhan laitan sanoja paperille. Ehkä pitäisi...


THE GOD CREATED SHIT.

Viimeksi muokattu: 02.11.2017 08:30 : LordStenhammar. Syy: Lisäys

  • punnort hahmo
punnort
Riivaaja
Taso: 42
  • Viestejä: 844
punnort vastasi aiheeseen: Julkiviisas velho
02.11.2017 13:18 #4

LordStenhammar kirjoitti: Enkä minä edes noita asioita niin pitkälle mieti, kunhan laitan sanoja paperille. Ehkä pitäisi...


Ehkä tosiaan pitäisi. Novelli oli hyvä, ja siitä saisi vähällä vaivalla erinomaisen. Kielenkäytöstäsi voisi myös antaa kehuja.


Virtuaalinen pöytälaatikkoni:
fiktio.wikidot.com/

Seuraavat käyttäjät sanoivat kiitos: LordStenhammar

Valvojat: IivariDyn
Paikalla 22 vierailijaa
Uusin jäsen: Mats Nyman
Jäseniä yhteensä: 8079