-
- Tähtifantasia-palkinnon 2024 ehdokkaat julkistettu
- Lukusali / Thialfi | Eilen 11:53
-
- R. A. Salvatore
- Lukusali / KiLLPaTRiCK | 17.04.2024 19:53
-
- Vuoden 2024 kirjat
- Lukusali / Georgi | 17.04.2024 12:52
-
- Brandon Sanderson
- Lukusali / Georgi | 17.04.2024 12:51
-
- Kodin kasvit ja kukkaset
- Satama / Ageha | 16.04.2024 20:07
Lukupiiri: Atorox-novellit 2016 (2)
Tämän osan käsittely alkaa maanantaina 4.4.2016.
Tässä lukupiirissä luemme Atorox-voittajaksi ehdolla olevia novelleja. Äänestäjäksi ilmoittautuminen päättyi 20.3.., mutta vaikka et olisikaan äänestäjä / mukana juuri Risingin raadissa, olet tervetullut mukaan keskustelemaan kyseisistä novelleista. Atoroxista ja lukupiirin aikatauluista voi keskustella yleisesti täällä .
Käsiteltävänä ovat seuraavat novellit:
- Juha Jyrkäs: Turvapaikka
- Magdalena Hai: Vainaansuo
- Janos Honkonen: Maailmanlopun meininki
- R. Sammallähde: Seitsemäs tytär
Tässä lukupiirissä luemme Atorox-voittajaksi ehdolla olevia novelleja. Äänestäjäksi ilmoittautuminen päättyi 20.3.., mutta vaikka et olisikaan äänestäjä / mukana juuri Risingin raadissa, olet tervetullut mukaan keskustelemaan kyseisistä novelleista. Atoroxista ja lukupiirin aikatauluista voi keskustella yleisesti täällä .
Käsiteltävänä ovat seuraavat novellit:
- Juha Jyrkäs: Turvapaikka
- Magdalena Hai: Vainaansuo
- Janos Honkonen: Maailmanlopun meininki
- R. Sammallähde: Seitsemäs tytär
Juha Jyrkäs: Turvapaikka
Tämän novellin kohdalla minun ajatukseni ovat aika leväällään. En ollut lainkaan vaikuttunut alusta ja vasta ihan lopussa alkoi tarinaan tulla mukaan juttuja, jotka paransivat näkemystäni, mutta eivät pelastaneet novellia kokonaisuutena.
Minun on ihan alkuun pakko nitistä tarinaan keksityn bändin nimestä. En vaan voinut sille mitään, että minulla pyöri koko ajan mielessä sähköpostiohjelman logo..
Ihan alkukappale aiheutti ärsytysreaktion, jotenkin tekstin rytmi oli rikki. Ihan kuin olisi yritetty leikkiä liikaa suomen kielellä. En tiedä onko ongelma sitten minussa vai tekstissä, mutta kulmien rypistyksen se aiheutti. Tekstihän parani heti, kun ekasta kappaleesta päästiin eteenpäin. Paikoitellen oli oudohkoja sanavalintoja ja lauserakenteita, mutta ne eivät haitanneet.
Minua huolestutti melkoisesti se, että valittuun bändiin oli liitetty hyvin paljon rock-maailman kliseitä: päihteitä ja kuolemaa (aika vahvat Manic Street Preachers -fiilikset tuli Thunderbirdistä, olikohan tarkoituksellista?). Juuri tämä alun kliseisyys sai minut huolestumaan siitä, että onkohan tässäkin nyt sitten deal with the devil -henkinen juonikuvio; onneksi se osoittautui vääräksi.
Novelli oli aika sekainen, koska siinä oli niin monta erilaista juttua, ettei tiennyt mihin olisi keksittynyt. Ensin luodaan mysteeriä siitä mihin keulakuva katosi. Sitten tehdään mysteeriä siitä, keitä nämä bändin jäsenet olivat. Mukaan lisätään vielä kummallinen talo keskellä ei mitään, jonka sisällä on selvästi paljon salaisuuksia. Ja sitten vielä outo ajan kuluminen ja painajaiset sekä oudot seksuaaliset kokemukset (joiden funktiota en ymmärtänyt). Unohtamatta tietenkään outoa tyttöä metsässä. Toki useampi näistä liittyy yhteen, mutta lukiessa tämä tuntui ihan kauhealta sekasotkulta. Ei sillä etteikö novelli saisi olla monipolvinen tässä mielessä, mutta useimmiten tällaiset tarinat toimivat parhaiten romaaneina. Nyt tarina oli vaan raskaan oloinen, kun yritti sisäistää kaikki juonikaaret ja ymmärtää siten, miten ne liittyivät yhteen.
Aikahyppely on aina hankala minulle tarinoissa, koska sen avulla pystyy luomaan paradoksin, jota minun aivoni eivät pysty ymmärtämään tai ehkä lähinnä hyväksymään. Olen ilmeisesti liian matemaatikko lukemaan tällaisia tarinoita... Tässä toki mentiin rinnakkaistodellisuuksiin, joka helpottaa minulla ymmärtämistä, mutta se luo taas sitten ihan omat ongelmansa. Tuttujen bändien heittäminen lukijalle täkyksi oli tavallaan ok, mutta sitten taas toisaalta se toimii oikeastaan vaan, jos lukija tietää mitään Suomen metalliskenestä.
En pidä yleistyksistä ja tässä novellissa minua tympäisi, että jossain määrin linkitettiin toisiinsa kirkonpolttajat ja metallifanit. Minulla on lähtökohtana ajatus kirkon polttajiin, että "It needs a special kind of idiot to do that.... " Hölmöys ei ole harrastus/kiinnostusidonnaista.
Joitain mutkia oli vedetty todella suoriksi. Esimerkiksi Hennan tuominen Einon elämään. Eino löytää Hennan talostaan, istumasta sohvalta ja seuraavassa hetkessä jo tilittää elämäntarinaansa tälle. Oikeasti?
Tajusin Heikin identiteetin jossain vaiheessa, joten loppu ei tullut yllätyksenä, mutta ei sitä alussa nähnyt enkä edes silloin kun Henna ekan kerran esiteltiin. Joten lopun itsestään selvyys ei haitannut, tavallaan jopa pidin siitä. Eino oli itsessään ihan ok hahmo, ei ärsyttänyt, mutta en kyllä myöskään voi väittää pitäneeni.
En oikeastaan ole ihan varma, että pidinkö tästä vai en. Tässä oli paljon ok juttuja, mutta myös sitten paljon asioita, joista en pitänyt. Tätä pitää pohtia vielä.
Tämän novellin kohdalla minun ajatukseni ovat aika leväällään. En ollut lainkaan vaikuttunut alusta ja vasta ihan lopussa alkoi tarinaan tulla mukaan juttuja, jotka paransivat näkemystäni, mutta eivät pelastaneet novellia kokonaisuutena.
Minun on ihan alkuun pakko nitistä tarinaan keksityn bändin nimestä. En vaan voinut sille mitään, että minulla pyöri koko ajan mielessä sähköpostiohjelman logo..
Ihan alkukappale aiheutti ärsytysreaktion, jotenkin tekstin rytmi oli rikki. Ihan kuin olisi yritetty leikkiä liikaa suomen kielellä. En tiedä onko ongelma sitten minussa vai tekstissä, mutta kulmien rypistyksen se aiheutti. Tekstihän parani heti, kun ekasta kappaleesta päästiin eteenpäin. Paikoitellen oli oudohkoja sanavalintoja ja lauserakenteita, mutta ne eivät haitanneet.
Minua huolestutti melkoisesti se, että valittuun bändiin oli liitetty hyvin paljon rock-maailman kliseitä: päihteitä ja kuolemaa (aika vahvat Manic Street Preachers -fiilikset tuli Thunderbirdistä, olikohan tarkoituksellista?). Juuri tämä alun kliseisyys sai minut huolestumaan siitä, että onkohan tässäkin nyt sitten deal with the devil -henkinen juonikuvio; onneksi se osoittautui vääräksi.
Novelli oli aika sekainen, koska siinä oli niin monta erilaista juttua, ettei tiennyt mihin olisi keksittynyt. Ensin luodaan mysteeriä siitä mihin keulakuva katosi. Sitten tehdään mysteeriä siitä, keitä nämä bändin jäsenet olivat. Mukaan lisätään vielä kummallinen talo keskellä ei mitään, jonka sisällä on selvästi paljon salaisuuksia. Ja sitten vielä outo ajan kuluminen ja painajaiset sekä oudot seksuaaliset kokemukset (joiden funktiota en ymmärtänyt). Unohtamatta tietenkään outoa tyttöä metsässä. Toki useampi näistä liittyy yhteen, mutta lukiessa tämä tuntui ihan kauhealta sekasotkulta. Ei sillä etteikö novelli saisi olla monipolvinen tässä mielessä, mutta useimmiten tällaiset tarinat toimivat parhaiten romaaneina. Nyt tarina oli vaan raskaan oloinen, kun yritti sisäistää kaikki juonikaaret ja ymmärtää siten, miten ne liittyivät yhteen.
Aikahyppely on aina hankala minulle tarinoissa, koska sen avulla pystyy luomaan paradoksin, jota minun aivoni eivät pysty ymmärtämään tai ehkä lähinnä hyväksymään. Olen ilmeisesti liian matemaatikko lukemaan tällaisia tarinoita... Tässä toki mentiin rinnakkaistodellisuuksiin, joka helpottaa minulla ymmärtämistä, mutta se luo taas sitten ihan omat ongelmansa. Tuttujen bändien heittäminen lukijalle täkyksi oli tavallaan ok, mutta sitten taas toisaalta se toimii oikeastaan vaan, jos lukija tietää mitään Suomen metalliskenestä.
En pidä yleistyksistä ja tässä novellissa minua tympäisi, että jossain määrin linkitettiin toisiinsa kirkonpolttajat ja metallifanit. Minulla on lähtökohtana ajatus kirkon polttajiin, että "It needs a special kind of idiot to do that.... " Hölmöys ei ole harrastus/kiinnostusidonnaista.
Joitain mutkia oli vedetty todella suoriksi. Esimerkiksi Hennan tuominen Einon elämään. Eino löytää Hennan talostaan, istumasta sohvalta ja seuraavassa hetkessä jo tilittää elämäntarinaansa tälle. Oikeasti?
Tajusin Heikin identiteetin jossain vaiheessa, joten loppu ei tullut yllätyksenä, mutta ei sitä alussa nähnyt enkä edes silloin kun Henna ekan kerran esiteltiin. Joten lopun itsestään selvyys ei haitannut, tavallaan jopa pidin siitä. Eino oli itsessään ihan ok hahmo, ei ärsyttänyt, mutta en kyllä myöskään voi väittää pitäneeni.
En oikeastaan ole ihan varma, että pidinkö tästä vai en. Tässä oli paljon ok juttuja, mutta myös sitten paljon asioita, joista en pitänyt. Tätä pitää pohtia vielä.
Juha Jyrkäs: Turvapaikka
Samoilla linjoilla Emelien kanssa. Tarinassa oli mielenkiintoisia ideoita ja muutama hyvä käänne, mutta minullakin oli ongelmia tekstin ja kielen sujuvuuden kanssa, enkä myöskään juuri perustanut metalliskenen kliseisestä käsittelystä. Se, että suomalaiseen metalliin yhdistetään muinaissuomalaista magiaa ja loitsulaulantaa on ehdottomasti kehittämisen arvoinen idea, mutta sitten sitä vesitetään kirkonpoltolla ja huonosta äitisuhteesta kumpuavalla antikristillisyydellä. Epämiellyttävä yhdistelmä.
Olen aistivinani novellissa tiettyä kiirettä. Tässä on heitelty ilmaan paljon ideoita. Tarpeeksi ideoita kokonaiseen romaaniin, suorastaan, mutta sitten ne on ängetty kaikki novelliin, jolloin lukijalle jää todella katkonainen ja nykivä käsitys itse juonesta. Einon taustatarinaan käytetään kutakuinkin sopiva määrä aikaa, mutta sitten itse talon tapahtumat menevät ohi kuin pikakelauksella ja kolmannen näytöksen yllätyskäänne tulee aivan puskista, kuten myös siihen johtava Einon romahtaminen. Romaanissa tuollainen romahdus olisi ymmärrettävä, koska sitä ennen meillä on ollut aikaa sisäistää kasvava epätoivo siitä, että tilanteesta ei pääse pakoon, mutta nyt se tulee lukijalle tunnetasolla liian aikaisin. En välittänyt Einosta tarpeeksi, jotta hänen kiukkuromahduksensa olisi suuresti liikuttanut suuntaan tai toiseen.
Tarinan hahmot käyttäytyivät myös hieman katkonaisesti. Juurikin tuo Einon avautuminen Hennalle ensitapaamisen aikana, kuin myös Einon mainittu raivokohtaus ja hänen ylireagointinsa ensimmäiseen kauppareissuun. Mielenterveysongelmat, toki, mutta se teki hänestä silti hankalan samaistua, koska hänen käytöksensä oli niin sattumanvaraista.
Kielessä oli samoja ongelmia, joskin se parani loppua kohden. Itse runonlaulanta tarinan loppupuolella ei tuntunut kovin kalevalaiselta poljennoltaan. Kyllä siinä ne kahdeksan tavua koko ajan nätisti oli, mutta sanavalinnat ja -muodot olivat silti liian nykyaikaisia. Ehkä osittain pointti, koska loitsun oli muovannut nykyajan ihminen, mutta se tuntui silti vajavaiselta.
Pidän tarinan ja idean luurangosta. Metalliskene muinaissuomalaisen taikuuden uutena kanavana käy erittäin hyvin järkeen ja avaa ainakin omiin silmiini paljon hyviä tarinaideoita. Melkein sääli, että tässä se on yhdistetty tyypilliseen aikakummitustaloon, koska se rajoittaa itse taikuuden ja musiikin läsnäoloa tarinassa. Olisin melkein mieluummin kuullut suoran tarinan Heikki Aaltosesta ja hänen nousustaan Suomen uudeksi vakaaksi vanhaksi runonlaulajaksi. Lopun paljastus Hennasta oli siitä huolimatta hyvä ja antoi tarinalle muotoa ja sidosteisuutta.
Kokonaisuutena ei ikävä kyllä yksi suosikeistani. Tässä on hyvä tarina, mutta se on peittynyt yksityiskohtiin ja omaan monimutkaisuuteensa.
Samoilla linjoilla Emelien kanssa. Tarinassa oli mielenkiintoisia ideoita ja muutama hyvä käänne, mutta minullakin oli ongelmia tekstin ja kielen sujuvuuden kanssa, enkä myöskään juuri perustanut metalliskenen kliseisestä käsittelystä. Se, että suomalaiseen metalliin yhdistetään muinaissuomalaista magiaa ja loitsulaulantaa on ehdottomasti kehittämisen arvoinen idea, mutta sitten sitä vesitetään kirkonpoltolla ja huonosta äitisuhteesta kumpuavalla antikristillisyydellä. Epämiellyttävä yhdistelmä.
Olen aistivinani novellissa tiettyä kiirettä. Tässä on heitelty ilmaan paljon ideoita. Tarpeeksi ideoita kokonaiseen romaaniin, suorastaan, mutta sitten ne on ängetty kaikki novelliin, jolloin lukijalle jää todella katkonainen ja nykivä käsitys itse juonesta. Einon taustatarinaan käytetään kutakuinkin sopiva määrä aikaa, mutta sitten itse talon tapahtumat menevät ohi kuin pikakelauksella ja kolmannen näytöksen yllätyskäänne tulee aivan puskista, kuten myös siihen johtava Einon romahtaminen. Romaanissa tuollainen romahdus olisi ymmärrettävä, koska sitä ennen meillä on ollut aikaa sisäistää kasvava epätoivo siitä, että tilanteesta ei pääse pakoon, mutta nyt se tulee lukijalle tunnetasolla liian aikaisin. En välittänyt Einosta tarpeeksi, jotta hänen kiukkuromahduksensa olisi suuresti liikuttanut suuntaan tai toiseen.
Tarinan hahmot käyttäytyivät myös hieman katkonaisesti. Juurikin tuo Einon avautuminen Hennalle ensitapaamisen aikana, kuin myös Einon mainittu raivokohtaus ja hänen ylireagointinsa ensimmäiseen kauppareissuun. Mielenterveysongelmat, toki, mutta se teki hänestä silti hankalan samaistua, koska hänen käytöksensä oli niin sattumanvaraista.
Kielessä oli samoja ongelmia, joskin se parani loppua kohden. Itse runonlaulanta tarinan loppupuolella ei tuntunut kovin kalevalaiselta poljennoltaan. Kyllä siinä ne kahdeksan tavua koko ajan nätisti oli, mutta sanavalinnat ja -muodot olivat silti liian nykyaikaisia. Ehkä osittain pointti, koska loitsun oli muovannut nykyajan ihminen, mutta se tuntui silti vajavaiselta.
Pidän tarinan ja idean luurangosta. Metalliskene muinaissuomalaisen taikuuden uutena kanavana käy erittäin hyvin järkeen ja avaa ainakin omiin silmiini paljon hyviä tarinaideoita. Melkein sääli, että tässä se on yhdistetty tyypilliseen aikakummitustaloon, koska se rajoittaa itse taikuuden ja musiikin läsnäoloa tarinassa. Olisin melkein mieluummin kuullut suoran tarinan Heikki Aaltosesta ja hänen nousustaan Suomen uudeksi vakaaksi vanhaksi runonlaulajaksi. Lopun paljastus Hennasta oli siitä huolimatta hyvä ja antoi tarinalle muotoa ja sidosteisuutta.
Kokonaisuutena ei ikävä kyllä yksi suosikeistani. Tässä on hyvä tarina, mutta se on peittynyt yksityiskohtiin ja omaan monimutkaisuuteensa.
Magdalena Hai: Vainaansuo
Jo novellin nimi antaa viitettä tulevasta ja aika nopeasti varmistuukin, että tarina on kauhukertomus. Ja aika perinteinenkin sellainen: tarina siitä miten joku on ottanut jostain mukaansa jotain sellaista, jota ei olisi pitänyt, ja nyt "laillinen" omistaja haluaa sen takaisin. Kivan lisän tähän aika perusideaan toi se, että päähenkilöhahmo tajuaa jotain juuri ennen kuin tapahtuu tarinan selvä muutoskohta, jolloin lukijalle jää ihan pieni hetki aikaa tajuta se myös. Juuri tarpeeksi aikaa, että ehtii säikähtämään ja ehtii hiukan valmistautumaan, muttei kokonaan, ennen kuin sitten jo tapahtuukin (hiukan sekainen selitys, pahoittelut). Tästä jäi kiva, sellainen pieni adrenaliinihyökyjälkifiilis, joka valitettavasti kuoli nopeasti pois, kun tarina jatkui.
Juonen selvän muutoskohdan jälkeinen osa oli paljon heikompi, tarinasta tuli jopa tahattomasti hiukan koominen. Pelko poistuu samantien, kun pelon aiheuttaja näytetään ja koko tunnelma latistuu. Ja miten yhtäkkiä Heli keksii miten homma toimii ja alkaa ladella ehtoja? Olisi sitten samaa kyytiä sopinut paremmat ehdot, nyt koko jutussa ei ole vaan tolkkua. Muutenkin tämä loppu tarinasta on kiirehdityn oloinen.
Tapahtumapaikka oli minusta mielenkiintoinen, pidin suosta ja porukan perinteistä siihen liittyen. Myös hahmot olivat hyviä, he tuntuivat oikeilta, joskin heihin liitettiin taas liian selviä rokkimaailman kliseitä. Plussaa myös siitä, että teksti oli helppolukuista, teksti soljui hyvin eteenpäin.
Paljon asioita oli siis tehty hyvin, mutta lopun kiireisyys ja mutkien oikominen latisti fiilistä.
Jo novellin nimi antaa viitettä tulevasta ja aika nopeasti varmistuukin, että tarina on kauhukertomus. Ja aika perinteinenkin sellainen: tarina siitä miten joku on ottanut jostain mukaansa jotain sellaista, jota ei olisi pitänyt, ja nyt "laillinen" omistaja haluaa sen takaisin. Kivan lisän tähän aika perusideaan toi se, että päähenkilöhahmo tajuaa jotain juuri ennen kuin tapahtuu tarinan selvä muutoskohta, jolloin lukijalle jää ihan pieni hetki aikaa tajuta se myös. Juuri tarpeeksi aikaa, että ehtii säikähtämään ja ehtii hiukan valmistautumaan, muttei kokonaan, ennen kuin sitten jo tapahtuukin (hiukan sekainen selitys, pahoittelut). Tästä jäi kiva, sellainen pieni adrenaliinihyökyjälkifiilis, joka valitettavasti kuoli nopeasti pois, kun tarina jatkui.
Juonen selvän muutoskohdan jälkeinen osa oli paljon heikompi, tarinasta tuli jopa tahattomasti hiukan koominen. Pelko poistuu samantien, kun pelon aiheuttaja näytetään ja koko tunnelma latistuu. Ja miten yhtäkkiä Heli keksii miten homma toimii ja alkaa ladella ehtoja? Olisi sitten samaa kyytiä sopinut paremmat ehdot, nyt koko jutussa ei ole vaan tolkkua. Muutenkin tämä loppu tarinasta on kiirehdityn oloinen.
Tapahtumapaikka oli minusta mielenkiintoinen, pidin suosta ja porukan perinteistä siihen liittyen. Myös hahmot olivat hyviä, he tuntuivat oikeilta, joskin heihin liitettiin taas liian selviä rokkimaailman kliseitä. Plussaa myös siitä, että teksti oli helppolukuista, teksti soljui hyvin eteenpäin.
Paljon asioita oli siis tehty hyvin, mutta lopun kiireisyys ja mutkien oikominen latisti fiilistä.
Magdalena Hai: Vainaansuo
Minusta tässä oli tunnelmaa. Tarina lähti erittäin hyvin käyntiin. Hahmoihin pääsi helposti sisälle, metalliskene oli hyvin edustettuna, alkuasetelma oli uteliaisuutta herättävä ja totta kai irtopisteitä Eluveitien maininnasta. Kaikille neljälle bändin jäsenelle oli annettu hyvät, mutta silti juuri sopivan liioitellut persoonat, jotta he toimivat novellin hahmoina. Tässä oli myös juuri sopiva sekoitus nykypäivän masennusta sekoitettuna fantastisempiin tapahtumiin. Todella usein nykyään lukee novelleja, joissa masennus ja harmaus on vedetty aivan liian kaakkoon, mutta tässä nelikolla oli varsin hyvä asenne elämän vaikeuksiin ja vastoinkäymisiin.
Suosta sai tosiaan hyvän kuvan ja ylipäätään pidän tekstin kuvailusta. Aisteja käytettiin onnistuneesti ja pystyin hyvin kuvittelemaan tytöistä ja Petteristä kumpuavan naurun. Ainoana murheena mainitsisin, että Petterin fauniuden jatkuva mainitseminen alkoi käydä hermoille loppua kohden.
Mutta sitten päästiin siihen kauhuelementtiin ja se ei ikävä kyllä oikein toiminut. Kauhuelokuvissa käy usein samoin, että heti kun hirviö nähdään tai etenkin kun se puhuu, kaikki jännitys kaikkoaa ja yleisöä alkaa naurattaa. Tässä itse hirviöiden esiinmarssi oli vielä toteutettu hyvin, mutta sitten ne alkoivat puhua. Ja vieläpä varsin nykyaikaisesti ja johdonmukaisesti. Siellä täällä sanajärjestyksen kanssa oltiin pelleilty, mutta se sai puheen vain vaikuttamaan kankeammalta vanhahtavan sijaan. Ja... ei, en vain pystynyt ottamaan näitä otuksia vakavasti.
Itse lopetus on taasen mielestäni toimiva. Bändi sai pelastettua itsensä varmalta kuolemalta, mutta he maksoivat siitä kovan hinnan ja koko novelli päättyy varsin epätoivoiseen mielentilaan, koska lukija ymmärtää hyvin, että näin ei voi jatkua loputtomiin. Erittäin toimiva lopetus kauhunovellille mielestäni. Tosin, olisin kaivannut jonkinlaista selitystä sille, miksi ryhmä ei voi vain laulaa keskenään joka ilta. Miksi keikkailu vaikuttaa olevan olennainen osa sopimusta, kun siitä ei itse sopimusta tehdessä puhuttu mitään? Tai ainakin tämän kuvan Nooran uudesta kuntoilusta saa. Että heidän on keikkailtava.
Samulin äkillinen paluu kunnon ihmiseksi oli myös varsin tarpeeton ele sitoa kaikki langat siististi solmuun ennen novellin loppua. Tuntui liian siirappiselta.
Tässä on ainesta. Kuvailu toimii erittäin hyvin, juoni on sopivan mittainen novelliksi ja ideana kirouksen pakottamassa kiihkoisessa keikkailussa on hyytävää eleganssia. Monsterit eivät ikävä kyllä tehneet juuri muuta kuin hymyilyttäneet, mikä tekee novellista hankalan kokonaisuutena.
Minusta tässä oli tunnelmaa. Tarina lähti erittäin hyvin käyntiin. Hahmoihin pääsi helposti sisälle, metalliskene oli hyvin edustettuna, alkuasetelma oli uteliaisuutta herättävä ja totta kai irtopisteitä Eluveitien maininnasta. Kaikille neljälle bändin jäsenelle oli annettu hyvät, mutta silti juuri sopivan liioitellut persoonat, jotta he toimivat novellin hahmoina. Tässä oli myös juuri sopiva sekoitus nykypäivän masennusta sekoitettuna fantastisempiin tapahtumiin. Todella usein nykyään lukee novelleja, joissa masennus ja harmaus on vedetty aivan liian kaakkoon, mutta tässä nelikolla oli varsin hyvä asenne elämän vaikeuksiin ja vastoinkäymisiin.
Suosta sai tosiaan hyvän kuvan ja ylipäätään pidän tekstin kuvailusta. Aisteja käytettiin onnistuneesti ja pystyin hyvin kuvittelemaan tytöistä ja Petteristä kumpuavan naurun. Ainoana murheena mainitsisin, että Petterin fauniuden jatkuva mainitseminen alkoi käydä hermoille loppua kohden.
Mutta sitten päästiin siihen kauhuelementtiin ja se ei ikävä kyllä oikein toiminut. Kauhuelokuvissa käy usein samoin, että heti kun hirviö nähdään tai etenkin kun se puhuu, kaikki jännitys kaikkoaa ja yleisöä alkaa naurattaa. Tässä itse hirviöiden esiinmarssi oli vielä toteutettu hyvin, mutta sitten ne alkoivat puhua. Ja vieläpä varsin nykyaikaisesti ja johdonmukaisesti. Siellä täällä sanajärjestyksen kanssa oltiin pelleilty, mutta se sai puheen vain vaikuttamaan kankeammalta vanhahtavan sijaan. Ja... ei, en vain pystynyt ottamaan näitä otuksia vakavasti.
Itse lopetus on taasen mielestäni toimiva. Bändi sai pelastettua itsensä varmalta kuolemalta, mutta he maksoivat siitä kovan hinnan ja koko novelli päättyy varsin epätoivoiseen mielentilaan, koska lukija ymmärtää hyvin, että näin ei voi jatkua loputtomiin. Erittäin toimiva lopetus kauhunovellille mielestäni. Tosin, olisin kaivannut jonkinlaista selitystä sille, miksi ryhmä ei voi vain laulaa keskenään joka ilta. Miksi keikkailu vaikuttaa olevan olennainen osa sopimusta, kun siitä ei itse sopimusta tehdessä puhuttu mitään? Tai ainakin tämän kuvan Nooran uudesta kuntoilusta saa. Että heidän on keikkailtava.
Samulin äkillinen paluu kunnon ihmiseksi oli myös varsin tarpeeton ele sitoa kaikki langat siististi solmuun ennen novellin loppua. Tuntui liian siirappiselta.
Tässä on ainesta. Kuvailu toimii erittäin hyvin, juoni on sopivan mittainen novelliksi ja ideana kirouksen pakottamassa kiihkoisessa keikkailussa on hyytävää eleganssia. Monsterit eivät ikävä kyllä tehneet juuri muuta kuin hymyilyttäneet, mikä tekee novellista hankalan kokonaisuutena.
Janos Honkonen: Maailmanlopun meininki
Kertookohan se jotain novellista, jos minulla on vaikeaa kirjoittaa siitä arvostelua?
Tarina alkoi kiinnostavasti ja siinä tuntui olevan potentiaalia (tai sitten minä vaan toivoin, että siinä olisi ollut), joka kyllä kuihtui pois todella nopeasti. Sinänsä ok jako, että tarinan alustus tapahtuu keikkabussissa ja itse pääjutut sitten keikkapaikalla. Tässäkin hahmot tuntuivat uskottavilta, mitä nyt todella keskenkasvuisilta.
Taitekohdan nukke-kohtaus oli hyvin tehty, siitä pidin varmasti kaikista eniten tässä novellissa. Pelästynyttä mölinää on tarpeeksi, jotta lukija kiinnostuu siitä mitä tyypit ovat nähneet. Ja toki itse näkykin oli aika creepy. Miksei näitä nukkeja käytetty enemmän tässä tarinassa?
Homma menee sekavaksi ja päättömäksi maailmanlopun edellä. On jokaisen oma asia miten viettää maailmanloppua edeltävät hetket, mutta tässä se oli vain surullisen koomista. Tuntui kuin olisi haettu kovaa metalli/hevariasennetta, mutta ei oikein päästy sinne asti. Luonnontieteilijä minussa tietää, että sattumat ovat mahdollisia, mutta se, että kaikki kauhuskenaariot lyödään yhteen, menee jo minun mukavuusalueeni yli (tai sitten tässä tarinassa oli aspekti, jota en tajunnut). Korkeimmat voimat ja sitä rataa... Ei minun juttuni.
Varsinkin alussa ja sitten pitki tarinaa esiintynyt selostus kaljasta ja viinasta ärsytti. Jos vetää, niin vetää, mutta ei siitä tarvitse koko aikaa höpistä. Viinan kulutusta korostettiin ihan liikaa, meni tylsäksi nopeasti.
Joo'o, ei napannut tämä tarina minua mukaansa.
Kertookohan se jotain novellista, jos minulla on vaikeaa kirjoittaa siitä arvostelua?
Tarina alkoi kiinnostavasti ja siinä tuntui olevan potentiaalia (tai sitten minä vaan toivoin, että siinä olisi ollut), joka kyllä kuihtui pois todella nopeasti. Sinänsä ok jako, että tarinan alustus tapahtuu keikkabussissa ja itse pääjutut sitten keikkapaikalla. Tässäkin hahmot tuntuivat uskottavilta, mitä nyt todella keskenkasvuisilta.
Taitekohdan nukke-kohtaus oli hyvin tehty, siitä pidin varmasti kaikista eniten tässä novellissa. Pelästynyttä mölinää on tarpeeksi, jotta lukija kiinnostuu siitä mitä tyypit ovat nähneet. Ja toki itse näkykin oli aika creepy. Miksei näitä nukkeja käytetty enemmän tässä tarinassa?
Homma menee sekavaksi ja päättömäksi maailmanlopun edellä. On jokaisen oma asia miten viettää maailmanloppua edeltävät hetket, mutta tässä se oli vain surullisen koomista. Tuntui kuin olisi haettu kovaa metalli/hevariasennetta, mutta ei oikein päästy sinne asti. Luonnontieteilijä minussa tietää, että sattumat ovat mahdollisia, mutta se, että kaikki kauhuskenaariot lyödään yhteen, menee jo minun mukavuusalueeni yli (tai sitten tässä tarinassa oli aspekti, jota en tajunnut). Korkeimmat voimat ja sitä rataa... Ei minun juttuni.
Varsinkin alussa ja sitten pitki tarinaa esiintynyt selostus kaljasta ja viinasta ärsytti. Jos vetää, niin vetää, mutta ei siitä tarvitse koko aikaa höpistä. Viinan kulutusta korostettiin ihan liikaa, meni tylsäksi nopeasti.
Joo'o, ei napannut tämä tarina minua mukaansa.
Janos Honkonen: Maailmanlopun meininki
Kieltämättä tästä novellista tulee jonkinlainen yliammuttu hevari-badass levynkansi mieleen. Bändi soittamassa pyörremyrskyssä samalla kuin planeetta kuolee heidän allaan. Toimii paremmin nähtynä - jos sittenkään - kuin luettuna.
Honkosella on mukava kirjoitustyyli, sitä ei voi kieltää. Tässä, samaan tapaan kuin viime viikon Itse ilma syttyi tuleen -novellissa, on käytetty erittäin hyvin yksityiskohtia ja hyviä sanavalintoja luomaan tunnelmaa. Keikkabussi oli kieltämättä se kliseisin mahdollinen, mutta siitä sai erittäin hyvän mielikuvan kaikilla viidellä aistilla. Teksti juoksi sujuvasti ja vaihteita osattiin vaihtaa onnistuneesti. Juurikin tuo nukkekohtaus maantiellä.
Ongelmana on jälleen kerran juoni ja se, että tässä ei tunnu olevan tarpeeksi sisältöä tarinaksi. Viime viikon novellissa oli tapahtumia, mutta juonen kaari tuntui liian kliiniseltä ja matalalta. Kaikki oli kerrottu samaan sävyyn. Tämän viikon novelli on puhtaammin köyhä juoneltaan. Pääpointtina tuntuu olla esitellä hahmot ja sen jälkeen lopettaa heidät mahdollisimman tyylikkäällä tavalla. Okei, kuulostaa hienolta musavideolta, mutta novelliksi se on hieman vajavainen. Itseäni ei niinkään häirinnyt maailmanlopun skenaarioiden yhtäaikainen mahdottomuus, koska koko tarina on kerrottu selvästi kieli poskella, mutta niihin ei myöskään paneuduttu niin paljon, että minua olisi juuri kiinnostanut. Maailma loppui, koska se on siistiä ja heviä.
Kuten Emelie, olisin kaivannut tähän novelliin hieman enemmän sidosteisuutta. Nukeilla olisi voinut tehdä enemmän, maailmanloppu olisi saanut olla muutakin kuin huomautus sivumarginaaleissa, hahmot olisivat saaneet olla muutakin kuin statisteja kirjoittajan heavy metal kuvailupuuskassa.
Kieltämättä tästä novellista tulee jonkinlainen yliammuttu hevari-badass levynkansi mieleen. Bändi soittamassa pyörremyrskyssä samalla kuin planeetta kuolee heidän allaan. Toimii paremmin nähtynä - jos sittenkään - kuin luettuna.
Honkosella on mukava kirjoitustyyli, sitä ei voi kieltää. Tässä, samaan tapaan kuin viime viikon Itse ilma syttyi tuleen -novellissa, on käytetty erittäin hyvin yksityiskohtia ja hyviä sanavalintoja luomaan tunnelmaa. Keikkabussi oli kieltämättä se kliseisin mahdollinen, mutta siitä sai erittäin hyvän mielikuvan kaikilla viidellä aistilla. Teksti juoksi sujuvasti ja vaihteita osattiin vaihtaa onnistuneesti. Juurikin tuo nukkekohtaus maantiellä.
Ongelmana on jälleen kerran juoni ja se, että tässä ei tunnu olevan tarpeeksi sisältöä tarinaksi. Viime viikon novellissa oli tapahtumia, mutta juonen kaari tuntui liian kliiniseltä ja matalalta. Kaikki oli kerrottu samaan sävyyn. Tämän viikon novelli on puhtaammin köyhä juoneltaan. Pääpointtina tuntuu olla esitellä hahmot ja sen jälkeen lopettaa heidät mahdollisimman tyylikkäällä tavalla. Okei, kuulostaa hienolta musavideolta, mutta novelliksi se on hieman vajavainen. Itseäni ei niinkään häirinnyt maailmanlopun skenaarioiden yhtäaikainen mahdottomuus, koska koko tarina on kerrottu selvästi kieli poskella, mutta niihin ei myöskään paneuduttu niin paljon, että minua olisi juuri kiinnostanut. Maailma loppui, koska se on siistiä ja heviä.
Kuten Emelie, olisin kaivannut tähän novelliin hieman enemmän sidosteisuutta. Nukeilla olisi voinut tehdä enemmän, maailmanloppu olisi saanut olla muutakin kuin huomautus sivumarginaaleissa, hahmot olisivat saaneet olla muutakin kuin statisteja kirjoittajan heavy metal kuvailupuuskassa.
R. Sammallähde: Seitsemäs tytär
Tämä tuntui todella kummalliselta sadun ja romanttisen hömppäkirjallisuuden sekoitukselta. Ja noh, aina kun siitä tuli satu mieleen, se toimi erinomaisesti, mutta sitten piti palata siihen hömppään.
Maailmallisesti kaikessa oli hyvin vahva kalevalainen henki ja oletettavasti tämä äitihahmo tahtoi sitten olla Louhi. Ja noh, Louhen tyttäret ovat tunnetusti äidilleen päänvaivana, mitä tulee kosijoihin ja naimakauppoihin, missä mielessä tässä kyllä pysyteltiin mukavasti lähdemateriaalille uskollisena. Pidin myös kaikista niistä yksityiskohdista ja kohtauksista, joissa viitattiin suurempaan mytologiaan. Veljien olemuksen puolittainen kätkeminen toimi hyvänä mielenkiintoa nostattavana elementtinä ja sulan käyttö karkumatkalle etelään oli myös hyvin satumainen elementti.
Ikävä kyllä itse tekstin sävy oli varsin nykykirjallinen, mikä sai kaikki romanssikohtaukset - ja niitä oli paljon - tuntumaan varsin tuskallisilta, koska ne erottuivat niin selvästi sävyltään muusta tarinasta. Minkä lisäksi itse romanssi ei vain ollut kovinkaan kutkuttava. Miehestä sai hädintuskin minkäänlaista mielikuvaa ja ainut erikoinen piirre hänessä tuntui olevan hänen itsevarmuutensa. Varmasti vetoava piirre, ei siinä mitään, mutta se on nähty jo niin monta kertaa. Nähty jok'ikisessä romanssiläpyskässä, mitä maailmaan on työnnetty, itse asiassa.
Olisin kaivannut enemmän mytologiaa, enemmän satua. Ehkä tyttö olisi voinut testata miestä koettelemuksilla äitinsä poissa ollessa lepyttääkseen talonväkeä ja salaa auttaa miestä koettelemusten läpi. Tai jotain muuta kuin "Tyttö tapaa pojan, poika puhelee sieviä, kaadutaan heiniin."
Kokonaisuutena juoni jätti kylmäksi, mutta pidin miljööstä ja yksityiskohdista.
Tämä tuntui todella kummalliselta sadun ja romanttisen hömppäkirjallisuuden sekoitukselta. Ja noh, aina kun siitä tuli satu mieleen, se toimi erinomaisesti, mutta sitten piti palata siihen hömppään.
Maailmallisesti kaikessa oli hyvin vahva kalevalainen henki ja oletettavasti tämä äitihahmo tahtoi sitten olla Louhi. Ja noh, Louhen tyttäret ovat tunnetusti äidilleen päänvaivana, mitä tulee kosijoihin ja naimakauppoihin, missä mielessä tässä kyllä pysyteltiin mukavasti lähdemateriaalille uskollisena. Pidin myös kaikista niistä yksityiskohdista ja kohtauksista, joissa viitattiin suurempaan mytologiaan. Veljien olemuksen puolittainen kätkeminen toimi hyvänä mielenkiintoa nostattavana elementtinä ja sulan käyttö karkumatkalle etelään oli myös hyvin satumainen elementti.
Ikävä kyllä itse tekstin sävy oli varsin nykykirjallinen, mikä sai kaikki romanssikohtaukset - ja niitä oli paljon - tuntumaan varsin tuskallisilta, koska ne erottuivat niin selvästi sävyltään muusta tarinasta. Minkä lisäksi itse romanssi ei vain ollut kovinkaan kutkuttava. Miehestä sai hädintuskin minkäänlaista mielikuvaa ja ainut erikoinen piirre hänessä tuntui olevan hänen itsevarmuutensa. Varmasti vetoava piirre, ei siinä mitään, mutta se on nähty jo niin monta kertaa. Nähty jok'ikisessä romanssiläpyskässä, mitä maailmaan on työnnetty, itse asiassa.
Olisin kaivannut enemmän mytologiaa, enemmän satua. Ehkä tyttö olisi voinut testata miestä koettelemuksilla äitinsä poissa ollessa lepyttääkseen talonväkeä ja salaa auttaa miestä koettelemusten läpi. Tai jotain muuta kuin "Tyttö tapaa pojan, poika puhelee sieviä, kaadutaan heiniin."
Kokonaisuutena juoni jätti kylmäksi, mutta pidin miljööstä ja yksityiskohdista.
R. Sammallähde: Seitsemäs tytär
Aluksi minun oli vaikea hiffata, että mitä tapahtuu, miksi ja missä. Kun sitten sain tarinan reunasta kiinni, ymmärsin jo paljon enemmän. Ymmärtämistä saattoi hankaloittaa se, että jotenkin minun oli vaikea saada tekstin temmosta kiinni myös. Tämä ei todennäköisesti ole itse tekstin vika vaan minun ongelmani lukijana, mutta hankaloitti kuitenkin minun pääsemistäni sisälle novelliin.
Olen samoilla linjoilla Jarren kanssa: novelli oli satukohtauksissa hyvä, mutta romantiikkapätkät eivät toimineet lainkaan. Viettelijämies oli nyt vaan tympeä hahmo, sitä ylimielistä tyyppiä, joista en pidä. Juuri tuollainen alfauros-henkinen mies, jonka ei tarvitse kuin katsoa ja hymyillä, niin johan naiset lakoaa edessä. Joo, tylsää.
Onkohan kalevalaisuus nouseva trendi, kun sitä on tullut nyt jo vastaan muissakin novelleissa? Jäin tässä kaipaamaan lisää ehkä jotain seikkailullisuutta. Nyt matka eteleään ohitettiin suurinpiirtein yhdessä lauseessa. Olisin myös kaivannut ehkä enemmän jännityksen nostattamista. Tähän olisi ollut paikkoja siinä, kun tyttö päästää miehen luokseen ja silloin kun tyttö varastaa sulan. Nyt novelli oli aika toteavan oloinen, minulle ei tullut mitään tunnefiilistä oikein mistään. Jäi vähän valju olo, valitettavasti.
Novelli olisi voinut olla pidempi ja tarinallisesti/juonellisesti runsaampi. Pidin tämän ideasta, mutta toteutus ei vaikuttanut.
Aluksi minun oli vaikea hiffata, että mitä tapahtuu, miksi ja missä. Kun sitten sain tarinan reunasta kiinni, ymmärsin jo paljon enemmän. Ymmärtämistä saattoi hankaloittaa se, että jotenkin minun oli vaikea saada tekstin temmosta kiinni myös. Tämä ei todennäköisesti ole itse tekstin vika vaan minun ongelmani lukijana, mutta hankaloitti kuitenkin minun pääsemistäni sisälle novelliin.
Olen samoilla linjoilla Jarren kanssa: novelli oli satukohtauksissa hyvä, mutta romantiikkapätkät eivät toimineet lainkaan. Viettelijämies oli nyt vaan tympeä hahmo, sitä ylimielistä tyyppiä, joista en pidä. Juuri tuollainen alfauros-henkinen mies, jonka ei tarvitse kuin katsoa ja hymyillä, niin johan naiset lakoaa edessä. Joo, tylsää.
Onkohan kalevalaisuus nouseva trendi, kun sitä on tullut nyt jo vastaan muissakin novelleissa? Jäin tässä kaipaamaan lisää ehkä jotain seikkailullisuutta. Nyt matka eteleään ohitettiin suurinpiirtein yhdessä lauseessa. Olisin myös kaivannut ehkä enemmän jännityksen nostattamista. Tähän olisi ollut paikkoja siinä, kun tyttö päästää miehen luokseen ja silloin kun tyttö varastaa sulan. Nyt novelli oli aika toteavan oloinen, minulle ei tullut mitään tunnefiilistä oikein mistään. Jäi vähän valju olo, valitettavasti.
Novelli olisi voinut olla pidempi ja tarinallisesti/juonellisesti runsaampi. Pidin tämän ideasta, mutta toteutus ei vaikuttanut.