Rakastumiset fiktiivisiin hahmoihin

Olen neljä kertaa elämässäni rakastunut fiktiiviseen hahmoon. Yhteistä rakastumisen kohteille on se, että vaikka olen heteromies, rakastumisen kohteet ovat samalla olleet myös samaistumisen kohteita. Alla lueteltuna ne palavimmasta vähiten palavimpaan.

(1) Morgaine. (Marion Zimmer-Bradley: Avalonin usvat.) Hahmossa rakastuin erityisesti hahmon ulkopuolisuuteen, siihen, että hän hanskasi tilanteen, jossa hän joutui elämään kahdessa eri maailmassa kuulumatta kunnolla kumpaankaan.

(2) Delenn. (Babylon 5.) Hahmossa rakastuin siihen, kuinka hän pystyi toimimaan tulkkina kahden kulttuurin välillä. Rakastuin hahmoon vasta hänen käytyään läpi muodonmuutoksen, ja niin hc-scififani en ole, että pystyisin rakastumaan täysveriseen minbariin.

(3) Susan Calvin. (Isaac Asimov: Robotti-novellit). Hahmossa rakastuin siihen, että hän pystyi toimimaan ongelmanratkaisijana teknologiaa käsittelevissä tilanteissa. Hahmon persoonaa kehitetään yllättävän vähän, ja hänen ristiriitainen suhtautumisensa hänen naiseuteensa on sen vähän keskiössä. Myös tämä on rakastuttava piirre.

(4) Lauren Olamina. (Octavia Butler: Parable of the Sower). Hahmossa rakastuin siihen, kuinka hän kykeni älyllään hanskaamaan materiaalisesti hankalan todellisuuden, kehittämällä uuden uskonnonomaisen ideologian.

Delenn teki minuunkin vaikutuksen. Arvostan hillittyä, arvokasta käyttäytymistä ja siihen kun vielä yhdistettiin älykkyys, hurmaavuus ja tiukan paikan tullen kova luonne niin oli hyvä paketti kasassa. Minbarien kulttuuri oli saanut paljon vaikutteita japanilaisilta ja tunne itsenikin puoliksi japanilaiseksi. Koen esimerkiksi häpeälliseksi jos joudun korottamaan ääntäni.

Fate/Stay Night animessa, ja vielä paremmin visual novelissa, ollut Saber teki vaikutuksen. Ulkoisesti unelmanaiseni, sievä sirorakenteinen blondi. Ja siihen lisättynä ritarin hyvätapainen käyttäytyminen, rohkea ja peräänantamaton luonne teki hahmosta vastustamattoman.

Modesty Blaise (ja kumppani Willie Garvin)
Modestyssä oli hienoa hänen kykynsä pärjätä tilanteessa kuin tilanteessa. Älykäs, taitava, rohkea ja lojaali persoona. Upea persoona.

Ja sitten vielä lapsuuden suosikki eli Tarzan. Rehellinen ja rohkea viidakkomies. Vapaa kaikesta sivistyksen hapatuksesta. Tarzan-kirjat onkin tullut luettua läpi useampaan kertaan.

Ja mainitaan nyt vielä vaikkapa Drizzt Do'Urden johon osaan samaistua jollain tavalla. Ulkopuolinen tarkkailija, lojaali ystävilleen ja oikeudenmukainen.

Nämä ovat aikajärjestyksessä.

1) Repe Sorsa Jussila Nummelan ponitalli-sarjasta.

2) Luke Skywalker. Olin silloin ehkä 12-vuotias, hieman vanhempana olisin varmaan tykästynyt enemmän Han Soloon.

3) Aragorn. Ah.

4) Mr. Darcy. Ah.

Näiden varsinaisten ihastusten lisäksi on myös Hercule Poirot ollut minulle rakas hahmo.

Tääkin pieni ihminen rakastui Tolkienin hiljaiseen sankariin. Ensi kerran luin sormusten herrat rakastuin Aragorniin.
Aivan ihana hahmo!! Muita ei oikeastaan ole ollutkaan. Sorry nyt kyllä valehtelin. Joskus muinaisuudessa ala- asteella kun luin twiligh sarjaa rakastuin Jasperiin.

Jewel kirjoitti: 1) Repe Sorsa Nummelan ponitalli-sarjasta.

Repen sukunimi oli Sorsa?!?

Olen varmasti ihastunut aikojen saatossa yhteen jos toiseenkin hahmoon (varsinkin jos niitä on esittänyt Gary Oldman tai Alan Rickman), mutta nykypäivään asti on jäänyt Kiekkomaailman Lordi Vetinari ja Sandmanin Morpheus. Molemmat ovat varsin karismaattisia ja kiehtovia hahmoja, tarinan hyviksiä muttei niin selkeästi.

Kirjallisuudesta ei tule mieleen yhtään hahmoa.. kummallista. Toki suosikit muodostuu kirjaa lukiessa.

Dean Winchester on ollut jo vuosia mun rakkauden kohde.

Pisania kirjoitti:

Jewel kirjoitti: 1) Repe Sorsa Nummelan ponitalli-sarjasta.

Repen sukunimi oli Sorsa?!?

Jewelillä on nyt tainnut mennä Repet sekaisin. Nummelan ponitallien Repe on sukunimeltään Jussila. Muistan kyllä Repen ajoilta jolloin luin Nummelan ponitalleja, mutta omasta mielestäni hän oli aina enemmänkin ärsyttävä. Niin siloposkinen kaveri ihanan mustan orinsa kanssa, johon kaikki tallin tytöt olivat lääpällään.

Sitten omiin suosikkeihin. Olen ollut romanttinen sielu jo pienestä pitäen ja ihastunut varmaan joka toisen lukemani kirjan miespäähenkilöön... Pienenä (ja oikeastaan yhäkin) mm. Montgomeryn Anna-kirjojen Gilbert oli ihana. Suloinen ja huumorintajuinen, jolla oli päässään myös roppakaupalla tervettä järkeä. (Se mitätön juttu Annan ja Roy Gardinerin välillä oli alusta saakka vain järjettömän suuri virhe!)

Näistä myöhemmistä tulee mieleeni ainakin Jace Wayland, johon kyllä luultavasti menettäisin hermoni todellisessa elämässä. Muuten sitä ei varmaankaan tarvitse perustella... Aragornilla on myöskin paikka sydämessäni, joskin enemmänkin leffojen ja Viggo Mortensenin kautta. Myös Tuulen nimen Kvothe on särkenyt sydämeni viime aikoina. Se musikaalisuus ja älykkyys... (ja punainen tukka) Mutta etenkin Tähtiin kirjoitetun virheen Augustus Waters murskasi sieluni ja sydämeni kesällä. Niin höpsö ja kieroutunut huumorintaju. Ja Greenin loppuratkaisu pirstoi minut palasiksi. Lisäksi myös Divergentin Tobias on ihana tapaus. Kyllähän näitä keksii... Olen toivoton tapaus.

Rakastun ja samaistuin fiktiivisiin hahmoihin aika useasti. Minä myös eläydyn muutenkin leffoihin ja kirjoihin semmoisella intensiteetillä, jota lähipiirissäni ei aina ihan ymmärretä. Mutta tuon ominaisuuden ansiosta koen myös saavani kirjoista enemmän ja tietynlaisen tunnesiteen synnyttyä kirjoja muistelee lämmöllä vielä vuosienkin päästä.

Kirjaneito kirjoitti: Aragornilla on myöskin paikka sydämessäni, joskin enemmänkin leffojen ja Viggo Mortensenin kautta.

Tämä passaa myös omalle kohdalleni, Aragorn Mortensenin esittämänä oli joskus ihanin asia maan päällä. Tykkäsin myös kirjojen Aragornista, mutta kyllä tuolla leffaversiolla on edelleen paikka minun sydämessäni.

Kaikkein suurin rakkaus lienee kuitenkin Silkki eli Kheldar, Eddingsin Belgarionista ja sen oheiskirjoista tuttu kuninkaallinen varas. Jostain kumman syystä Silkistä tuli mulle se kaikkein suurin rakkaus fiktiivisistä hahmoista, vaikken muuten Eddingsin kirjoja erityisellä lämmöllä muistelekaan.

Kirjaneito kirjoitti:

Pisania kirjoitti:

Jewel kirjoitti: 1) Repe Sorsa Nummelan ponitalli-sarjasta.

Repen sukunimi oli Sorsa?!?

Jewelillä on nyt tainnut mennä Repet sekaisin. Nummelan ponitallien Repe on sukunimeltään Jussila. Muistan kyllä Repen ajoilta jolloin luin Nummelan ponitalleja, mutta omasta mielestäni hän oli aina enemmänkin ärsyttävä. Niin siloposkinen kaveri ihanan mustan orinsa kanssa, johon kaikki tallin tytöt olivat lääpällään.

Aragornilla on myöskin paikka sydämessäni, joskin enemmänkin leffojen ja Viggo Mortensenin kautta.

Hahaa, se tosiaan on Jussila!! Kirjoitin näköjään ihan tyytyväisenä Repe Sorsa!

Minä ihastuin ensimmäisen kerran Aragorniin jo ennen elokuvia ja Viggo Mortensenia, mutta totta kai Viggo on vastustamattoman vetävä ja ihana Aragorn. (Jopa niin ihana, että mieheni antoi Viggolle lempinimeksi Karvanalkki ja kertoi parran olevan pala englantilaisen pubin lattiamattoa. )

Scartti kirjoitti: Kirjallisuudesta ei tule mieleen yhtään hahmoa.. kummallista. Toki suosikit muodostuu kirjaa lukiessa.

Mitä ihmettä mä olen hourinut?! Gilbert Blythe Anna-(kirja&tv)sarjan ihana, ihana Gilbert.

Näitä ihastumisia ja rakastumisia on ollut vaikka kuinka! Taidan olla jonkin sortin sarjarakastuja. Valkokangaskomistusten lisäksi lankean yhä uusiin kirjallisuuden hahmoihin. Suurin rakkauteni on Sherlock Holmes (siinä on mysteeriä kerrakseen), ja Potter-hahmoista voisin mainita ainakin ikuisen rakkauteni Draco Malfoyn sekä Sirius Mustan ja, mwah, Severus Kalkaroksen. Näin niin kuin alkajaisiksi.

Monen muun tavoin olen löytänyt rakkaudenkohteita Sormusten Herrasta: ensimmäisenä Aragorn, sitten Legolas ja Faramir saivat sydämeni syttymään. Elokuvilla oli tietenkin oma vaikutuksensa varsinkin kahden ensimmäisen osalta.

Omasta mielestäni erikoisin ihastukseni on Dragonlancen Raistlin (tosin en taida olla ainoa); kuihtuneessa, tiimalasisilmäisessä velhossa on viehättänyt salaperäisyys ja hyvän ja pahan kamppalu hänen sisällään. Olin todella mustasukkainen sille mikälie-nimiselle papittarelle, kun luin Kaksosten aikaa... ;) Oikeastaan minulla on paha tapa ruveta mustasukkaiseksi fiktiivisistä hahmoista. Esimerkiksi Faramir ja Eowyn; samaan aikaan kun olin onnellinen heidän puolestaan, harmitti, että hyvät miehet eivät ikinä jää sinkuiksi. No, siihen taitaa olla syynsä.

Jostain syystä en ole koskaan osannut ihastua kirjojen hahmoihin samalla tavalla kuin esimerkiksi elokuvien tai sarjakuvien hahmoihin. Tästäkin keskustelusta näkyy miten moni kirjahahmoihastus kiertää elokuvan tai TV-sarjan kautta, kai sitä usein vaatii jonkinlaisen näköyhteyden että näkee hahmon liikkuvan? Teininä oli useitakin anime/mangahahmoja joiden fanittaminen oli kai luokiteltavissa ihastumiseksi. Nyt ihastumiset ovat vähän jääneet, yksi syy lienee sekin että yhä useamman hahmon kanssa alkaa olla kymmenen+/- vuotta ikäeroa. Kulutan kai vääränlaista viihdettä.

Dyn kirjoitti: Raistlinia en ole nähnyt telkkarissa tai valkokankaalla, mut ehkä poikkeus vahvistaa säännön?

Siksipä sanoinkin "usein". Varmaan sitä itselläkin löytyisi joku hahmo johon olisi ihastunut ihan vain tekstin perusteella jos oikein kaivelisi, mutta ainakin useimmiten mukana on ollut jonkinlainen kuva.

En kyllä tiedä missä menee raja hahmoon rakastumisen ja pelkän pitämisen välillä? Ehkä siinä että alkaa kirjoittaa antaumuksella fanfictionia...? (edit: Tajusin juuri että eihän se voi olla kriteeri, sillä moni ei tehtaile mitään fanituotoksia.)

Tykästyin Houstoniin;)


Sini-edit: Voisitko lisätä kirjan tiedot, koska minulla ei ole mitään käsitystä kenestä on kysymys? Kiitos!

Minä taas rakastun helpommin tekstinä esitettyyn hahmoon kuin elävänä kuvana. Tarkemmin sanoen rakastun helpoimmin silloin, kun teksti on esitetty hahmnon itsensä näkökulmasta, ja hänen ajatustapansa ja vaikuttimensa on esitetty ymmärrettävinä. Kolme neljästä rakastumisestani onkin tekstin perusteella rakastuttuja.

Morgainen ja Susan Calvinin olen nähnyt myös filmatisointeita, mutta en ihastunut filmatisointihahmoihin. Mielsin heidät eri henkilöinä kuin kirjojen hahmot. Ensinnäkin kumpaankin oltiin valittu liian kauniit näyttelijät. Kummallekin kirjan hahmolle on nimittäin ominaista se, että he kompensoivat hiukan vaatimattomamman ulkonäon henkisillä avuillaan. Avalonin usvien filmatisointi oli liian "kiltti". Romaanin hiukan kätketty eroottinen lataus loisti poissaolollaan, mikä teki hahmosta vähemmän rakastuttavan. I Robot -filmatisoinnissa taas Susan Calvin oli vähemmän persoonallinen tiedenaishahmo ja enemmän tyypillinen bisnesbimbo.