Onko suomalainen kirjallisuus hyvää?

Otsikko voisi olla myös "Onko suomalainen kirjallisuus huonoa?"

Myönnetään, että kysymys on hieman ongelmallinen. Olen kuitenkin huomannut, että en ole kovinkaan kiinnostunut kotimaisesta kirjallisuudesta. Poikkeuksen tekevät jotkut vanhemmat klassikot, kuten Waltari ja Linna. Volter Kilven Alastalon salissa on myös joskus pakko lukea.

En viihtynyt kotimaisen kirjallisuuden kurssilla, jossa käsiteltiin 1900- luvun alun kirjallisuutta. Maria Jotuni ja Ilmari Kianto saavat minut lähinnä masentuneiksi. Sofi Oksasen Stalinin lehmät on kuin tylsä dokumentti, Riikka Pulkkisen Raja surullinen ja turhauttava ja Ulla-Leena Lundbergin Jää tylsääkin tylsemmän saaristolaiselämän kuvaus.

Suomalaista kirjallisuutta tuntuu vaivaavan samanlainen synkkyystauti kuin suomalaista elokuvaakin. Jos aiheena ei ole romanttinen komedia, nuorten aikuistuminen, tai keski-ikäisen pariskunnan avioliittokriisi, elokuvassa seikkailevat narkkari-yh-äiti, perheväkivallasta kärsivä nuori & co. Ainakin jos ohjaajana on Aku Louhimies.

Heti, kun joku suomalainen onnistuu kirjoittamaan painokelvollisen romaanin, hänestä tulee Suomen suurin kirjailija suuren hypetyksen saattelemana. Esimerkkinä vaikkapa jo mainitsemani Riikka Pulkkinen, jonka viimeisin ”romaani” on naistenlehdessä julkaistu jatkotarina.

Miksi Suomessa ei synny samanlaista hitti- ja klassikkomateriaalia kuin vaikkapa Isossa-Britanniassa tai Amerikassa?

On, olen lukenut useita hyviä suomalaisia kirjoja. Jää oli minusta loistava kirja.

Johanna Sinisalo, Juha Itkonen, Jari Järvelä, Siiri Enoranta, Kjell Westö, Elina Hirvonen, Sofi Oksanen, Riikka Pulkkinen, Enni Mustonen, Sirpa Kähkönen, Salla Simukka, Magdalena Hai, Juhani Aho, Väinö Linna, Hannu Rajaniemi...

Riikka Pulkkisen Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän oli ensikosketukseni Chick lit -genreen ja tykkäsin kirjasta, vaikka se nyt alunperin julkaistiin jatkotarinana naistenlehdessä

Itse pidin Virpi Hämeen-Anttilan Alastonkuvia -kirjasta. Kotimaisen kirjallisuuden kurssilla on tullut luettua jonkin verran kirjoja, joista olen ainakin pitänyt Paavo Rintalan Sissiluutnantista. Jorma Korpelan Tohtori Finckelman oli outo, mutta oli sekin ihan hyvä.

Nyt monikulttuurisuuden kurssilla pitäisi miettiä, mitä suomalaista kirjallisuutta sitä ehdottaisi ulkomaalaiselle vaihto-opiskelijalle. Kirjallisuuden pitäisi käsittää jonkin verran suomalaisuutta ja itse en keksi oikein mitään muuta kuin Tove Janssonin ja Muumit.

On. Suomalainen kirjallisuus on niin hyvää että ihan hymyilyttää kun ajattelee, kuinka laadukasta kamaa täällä on saatu aikaiseksi. Vaikea ottaa noihin muihin pointteihin kantaa tai ehdottaa luettavaa, kun on lukenut aivan eri kirjoja, mutta tähän voisi vähän tarttua:

Puolikuu kirjoitti: Miksi Suomessa ei synny samanlaista hitti- ja klassikkomateriaalia kuin vaikkapa Isossa-Britanniassa tai Amerikassa?

Noissa on yhteensä kai 385 miljoonaa asukasta, joiden päälle vielä muutama muu englanninkielinen maa, ja niillä on yliote länsimaisesta populaarikulttuurista. En ole ihan varma miltä pohjalta tässä puhutaan (kuka määrittelee mikä on hitti tai klassikko jne.), mutta minusta suomalaista kirjallisuutta luonnehtii nimenomaan korkea laatu. Kansainvälisiä hittejä ei pahemmin tule siitä samasta syystä kuin niitä ei tule ranskan- tai saksankielisistäkään maista, englannin kieli dominoi kansainvälisiä markkinoita eikä sitä puhuvia pahemmin kiinnosta lukea käännöskirjallisuutta - tällä sarallahan esimerkiksi Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta on menestynyt oikein hyvin ja Briteissä paremmin kuin Suomessa.

Heti, kun joku suomalainen onnistuu kirjoittamaan painokelvollisen romaanin, hänestä tulee Suomen suurin kirjailija suuren hypetyksen saattelemana. Esimerkkinä vaikkapa jo mainitsemani Riikka Pulkkinen, jonka viimeisin ”romaani” on naistenlehdessä julkaistu jatkotarina.

Ymmärränkö oikein että suurinta osaa suomalaisesta kirjallisuudesta ei kannattaisi edes painaa ja jatkokertomusten kirjoittaminen lehtiin on joku synti? Tällaista ei kyllä spefi-foorumilla odottaisi lukevansa, genrekirjallisuuden juuret kun ovat juuri niissä halveksimissasi aikakauslehtien ja viihdelukemistojen jatkokertomuksissa.

Osoittaa älyllistä laiskuutta laittaa kaikki suomalainen kirjallisuus samaan laatikkoon ja väittää sen perusteella jotain X.

Sama kuin sanoisin, että kaikki englanninkielinen on paskaa koska 50 Shades of Gray.

Suomessa on paljon loistavaa kirjallisuutta. Mene ja lue.

Mitä klassikkomateriaaliin tulee, niin mites vaikkapa sellainen tuntematon nimi kuin Mika Waltari?

Ja siinä, missä aloitusviestin esimerkit kertovat jotain keskimääräisestä suomalaisesta lukijasta ja Finlandia-palkintolautakunnasta, ne eivät kerro kirppujakaan suomalaisesta kirjallisuudesta, joka on niin valtavan paljon enemmän kuin palkintoja saavat lähihistoriaan sijoittuvat perhetarinat.

StaCa kirjoitti: Osoittaa älyllistä laiskuutta laittaa kaikki suomalainen kirjallisuus samaan laatikkoon ja väittää sen perusteella jotain X.

Sama kuin sanoisin, että kaikki englanninkielinen on paskaa koska 50 Shades of Gray.

Suomessa on paljon loistavaa kirjallisuutta. Mene ja lue.

Mitä klassikkomateriaaliin tulee, niin mites vaikkapa sellainen tuntematon nimi kuin Mika Waltari?

Itseasiassa mainitsin jo heti viestini alussa Waltarin, joten nimi ei ole minulle tuntematon. Olen myös lukenut Waltaria. Niin ja, mainitsin myös alkuun jo sen, että kysymys on ongelmallinen ja tiedän sen olevan provosoiva. Mutta jostain syystä olen huomannut monien ihmisten puheessa, ettei suomalainen kirjallisuus tunnu jostain syystä innostavan.

Olen lukenut hyviä suomalaisia kirjoja: Waltaria, Sinisaloa ja Rajaniemeä. En vain itse oikein ymmärrä monia paljon hypetettyjä suomalaisia kirjailijoita. Onko joku Riikka Pulkkinen ja Anna-Leena Härkönen nyt oikeasti parasta mitä meillä on? Nämä kirjailijat vielä yleensä myyvät hyvin. Vastikään luin uutisen siitä, että käännöskirjallisuudella on Suomessa tukalat olot. Ehkä oma kirjallisuusmakuni poikkeaa radikaalisti siitä, mistä suomalaiset nykylukijat keskimäärin pitävät.

aarni kirjoitti: Ymmärränkö oikein että suurinta osaa suomalaisesta kirjallisuudesta ei kannattaisi edes painaa ja jatkokertomusten kirjoittaminen lehtiin on joku synti?

Tällä esimerkkillä tarkoitan lähinnä sitä ilmiötä, että joltakin jo nimeä saaneelta kirjailijalta ei tunnuta vaativan enää yhtä paljoa, kuin esikoisteokselta.

Puolikuu kirjoitti: Mutta jostain syystä olen huomannut monien ihmisten puheessa, ettei suomalainen kirjallisuus tunnu jostain syystä innostavan.

Olen lukenut hyviä suomalaisia kirjoja: Waltaria, Sinisaloa ja Rajaniemeä. En vain itse oikein ymmärrä monia paljon hypetettyjä suomalaisia kirjailijoita. Onko joku Riikka Pulkkinen ja Anna-Leena Härkönen nyt oikeasti parasta mitä meillä on? Nämä kirjailijat vielä yleensä myyvät hyvin. Vastikään luin uutisen siitä, että käännöskirjallisuudella on Suomessa tukalat olot. Ehkä oma kirjallisuusmakuni poikkeaa radikaalisti siitä, mistä suomalaiset nykylukijat keskimäärin pitävät.

Oletko lukenut ulkomaisia kirjailijoita yhtä laajalla skaalalla kuin kotimaisia vai vain sitä suosikkigenreä? En edelleenkään oikein niele ajatusta, että olisit juurikaan tavan ihmistä paremmin kartalla, vaan mieleen tulee enemmänkin, että luet kotimaisia kirjailijoita niin laidasta laitaan kuin median perusteella voit, ja ulkomaisissa keskityt tiettyihin suosikkeihin, olivat ne sitten genrejä tai yksittäisiä kirjailijoita. Jos lukisit New York Timesin bestseller-listan kirjoja ja keskittyisit kotimaisista tiukasti juuri siihen osastoon, joka on ominta alaasi, veikkaisin että kysyisit miksi ulkomainen kirjallisuus on niin surkeaa.

Puolikuu kirjoitti:

aarni kirjoitti: Ymmärränkö oikein että suurinta osaa suomalaisesta kirjallisuudesta ei kannattaisi edes painaa ja jatkokertomusten kirjoittaminen lehtiin on joku synti?

Tällä esimerkkillä tarkoitan lähinnä sitä ilmiötä, että joltakin jo nimeä saaneelta kirjailijalta ei tunnuta vaativan enää yhtä paljoa, kuin esikoisteokselta.

Eiköhän tuo ole ihan yleismaailmallinen ilmiö.

Olen lukenut paljon hyvää suomalaista kirjallisuutta, mutta suurimman osan "pakotettuna" ylä-asteen äidinkielen tunneilla. Sen jälkeen käsiin on osunut pari hyvää fantasiakirjaa ja ystäväni kehuu kovasti kotimaista scifiä, mutta varsinkaan ensimmäiselle lajille ei tunnu olevan kovasti kysyntää ja siten sellaiselle ei tahdo löytyä julkaisijaa Suomesta.

Luen vähän suomalaisia teoksia. Syy löytynee ihan itsestäni ja päähäni iskostuneesta ikävästä ajatusmaailmasta, että suomalaiset kirjat ovat vähän "juntteja". - Ja tiedän, että se ei todellakaan pidä paikkaansa!
Mutta silti ajatus nakertaa takaraivossa...

Siltikin, kun tartun kotimaiseen, huomaan monesti ihan oikeasti pitäväni -ja joissakin tapauksissa ihastuvani -siihen.

Ehdoton lempparini on Väinö Linnan Täällä Pohjantähden Alla -trilogia. Se vaan vie mukanaan. Olen nauranut Arto Paasilinnan, Kalle Isokallion satiireille ja Armas J. Pullan Ryhmyn ja Romppaisen parissa; mennyt hiljaiseksi Linnan aika velikultien kanssa ja yllättynyt Kristiina Vuoren ja Annukka Salaman kirjojen parissa kotimaisen fantasian osalta.
En usko, että ikinä lukisin Sofi Oksasen Puhdistusta, mutta rehellisyyden nimissä tuskin lukisin sen kirjallisuuslajin tyylistä keltään muultakaan kirjailijalta.

Joten kyllä, kotimainen kirjallisuus on minusta hyvää, vaikka itse luenkin sitä valikoiden.

Suomeksi on kirjoitettu paljon hyvää kirjallisuutta. Esiin tosin nostetaan usein sellaisia, mistä en pidä. Henkilöhahmoina on usein lähikuppiloiden velikultia tai sitten naarataan hyvin syviä vesiä. Nämä teokset uppoavat minuun harvemmin (toki poikkeuksiakin on. Viihdyn hyvin Vares-kirjojen parissa vaikka kyseessä on lähikuppiloiden velikullat dekkareina eli teoksissa yhdistyy kaksi kirjallisuudenmuotoa, joista en välitä).

Mikäli jaksaa ottaa selvää, löytyy Suomalaista kirjallisuutta joka makuun. Niin kuin jo aiemmin ketjussa mainittiin, suomenkielinen lukijakanta on vain niin pieni, että löytääkseen kotomaista kirjallisuutta mahdollisimman laajasti, on välillä nähtävä vaivaa.

muoksis:

Tällä esimerkkillä tarkoitan lähinnä sitä ilmiötä, että joltakin jo nimeä saaneelta kirjailijalta ei tunnuta vaativan enää yhtä paljoa, kuin esikoisteokselta.

Vähän aikaa sitten juttelin ystäväni kanssa, joka on jonkin verran perillä kustannustoiminnasta. Menekin heikennyttyä on hiljalleen siirrytty pois kustannustavasta, jonka mukaan annetaan kirjailijalle aikaa kasvaa teoksissaan, eli kiinnostavan kirjailijan esikoinen kustannetaan vaikka myynti ei luultavasti ylittäisi merkittäviä rajapyykkejä, mutta kirjoittamisen lahja on havaittavissa. Sen sijaan julkaistaan monen tasoista takuutuotetta. Toisaalta tässä pitää myös muistaa, että kustannustoiminta on ensisijaisesti bisnestä - etenkin suurilla taloilla.

Ps. Minusta on myös tympeää huudella vähä-älyisyyttä yms. vain siksi, että kokee asioita muutoin kuin siten, miten ketjun muut keskustelijat.

Puolikuu kirjoitti: 1. Otsikko voisi olla myös "Onko suomalainen kirjallisuus huonoa?"


2. Suomalaista kirjallisuutta tuntuu vaivaavan samanlainen synkkyystauti kuin suomalaista elokuvaakin. Jos aiheena ei ole romanttinen komedia, nuorten aikuistuminen, tai keski-ikäisen pariskunnan avioliittokriisi, elokuvassa seikkailevat narkkari-yh-äiti, perheväkivallasta kärsivä nuori & co. Ainakin jos ohjaajana on Aku Louhimies.

3. Miksi Suomessa ei synny samanlaista hitti- ja klassikkomateriaalia kuin vaikkapa Isossa-Britanniassa tai Amerikassa?

Kohta 1.
En näe suomalaista kirjallisuutta kokonaan huonona, koska onhan meillä Franz Emil Sillanpää, joka voitti Nobelin kirjallisuupalkinnon. Onhan meillä myös Waltari. Täytyy sano, että itse en lue kotimaista kirjallisuutta kuin pakosta. Esimerkiksi tällä hetkellä lukulistalla on mainitsemani Sillanpää, koska hän on palkittu kirjailija, ja vieläpä korkeasti palkittu. En lue suomalaista kirjallisuutta, koska haluan maksimoida oman oppimiseni (luen oppiakseni kirjoittamaan paremmin). Suomessa on vain 5 miljoonaa ihmistä, joten meillä ei ole samanlaisia mahdollisuuksia tuottaa kirjallisuutta, koska kilpailu alalla ei ole niin kovaa kuin isommissa maissa, joissa väkiluki on isompi. Tietysti väkiluku ei ole verrannollinen itse alalla toimivien määrään, mutta sanotaan näin sananpartena. En myöskään kuuntele suomalaista musiikkia, katso suomalaisia tv-ohjelmia tai leffoja samasta syystä.

Toinen syy miksi en lue suomalaista kirjallisuutta kuin pakosta on, että haluan oppia maailmasta ja maailman ihmisistä. Itse olen asunut koko ikäni Suomessa, joten uskon tietäväni Suomesta ja suomalaisista riittävästi. Tietysti on aina asioita mistä haluan oppia lisää, kuten Suomen historia, mutta näin yleisellä tasolla puhuessa. En myöskään pidä monia asioita hyvänä, joita meillä suomalaisilla on meidän kollektiivisessa psyykkeessä. Haluan oppia eroon näistä huonoista piirteistä suomalaisuudessa, kuten itsensä alialiarvioiminen, omien saavutustensa vähättely, suomalainen miehenkuva, naapurikateus (joka ilmenee erinomaisesti siinä, kuinka vaikeaa on antaa palautetta, jos joku on tehnyt hyvin), ja lukuisat muut.

Kohta 2.
Uskon, että suurin syy melankolisuuteen on, koska olemme suomalaisia. Meidän kollektiivinen , voisi sanoa isänmaallinen psyykkeemme, kun vaatii meitä olemaan melankolisia. Se on sitä suomalaisuutta. Tämä näkyy erityisen vahvasti vanhemmassa ikäluokassa, mutta (luojan kiitos) nuoremmissa ikäluokissa tämä ei ole niin vahvasti näkyvillä enää. Siitä ei mielestäni ole muuta keinoa ulos, kun odottaa että vanhemmat ikäluokat eläköityvät ja uudet, uutta suomalaisuutta edustavat ikäluokat pääsevät näkyville.

Kohta 3.
Uskoisin, että suurin syy on kovempi kilpailu alalla. Uskon myös, että englantilaisten ja usalaisten kollektiivinen psyyke on valmiiksi jo kilpailukykyisempi sellaisenaan, tuottamaan teoksia, joita muu maailma tykkää nauttia. Usalaisia ei nää vähättelemässä itseään, kuten harvemmin englantilaisiakaan. He myös osaavat nauttia saavutuksistaan. Tämä heijastuu kirjalijoiden ja elokuvantekijöiden kautta valmiisiin tuotoksiin, oli ne sitten kirjallisuutta tai elokuvia. Melankolisuutta ei myöskään esiinny siinä määrin kuin suomalaisessa kirjallisuudessa tai elokuvissa.

Olen todella kova kritisoimaan suomalaisuutta, mutta Suomen puolesta täytyy myös sanoa muutama asia tässä. Me pärjäsimme todella hyvin sodissa. Me olemme pieni maa, mutta silti pistämme hanttiin. Uskallamme olla yksilöllisiä kansana, muitten kansojen seassa. Meillä on todella kova tietotaito eri aloilla, sekä hyvät olot täällä kansalaisilla. Suomalaiset ovat pohjimmiltaa todella rehellisiä.

Kirjallisuushan on kuitenkin halpaa tuottaa. Kuka tahansa voi kirjoittaa kirjan, jopa muun työn ohella – ja ihan oikeasti päätyönään romaaneja kirjoittavia Suomessa lie koko valtion historian aikana ollut yhdellä kädellä laskettava määrä. Kustannustoimittaja on hyvä olla ja jonkun pitää se kustantaa – mutta joka tapauksessa kaiken tyyppistä kirjallisuutta käännetäänkin, joten kustantajalle ei ole ihan älytön kynnys julkaista minkälainen kirja tahansa suomeksi.

Elokuva, useita kertoluokkia kalliimpana, on paljon enemmän kiinni sellaisissa realpolitik-kysymyksissä kuin minkälaiselle projektille Suomessa nyt ylipäätään voi saada rahoitus, joko yksityiseltä puolelta tai Elokuvasäätiöltä.

Sarjakuvakin sitten, Suomessa tehdään paljon hyvää sarjakuvaa mutta aika vähän sellaista kaupallista francobelgialaishenkistä seikkailusarjakuvaa, näin esimerkiksi (Anni Isotalo kyllä tutkii edelleen).

Sen jälkeen käsiin on osunut pari hyvää fantasiakirjaa ja ystäväni kehuu kovasti kotimaista scifiä, mutta varsinkaan ensimmäiselle lajille ei tunnu olevan kovasti kysyntää ja siten sellaiselle ei tahdo löytyä julkaisijaa Suomesta.

Noidankehä. Suomessa julkaistaan aika paljonkin fantasiaa, mutta nuorille. Koska fantasiaa julkaistaan nuorille, aikuiset eivät tule lukeneeksi sitä, joten sitä ei kustanneta, koska sitä ei lueta...
Kysyntää kyllä sinänsä olisi, aikuisissa on yllättävän paljon fantasialukijoita. Useat kustantajat eivät vain uskalla hypätä sekaan. Enimmäkseen aikuisille suunnattua fantasiaa kustantavat pienkustantajat. Ja jos ei pääse Isojen Talojen listoille, kukaan ei kuule kirjasta, ja sitten tullaan sanomaan, että "kun ei kirjoiteta".

Miksi Suomessa ei synny samanlaista hitti- ja klassikkomateriaalia kuin vaikkapa Isossa-Britanniassa tai Amerikassa?

Miettikääpä KAIKEN julkaistun suhdelukua siihen, joka pääsee hitiksi ja käännetyksi. Suomessa julkaistaan vuosittain muutama sata kaunokirjaa. Montako julkaistaan englanninkielisessä maailmassa? Satojatuhansia? Jos niistä sata pääsee hitiksi, niin ei se suhteessa ole kovin paljon kaikkeen julkaistuun... Siihen nähden yksi menestyvä suomalainen kirja on yhtä paljon kuin 300 englanninkielistä...

Mikäli jaksaa ottaa selvää, löytyy Suomalaista kirjallisuutta joka makuun.

Tässä on ehkä olennaisin lause: Mikäli jaksaa ottaa selvää. On lyhytnäköistä tulla sanomaan, että suomalainen on huonoa, jos siihen ei ole vaivautunut tutustumaan oikeasti laajalti. Myös siis niiden kirjojen ulkopuolelta, joita mainokset ja yleinen hype tuovat eteen. Markkinointia riittää vuosittain muutamalle kymmenelle kirjalle. Hienoja kirjoja sen sijaan ilmestyy 10 kertaa enemmän.

Jos lukija väittää, ettei hyvää kirjallisuutta ole, kannattaa lukijan kysyä itseltään, onko tehnyt tarpeeksi töitä sen etsimiseksi, vai odottaako vain, että joku tuo sen hopealautasella eteen.
Koskee ihan mitä tahansa kieltä / maata / kirjallisuudenlajia.

Itse luen sekä suomalaista että ulkomaista kirjallisuutta, en oikeastaan juuri katso missä maassa kirja on kirjoitettu, vaan lähinnä kiinnostaako se minua. Aloitusviestissä mainittu synkkyys on kyllä tavallaan totta, Suomessa otetaan omat tekemiset usein jotenkin liian vakavasti.

Aarni kirjoitti:

Puolikuu kirjoitti: Miksi Suomessa ei synny samanlaista hitti- ja klassikkomateriaalia kuin vaikkapa Isossa-Britanniassa tai Amerikassa?

Noissa on yhteensä kai 385 miljoonaa asukasta, joiden päälle vielä muutama muu englanninkielinen maa, ja niillä on yliote länsimaisesta populaarikulttuurista. En ole ihan varma miltä pohjalta tässä puhutaan (kuka määrittelee mikä on hitti tai klassikko jne.), mutta minusta suomalaista kirjallisuutta luonnehtii nimenomaan korkea laatu. Kansainvälisiä hittejä ei pahemmin tule siitä samasta syystä kuin niitä ei tule ranskan- tai saksankielisistäkään maista, englannin kieli dominoi kansainvälisiä markkinoita eikä sitä puhuvia pahemmin kiinnosta lukea käännöskirjallisuutta - tällä sarallahan esimerkiksi Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta on menestynyt oikein hyvin ja Briteissä paremmin kuin Suomessa.

Tuohan siinä on suurelta osin syynä. Jos esimerkiksi TV-sarjoja ajattelee, tuotetaanhan Euroopassa ns. "kansainvälistä tasoa" olevia sarjoja. Silti USA:ssa tehdään suosituista sarjoista jenkkiversiot.

Toisaalta olen miettinyt että yritetäänkö täällä edes viedä kirjoja (tai mitään muutakaan mobiilipelejä lukuun ottamatta) maailmalle? Suomihan on jännän kaksijakoinen maa. Tavallaan ollaan ylpeitä suomalaisuudesta mutta toisaalta taas nähdään Suomi pelkkänä junttilana jossa on kamala asua ja jossa ei tuoteta mitään mielenkiintoista. Pitäisi olla uskoa siihen että täälläkin osataan. Voi, kuinka monta kertaa olenkaan törmännyt kommentteihin suomalaisilta ihmisiltä, jotka haluavat itse luoda jotain mutta kokevat että kaikki suomessa tehty on niin huonoa ettei kannata edes tutustua? Kuka sitten tutustuisi heidän juttuihinsa?

Olen miettinyt että jos Tove Jansson eläisi nyt, yritettäisiinkö hänen kirjojaan markkinoida ulkomaille? Alun perinhän Muumi-sarjakuva ilmestyi nimenomaan brittiläisessä lehdessä, ja se taitaa olla laajimmalle levinnyt suomalainen sarjakuva. Kuinka paljon sarjakuva vaikutti kirjojen suosioon, vai huomattiinko se vasta kirjojen suosion jälkeen? Jos se olisi ilmestynyt vain Suomessa, olisivatko Muumit samanlainen juttu maailmalla, ja käännettäisiinkö Toven muita kirjoja muille kielille?

Echramath kirjoitti: Sarjakuvakin sitten, Suomessa tehdään paljon hyvää sarjakuvaa mutta aika vähän sellaista kaupallista francobelgialaishenkistä seikkailusarjakuvaa, näin esimerkiksi (Anni Isotalo kyllä tutkii edelleen).

Olen ollut huomaavinani että sarjakuvan puolella on vielä elokuvia ja kirjoja vahvemmin näkyvissä se, että arvostetaan mahdollisimman omaperäistä ja taiteellista ilmaisua. Sellaisellahan ei ole perinteisesti ollut mahdollisuuksia levitä maailmalle, muuten kuin taidepiirien sisällä. Ellei siis ole kyse suureen yleisöön uppoavasta poikkeuksesta kuten Muumit. (Kuten jossain aiemmassa ketjussa sanoin, en pidä siitä että taide ja viihde pitäisi erotella, mutta kaikki ymmärtänevät eron pienten piirien taidesarjakuvan ja mainstreamin välillä.)

Kysymys kuuluukin että arvostavatko Suomen sarjakuvapiirit mainstreamsarjakuvaa, ja kuinka paljon täällä on sellaisia tekijöitä joita voisi maailmalle viedä, ja jos heitä on, yritetäänkö sitä tosissaan?

kyty kirjoitti: Kysymys kuuluukin että arvostavatko Suomen sarjakuvapiirit mainstreamsarjakuvaa, ja kuinka paljon täällä on sellaisia tekijöitä joita voisi maailmalle viedä, ja jos heitä on, yritetäänkö sitä tosissaan?

"Joo"

Piirit ovat niin pienetkin, ettei leireihin oikein mahdu jakautuman. Muutamat tahot ovat riidoissa keskenään, mutta se on ihan toinen tarina. Eräät – lähinnä ulkopuoliset tahot – ovat kyllä mielensä pahoittaneet, kun esim. Finnish Comic Annual ja Comic Atlas Finnland -antologiat ovat painottuneet lähinnä kokeellisempaan tavaraan.

Isoimmat rahat (siis että sarjalla voi oikein elää kohtuullisesti) pyörivät strippisarjoissa, Fingerporia ja Viivia ja Wagneria onkin tuupattu ulkomaille, mutta ensimmäistä vaivaa tietysti se, että puolet stripeistä on suomenkielisiä puujalkoja ja jälkimmäinen oli ruotsalaisille muuten vaan liian outo. (En tiedä B. Virtasesta, sehän on aika yleismaailmallinen aiheeltaan, toisaalta hajuton ja mauton)

Eräät suomalaiset ovat päässeet ulkomaalaisten makkaratehtaiden palvelukseen – Kari Korhonen piirtää Aku Ankkaa ja Kari T. Leppänen Mustanaamiota (tai ainakin piirsi, Suomen lehti on ainakin lopetettu, en ole ihan perillä ketkä sitä nykyään muualla piirtävät)

Jostain syystä unohdin Perkeroksen, joka on kyllä ihan kansainvälisellä mittapuullakin kelpo tarina, semmoinen mitä kehtaisi esitellä Mézièresille, että tämmöistä meillä tehdään. Käännöksiä on isoimmille eurooppalaisille kielille ja ranskankielistä levittää Casterman, kai se on joku amerikkalainen jo lukenut.

Mutta meillähän ei ole mitään studioita, missä tehtäisiin liukuhihnalla tavaraa kuin Tinttiä aikanaan, mestari piirtää hahmot, joku muu autot ja lentokoneet, kolmas taustat, neljäs tussaa, viides kumittaa ja kuudes värittää...

Se riippuu tietysti lukijan iästä ja siitä, mistä pitää, mutta on se valtaosin hyvää.

Riippuu hyvin paljon kirjailijasta ja aiheesta, mutta näin lonkalta voin sanoa että yhteensähän pohjanoteerauksia löytyy enemmän ulkomailta. Enemmän kirjailijoita, ennemmän hyviä ja/tai huonoja kirjoja.

Suomalaisia kirjailijoita on loppujen lopuksi melko vähän, mutta silti itse olen törmännyt todellakin mukaansatempaaviin tarinoihin. Itse en siis näkisi kirjailijan kansallisuuden vaikuttavan valintaan, lainaanko kirjan vaiko en. Muutama suomalainen teos on sattunut matkaan ihan sattumalta, vaikkeivät ne erityistä kiinnostusta herättäneetkään (esim. Mikko-Pekka Heikkisen Jääräpää). Enkä voi sanoa pettyneeni.

Luultavasti suomalaisen kirjallisuuden kanssa on sama homma kuin musiikissakin; maailmalla siitä ei kiinnostuta, kun se ei ole lähtöisin englanninkielisistä maista. Tai sitten suomi on kääntäjille ylipäätään vaikea kieli. Tai sitten suomalaista kirjallisuutta ei edes haluta viedä ulkomaille, vaikken kyllä ymmärrä miksi.

Nämä ovat niitä legendaarisia mielipide kysymyksiä. Oma mielipiteeni on KYLLÄ!

Suomalainen kirjallisuus on hyvää ja piste.

Paasilinna, Päätalo, Linna ja monet muut kirjailijat ovat hyviä ja omalla tavallaan loistavia. On vaikea arvostella kirjailijoiden teoksia johonkin ulkomaalaiseen kirjalijaan.

Jos tuon vertauksen pystyisi tekemään helpolla niin itse pystyisin vertaamaan kilpakävelyä atomivoimaloihin.

Mielipiteet ovat mielipiteitä joten "Keep Calm and Carry On"

Ei sen parempaa kuin muukaan kirjallisuus muista maista. Olen hiukan toisinaan ollut myös ennakkoluuloinen, mutta viimeistään kuluva kesä on muuttanut mielipiteitä aika rajusti. Olen lukion kautta mukana Nuori Aleksis -esiraadissa, joten olen lukenut koko kesän kotimaista tuotantoa vuodelta 2014.

Ja kyllä, härregud miten hyviä tuttavuuksia on osunut kohdalle. Jessica Suni - Hoito, Meri Kuusisto - Amerikkalainen, Sari Pullinen - Kohta kaikki alkaa, Henni Kitti - Elävän näköiset... Aika absoluuttiset suosikit kahdenkymmenen ekan joukosta.

Muita suomalaisia todella hyviä kirjailijoita ovat Pasi Ilmari Jääskeläinen ja Johanna Sinisalo näin esimerkiksi. Nuortenkirjat, Annukka Salama, Elina Rouhiainen, Siri Kolu ja oma ensimmäinen idolini Timo Parvela.

Suomi on kaunis ja veikeä kieli, eikä käännöskirjallisuudella voi tietenkään olla kaikkia mahdollisuuksia leikkiä sen kanssa, toisin kuin kotimaisella.

Tietenkään kaikki ei iske, omaan makuun suomalaisessa kirjallisuudessa on turhan paljon historiallista proosaa ja dekkareita. Mutta helmet ovat helmiä, eikä Suomessa sen huonommin osata kuin muuallakaan.