- Mitä unta näit viime yönä?
- Satama / Fiktiivi | Tänään 00:41
- Arvaa mikä kirja!
- Leikkinurkka / Fiktiivi | Tänään 00:20
- Lukuhaaste: Goodreads 2023
- Lukupiiri / HourglassEyes | Eilen 20:23
- Lukuhaaste: Helmet 2023
- Lukupiiri / HourglassEyes | 21.03.2023 08:11
- Lukuhaaste: Popsugar 2023
- Lukupiiri / HourglassEyes | 21.03.2023 08:02
Englanninkieliset tieteis- ja fantasiasarjakuvat
Ihan kaikkea ei saa suomeksi. Onneksi suomeksi saa kaikkea, mitä ei saa englanniksi (lähinnä alkukieleltään ranskan- tai italiankielistä), mutta se ei liity tähän.
Rupesin lukemaan Judge Dreddiä, vanhaa suosikkiani jo lukioajoista. Dreddiä on toki julkaistu suomeksikin, mutta sarjakuvalehti on lyhytikäinen ja Jalavan myöhemmät albumit parhaita poimintoja, joita julkaistiin melko satunnaisessa järjestyksessä, ensin pari albumia perustarinoita, että maailma saatiin tutuksi, sitten myös niitä pitempiä eepoksia.
Englanniksi saa tietysti kokoomateoksia. Kannattaa hankkia alusta pitäen Englannin painoksia Complete Case Fileistä. Jenkkipainoksia on hankala saada, osa on kai loppuunmyyty ja sarja taisi sillä puolen katketa kesken. Eihän niissä muuta eroa kai ole kuin erilaiset kannet.
Pitääkö jollekulle esitellä Judge Dredd? Postapokalyptisessa maailmassa suurin osa ihmisistä asuu jättikokoisissa, satojen miljoonien asukkaiden Mega-Cityissä. Niissä sitten valtaa pitävät tuomarit, jotka ovat samaan aikaan lainsäätäjä, poliisi, tuomioistuin ja teloittaja – ja nykyisen New Yorkin seutuville (Vapaudenpatsas on yhä pystyssä) sijoittuvassa Mega-City ykkösess kaikista kovin tuomari on Dredd (eihän tämä tyyppi muuten olisi päähenkilö, jos ei olisi, mitä?).
Liberaalia Amerikkaa esittävässä Mega-City 1:ssa kuolemanrangaistus on kyllä yllättävän harvinainen, yleensä sen saa vain tappamalla oikein paljon porukkaa. Yleensä tie vie eristyskuutioon. Tosin "eristyskuution" käyttäminen normaalina rangaistusmuotona on kyllä vähän kyseenalaista sekin...
Dredd on metka sarjakuva. Osittain kyse on seikkailusarjakuvasta, jossa tulevaisuuden poliisi taistelee milloim mafiaa, milloin avaruusmuukalaisia, milloin toisen ulottuvuuden demoneja ja milloin poliisilaitoksen sisäistä korruptiota vastaan. Toisaalta mukana on pakollista oman aikamme (ja kirjoitusajan 80-luvulla) ilmiöille nauramista, kansalaiset lankeavat villityksiin kuten rumuusleikkauksiin tai erittäin pahaa riippuvuutta aiheuttavaan purkkaan, tv-ohjelmassa taas kilpaillaan siitä, kuka paljastaa pahimman rikoksen suorassa lähetyksessä, ohjelman loputtua tuomari vie kaikki osallistujat eristyskuutioon...
Ja sitten on tietysti fasismin lumo. Kyseessähän on sarja, joka luotiin 2000AD-lehdessä Iso-Britanniassa, samoihin aikoihin kuin Margaret Thatcher aloitti pääministerinä. Se on varmasti vaikuttanut yhteiskuntakuvaukseen. Mega-City on käytännössä muutaman päätuomarin hallitsema diktatuuri – siviilijohto pormestareineen on loppukädessä heille alisteinen. Tuomarit uskovat lakiin, yksilön uhrautumisen, yhtenäiseen ulkoasuun ja ruuminkuntoon. Mutta pitääkö tämä ihan varmasti ottaa fasismin satiirina?
Ja eikö olisi hienoa, jos tuomari tulisi ja pistäisi kaikkea roskasakkia pataan, eikö mitä?
Rupesin lukemaan Judge Dreddiä, vanhaa suosikkiani jo lukioajoista. Dreddiä on toki julkaistu suomeksikin, mutta sarjakuvalehti on lyhytikäinen ja Jalavan myöhemmät albumit parhaita poimintoja, joita julkaistiin melko satunnaisessa järjestyksessä, ensin pari albumia perustarinoita, että maailma saatiin tutuksi, sitten myös niitä pitempiä eepoksia.
Englanniksi saa tietysti kokoomateoksia. Kannattaa hankkia alusta pitäen Englannin painoksia Complete Case Fileistä. Jenkkipainoksia on hankala saada, osa on kai loppuunmyyty ja sarja taisi sillä puolen katketa kesken. Eihän niissä muuta eroa kai ole kuin erilaiset kannet.
Pitääkö jollekulle esitellä Judge Dredd? Postapokalyptisessa maailmassa suurin osa ihmisistä asuu jättikokoisissa, satojen miljoonien asukkaiden Mega-Cityissä. Niissä sitten valtaa pitävät tuomarit, jotka ovat samaan aikaan lainsäätäjä, poliisi, tuomioistuin ja teloittaja – ja nykyisen New Yorkin seutuville (Vapaudenpatsas on yhä pystyssä) sijoittuvassa Mega-City ykkösess kaikista kovin tuomari on Dredd (eihän tämä tyyppi muuten olisi päähenkilö, jos ei olisi, mitä?).
Liberaalia Amerikkaa esittävässä Mega-City 1:ssa kuolemanrangaistus on kyllä yllättävän harvinainen, yleensä sen saa vain tappamalla oikein paljon porukkaa. Yleensä tie vie eristyskuutioon. Tosin "eristyskuution" käyttäminen normaalina rangaistusmuotona on kyllä vähän kyseenalaista sekin...
Dredd on metka sarjakuva. Osittain kyse on seikkailusarjakuvasta, jossa tulevaisuuden poliisi taistelee milloim mafiaa, milloin avaruusmuukalaisia, milloin toisen ulottuvuuden demoneja ja milloin poliisilaitoksen sisäistä korruptiota vastaan. Toisaalta mukana on pakollista oman aikamme (ja kirjoitusajan 80-luvulla) ilmiöille nauramista, kansalaiset lankeavat villityksiin kuten rumuusleikkauksiin tai erittäin pahaa riippuvuutta aiheuttavaan purkkaan, tv-ohjelmassa taas kilpaillaan siitä, kuka paljastaa pahimman rikoksen suorassa lähetyksessä, ohjelman loputtua tuomari vie kaikki osallistujat eristyskuutioon...
Ja sitten on tietysti fasismin lumo. Kyseessähän on sarja, joka luotiin 2000AD-lehdessä Iso-Britanniassa, samoihin aikoihin kuin Margaret Thatcher aloitti pääministerinä. Se on varmasti vaikuttanut yhteiskuntakuvaukseen. Mega-City on käytännössä muutaman päätuomarin hallitsema diktatuuri – siviilijohto pormestareineen on loppukädessä heille alisteinen. Tuomarit uskovat lakiin, yksilön uhrautumisen, yhtenäiseen ulkoasuun ja ruuminkuntoon. Mutta pitääkö tämä ihan varmasti ottaa fasismin satiirina?
Ja eikö olisi hienoa, jos tuomari tulisi ja pistäisi kaikkea roskasakkia pataan, eikö mitä?
Tämä pari vuotta sitten kehujakin saanut Richard Marazanon ja Jean-Michel Ponzion Chimpanzee Complex olikin sitten melkoinen pettymys. Maailmassahan ei ihan liikaa oli vakavaa scifiä sarjakuvamuodossa, ja siksi yritykselle on nostettava hattua, mutta kokonaisuus ei pysy koossa (myöskään kolmososan liimaus ei pysy koossa, en ole ainoa jonka kappale on hajonnut ensilukemalla). Sitäpaitsi tässä on jotain "yhyy äiti älä mene avaruuteen, lapsesi on täällä Maassa"-juonikuviota tilkkeenä. En minä semmoista halua lukea vaan maailmankaikkeuden mysteereitä.
En kyllä lämmennyt yhtään tuolle piirrostyylillekään.
Englanninkieliset tieteis- ja fantasiasarjakuvat
Dark Horsen julkaisemia uusia Conaneita on tullut luettua (ja hankittua) englanniksi, koska suomentaminen lopetettiin parin ekan numeron jälkeen. Vanhat 70-80-lukujen Conan-sarjikset kääntyivät suomeksi aika hyvin, mutta barbaarin uusi tuleminen ei ilmeisesti herättänyt kiinnostusta meillä päin.
Minä olen tykännyt näistä paljon, sillä ne eivät häviä vanhoille Conaneille oikeastaan mitenkään.
Minä olen tykännyt näistä paljon, sillä ne eivät häviä vanhoille Conaneille oikeastaan mitenkään.
Täytyy käydä tätä väliin jääneiden amerikkalaisen sarjakuvan merkkiteosten takakelaa läpi – siis teoksia joita ovat käsikirjoittaneet esimerkiksi Warren Ellis, Grant Morrison ja Garth Ennis, jälkimmäisen vaatiessa yleensä jonkinlaisen sordiinon, ettei tule ihan seinähullua tavaraa. Supersankareitahan kaikki ovat tehneet ja se nyt on siinä ja siinä suostunko laskemaan supersankarikamaa scifiksi.
Mutta Transmetropolitan (1997–2002) on ehtaa scifiä, sijoittuen noin 200 vuoden päähän Kaupunkiin, joka luultavasti on New York tai ainakin se, mitä siitä on jäljellä. Erillaisia supervoimia kyllä on, tekniikan ansiosta, vähän jokaiselle maksukykyiselle. Tähtijournalisti Spider Jerusalem on paennut kaupunkia vuorten yksinäisyyteen, mutta joutuu rahapulassa palaamaan hullunmyllyyn kohtalaisen vastentahtoisesti. Spider on näitä fiktion kaaoselementaaleja, jotka viihdyttävät näin, mutta joita nyt ihan välttämättä ei haluaisi kohdata oikeassa elämässä. Sitäpaitsi kukaan joka vihaa koiria, ei voi olla läpeensä hyvä.
Adaptaatioista on välillä puhuttu, elokuvasta tai tv-sarjasta, mutta lienevät tarpeettomia. Sarjakuva soveltuu ehkä jopa parhaiten tällaiseen teokseen, joka ei koskaan liimaa tyylilajiaan tai vakavuusastettaan loppuun asti. Selkeä, "vakava" juonihan tässä on Spiderin käydessä taistoon korruptoitunutta hallintoa vastaan, mutta toisaalta mukana on kaikenlaisia satiirisia älyttömyyksiä alkaen McDonaldsin markkina-aseman vallanneesta Long Pig -ravintolaketjusta päättyen Spiderin kuuluisaan pistooliin, joka saa kohteen paskomaan housuun (Judge Dreddin lainjakajaa ilmeisesti parodioiden siinä on sellaisia asetuksia kuin "löysä", "vetinen", "persuolen esiinluiskahdus"...)
Scifihän ei kuulemma yleensä onnistu ennustamaan tulevaisuutta, vaan peilaa omaa aikaansa, mutta aika hyvin tietysti kuvaa omaa aikaamme, jossa erilaisia syötteitä tulee ns. ovista ja ikkunoista, välillä kirjaimellisestikin, ja tietysti ilkeät kielet ovat todenneet, että myös USAn presidentiinvaalit vuonna 2016 tuli ennnustettua turhankin osuvasti. Muutenhan parhaaseen 2000AD -henkeen kaikki mieleentulevat scifi-ideat on tungettu mukaan silleen ei-ihan-hirveesti miettien muodostavatko ne koherentin kokonaisuuteen.
Darick Robertsonin piirros toki sopii teokseen, ja ainahan näissä on se, että on vaikea kuvitella, miltä se olisi näyttänyt, jos... sanotaanko John Cassaday olisi piirtänyt sen, mutta jos olisi, sitten miettisi miltä se näyttäisi jos Steve Dillon olisi sen tehnyt ja niin edelleen. Mutta vohoi saatana tuolla miehellä on vaikeuksia piirtää kenenkään naamaa konsistentisti. Keneltä Spider Jerusalem näyttää? Vastaus: kaikilta tuntemiltanne kaljuilta pitkiltä hoikilta valkoihoisilta miehiltä, ruudusta riippuen.
Vahva suositus, kuuluu Klassikoihin isolla K:lla.
Englanninkieliset tieteis- ja fantasiasarjakuvat
Kesälomalla luettua: Fistful of Blood
Olen lukenut tästä satunnaisia pätkiä legendaarisesta Heavy Metal-lehdestä, jossa tämä Simon Bisleyn ja Kevin Eastmanin yhteistuotos on käsittääkseni alunperin julkaistukin. Heavy Metalissa sarjis oli mustavalkoinen, mutta bonusmateriaaleilla höystetyssä kokoelmassa kuvitukseen on lisätty värit. Mustavalkoinen versio näytti ehkä rajummalta, mutta värityskin sopii silmään, vaikka lopputulos onkin jossain määrin laimea.
Kuten nimestä voi päätellä, Fistful of Blood pohjautuu ohuesti erääseen tunnettuun länkkärielokuvaan, mutta lisää sen tarinaan reippaasti omia juttuja. Tälläkin kertaa kahden rikollisjengin hallitsemaan kaupunkiin saapuu mystinen muukalainen, joka pistää asiat uuteen järjestykseen. Sarjiksen sankari ei tosin ole Clint, vaan isorintainen ja botox-huulinen megabeibe. Myös kaupungin herruudesta taistelevat osapuolet ovat hieman erilaisia: zombit haluavat syödä seksikkään amatsonin lihan ja vampyyrit imeä siitä veren. Niinpä väkivaltaisilta kommelluksilta ei voida välttyä.
Juoni on lapsellista ja mukahauskaa kohellusta, joka ei tee mainittavasti kunniaa Leonen (tai Kurosawan) elokuvalle, mutta tuskinpa on ollut tarkoituskaan. Megabeibe ei lausu sarjiksen noin sadan sivun aikana sanaakaan, mutta teurastaa häntä eri tavoin himoitsevia hirviöitä sitäkin enemmän. Tissiä ja persettä riittää yltäkylläisesti joka aukeamalla ja muutenkin homma etenee lähinnä visuaalisuuden varassa. Kuvat ovat silti paikoin yllättävän karkeita, mutta en toisaalta tiedä, miten Eastmanin ja Bisleyn piirrosvastuu on jakautunut.
B-luokkaisena lomaviihteenä Fistful of Blood oli ihan okei, kun ottaa huomioon sen maltillisen pituuden ja tahallisen pöhköyden.
Olen lukenut tästä satunnaisia pätkiä legendaarisesta Heavy Metal-lehdestä, jossa tämä Simon Bisleyn ja Kevin Eastmanin yhteistuotos on käsittääkseni alunperin julkaistukin. Heavy Metalissa sarjis oli mustavalkoinen, mutta bonusmateriaaleilla höystetyssä kokoelmassa kuvitukseen on lisätty värit. Mustavalkoinen versio näytti ehkä rajummalta, mutta värityskin sopii silmään, vaikka lopputulos onkin jossain määrin laimea.
Kuten nimestä voi päätellä, Fistful of Blood pohjautuu ohuesti erääseen tunnettuun länkkärielokuvaan, mutta lisää sen tarinaan reippaasti omia juttuja. Tälläkin kertaa kahden rikollisjengin hallitsemaan kaupunkiin saapuu mystinen muukalainen, joka pistää asiat uuteen järjestykseen. Sarjiksen sankari ei tosin ole Clint, vaan isorintainen ja botox-huulinen megabeibe. Myös kaupungin herruudesta taistelevat osapuolet ovat hieman erilaisia: zombit haluavat syödä seksikkään amatsonin lihan ja vampyyrit imeä siitä veren. Niinpä väkivaltaisilta kommelluksilta ei voida välttyä.
Juoni on lapsellista ja mukahauskaa kohellusta, joka ei tee mainittavasti kunniaa Leonen (tai Kurosawan) elokuvalle, mutta tuskinpa on ollut tarkoituskaan. Megabeibe ei lausu sarjiksen noin sadan sivun aikana sanaakaan, mutta teurastaa häntä eri tavoin himoitsevia hirviöitä sitäkin enemmän. Tissiä ja persettä riittää yltäkylläisesti joka aukeamalla ja muutenkin homma etenee lähinnä visuaalisuuden varassa. Kuvat ovat silti paikoin yllättävän karkeita, mutta en toisaalta tiedä, miten Eastmanin ja Bisleyn piirrosvastuu on jakautunut.
B-luokkaisena lomaviihteenä Fistful of Blood oli ihan okei, kun ottaa huomioon sen maltillisen pituuden ja tahallisen pöhköyden.
Englanninkieliset tieteis- ja fantasiasarjakuvat
Frank Miller & David Mazzucchelli - Batman: Year One
Olen viimein ottanut asiakseni lukea olennaisimmat Batman-sarjakuvat, onhan hahmo kuitenkin paperiruutujen maailmasta kotoisin. Vuonna 1987 ilmestynyt Year One kertoo nimensä mukaisesti viittasankarin ensimmäisestä vuodesta taistelussa rikollisuutta vastaan ja kaikki alkaakin siitä, kun Bruce Wayne palaa kotiin vuosikausien poissaolon jälkeen. Mies on opiskellut suunnilleen kaikki maailman kamppailulajit ja on muutenkin valmis ryhtymään tositoimiin, mutta kunnon suunnitelma vielä puuttuu. Bruce keksii, että konnia voisi olla hyvä lähestyä pelon kautta ja niinpä syntyy Batman, pimeydestä iskevä mystinen kauhu. Toki hän pelkäsi lapsena itsekin lepakoita, eli inspiraatio alter egoon on sama kuin Batman Begins-leffassa.
Hieman yllättäen Batman ei ole ainoa päähenkilö, sillä noin puolet tarinasta keskittyy täysin Gothamin uuteen poliisipäällikköön nimeltä James Gordon. Hän saapuu kaupunkiin yhdessä raskaana olevan vaimonsa kanssa ja huomaa, ettei korruptoitunut poliisilaitos juuri eroa katuja hallitsevista rikollisjengeistä. Gordon ei halua ryhtyä likaiseksi kytäksi, mikä tietenkin johtaa ongelmiin muiden poliisien kanssa. Samalla hänen pitäisi selvittää, kuka tummaan fetissiasuun pukeutunut ja ihmisiä pieksevä lepakkohyypiö oikein on. Kummankin päähenkilön ura lähtee kömmähdellen liikkeelle ja kumpikin saa välillä turpaansa, mutta lopulta he saavat tietenkin toisistaan liittolaiset.
Pidin Year Onesta ja sen kahden näkökulman rakenteesta. Noin satasivuinen albumi olisi voinut olla pidempikin, mutta toisaalta tällaisena tarina on sopivan kompakti. Piirrosjälki on ihan jees, mutta jotenkin eltaantunut värimaailma ei kyllä täysin miellyttänyt silmiäni. Mustavalkoisuus olisi saattanut hyvinkin toimia paremmin. Niin ja onhan tämä suomeksikin ilmestynyt, mutta kirjoitan tänne, kun ei meillä taida muutakaan sarjisketjua olla.
Olen viimein ottanut asiakseni lukea olennaisimmat Batman-sarjakuvat, onhan hahmo kuitenkin paperiruutujen maailmasta kotoisin. Vuonna 1987 ilmestynyt Year One kertoo nimensä mukaisesti viittasankarin ensimmäisestä vuodesta taistelussa rikollisuutta vastaan ja kaikki alkaakin siitä, kun Bruce Wayne palaa kotiin vuosikausien poissaolon jälkeen. Mies on opiskellut suunnilleen kaikki maailman kamppailulajit ja on muutenkin valmis ryhtymään tositoimiin, mutta kunnon suunnitelma vielä puuttuu. Bruce keksii, että konnia voisi olla hyvä lähestyä pelon kautta ja niinpä syntyy Batman, pimeydestä iskevä mystinen kauhu. Toki hän pelkäsi lapsena itsekin lepakoita, eli inspiraatio alter egoon on sama kuin Batman Begins-leffassa.
Hieman yllättäen Batman ei ole ainoa päähenkilö, sillä noin puolet tarinasta keskittyy täysin Gothamin uuteen poliisipäällikköön nimeltä James Gordon. Hän saapuu kaupunkiin yhdessä raskaana olevan vaimonsa kanssa ja huomaa, ettei korruptoitunut poliisilaitos juuri eroa katuja hallitsevista rikollisjengeistä. Gordon ei halua ryhtyä likaiseksi kytäksi, mikä tietenkin johtaa ongelmiin muiden poliisien kanssa. Samalla hänen pitäisi selvittää, kuka tummaan fetissiasuun pukeutunut ja ihmisiä pieksevä lepakkohyypiö oikein on. Kummankin päähenkilön ura lähtee kömmähdellen liikkeelle ja kumpikin saa välillä turpaansa, mutta lopulta he saavat tietenkin toisistaan liittolaiset.
Pidin Year Onesta ja sen kahden näkökulman rakenteesta. Noin satasivuinen albumi olisi voinut olla pidempikin, mutta toisaalta tällaisena tarina on sopivan kompakti. Piirrosjälki on ihan jees, mutta jotenkin eltaantunut värimaailma ei kyllä täysin miellyttänyt silmiäni. Mustavalkoisuus olisi saattanut hyvinkin toimia paremmin. Niin ja onhan tämä suomeksikin ilmestynyt, mutta kirjoitan tänne, kun ei meillä taida muutakaan sarjisketjua olla.
Dreddiä tullut ostettua hachetten mega collection kirjoina, taitaa olla noin 35-40kpl ja sitten uusimpia pehmeäkantisina. Ei kolahtanut yhtä paljon preacher, the boys, fear agent, batman, x-men tai mikään mukaan image, dc tai marvel sarjakuva invinciblea lukuunottamatta. Amazonista ja ebaysta löytyy noita mega collection kirjoja joissa on paljon tarinoita joita on hankala löytää, esimerkiksi brothers of blood jne. Lähinnä parhaat kirjat olen etsinyt käsiin enkä yrittänyt kerätä koko sarjaa.
Englannin amazonista tilasin kuusi uudempaa strontium dog kirjaa eli
The Kreeler Conspiracy
Traitor to His Kind
Blood Moon
The Life and Death of Johnny Alpha
The Life and Death of Johnny Alpha: Dogs of War
Repo Men
Saa nähdä kuinka hyviä nuo on.
Englannin amazonista tilasin kuusi uudempaa strontium dog kirjaa eli
The Kreeler Conspiracy
Traitor to His Kind
Blood Moon
The Life and Death of Johnny Alpha
The Life and Death of Johnny Alpha: Dogs of War
Repo Men
Saa nähdä kuinka hyviä nuo on.
Englanninkieliset tieteis- ja fantasiasarjakuvat
Martin Brennan & Michael B. Jackson & Simon Bisley - 13 Coins
Taivaalliset ja helvetilliset voimat ottavat jälleen kerran yhteen ja sellaisessa rytäkässä eivät kuolevaisetkaan säästy mustelmitta. Toiminnantäyteisen tarinan kirjoittanut kaksikko vastasi aiemmin Hitman: Absolutionin juonenkäänteistä ja tämä lienee heidän ensimmäinen yhteistyönsä sarjakuvien parissa. Kuvituksen on luonut Simon Bisley, jonka komeaa piirrosjälkeä kelpaa ihailla aina, vaikka käsikirjoitus ei ihmeemmin loistaisikaan. Eikä se kyllä tässä tapauksessa loistakaan, mutta tartuinkin teokseen lähinnä kuvittajan takia. Bisleyn ronski ja miehekäs tyyli saakin 13 Coinsin tuntumaan paremmalta kuin se oikeasti onkaan.
Tarinaa pohjustetaan uskonnollisfantastisella mytologialla, jonka mukaan Jumalaa vastaan kapinoineet enkelit hävisivät taistelun isäntäänsä vastaan ja pakenivat Maahan. Heidän johtajansa vangittiin ja hänen vapauttamistaan kapinalliset ovat yrittäneet jo tuhansia vuosia. Demonisoituneita enkeleitä vastaan taistelee Jumalan oma eliittiryhmä ja näillä kaikilla on jälkeläisiä kuolevaisten joukossa (vaikka kuolevaiseen ei pitäisi enkelin sekaantuman). John Pozner on tällainen taivaallista alkuperää oleva perusjannu ja vastoin tahtoaan hän joutuu osaksi hyvän ja pahan välistä kamppailua. 13 kolikkoa liittyy kuvioon siten, että niihin on sulautettu pätkä kapinajohtajan kahletta ja siksi ne ovat voimakkaita taikaesineitä, joilla ihmisen heikkoa mieltä voi helposti manipuloida. Hitler kuulemma nousi valtaan, koska hänelle annettiin yksi näistä kolikoista.
Tämä raamatullinen diipadaapa on itse asiassa aika kiehtovaa, mutta pohjimmiltaan 13 Coins kertoo supersankarin syntarinan, jossa ei ole mitään omaperäistä. Itsepäinen antisankari hyväksyy lopulta kohtalonsa Jumalan soturina, kunhan viholliset ja liittolaiset ovat kurittaneet häntä tarpeeksi. Väkivaltaa ja verisiä ruutuja riittää, kuten olin odottanutkin, eikä muhkeista naishahmoistakaan ole pulaa. Visuaalinen tyyli ja rankka asenne ovat kunnossa, mutta ummehtunut tarina ei pahemmin säväytä. Bisley kuitenkin rokkaa aina!
Taivaalliset ja helvetilliset voimat ottavat jälleen kerran yhteen ja sellaisessa rytäkässä eivät kuolevaisetkaan säästy mustelmitta. Toiminnantäyteisen tarinan kirjoittanut kaksikko vastasi aiemmin Hitman: Absolutionin juonenkäänteistä ja tämä lienee heidän ensimmäinen yhteistyönsä sarjakuvien parissa. Kuvituksen on luonut Simon Bisley, jonka komeaa piirrosjälkeä kelpaa ihailla aina, vaikka käsikirjoitus ei ihmeemmin loistaisikaan. Eikä se kyllä tässä tapauksessa loistakaan, mutta tartuinkin teokseen lähinnä kuvittajan takia. Bisleyn ronski ja miehekäs tyyli saakin 13 Coinsin tuntumaan paremmalta kuin se oikeasti onkaan.
Tarinaa pohjustetaan uskonnollisfantastisella mytologialla, jonka mukaan Jumalaa vastaan kapinoineet enkelit hävisivät taistelun isäntäänsä vastaan ja pakenivat Maahan. Heidän johtajansa vangittiin ja hänen vapauttamistaan kapinalliset ovat yrittäneet jo tuhansia vuosia. Demonisoituneita enkeleitä vastaan taistelee Jumalan oma eliittiryhmä ja näillä kaikilla on jälkeläisiä kuolevaisten joukossa (vaikka kuolevaiseen ei pitäisi enkelin sekaantuman). John Pozner on tällainen taivaallista alkuperää oleva perusjannu ja vastoin tahtoaan hän joutuu osaksi hyvän ja pahan välistä kamppailua. 13 kolikkoa liittyy kuvioon siten, että niihin on sulautettu pätkä kapinajohtajan kahletta ja siksi ne ovat voimakkaita taikaesineitä, joilla ihmisen heikkoa mieltä voi helposti manipuloida. Hitler kuulemma nousi valtaan, koska hänelle annettiin yksi näistä kolikoista.
Tämä raamatullinen diipadaapa on itse asiassa aika kiehtovaa, mutta pohjimmiltaan 13 Coins kertoo supersankarin syntarinan, jossa ei ole mitään omaperäistä. Itsepäinen antisankari hyväksyy lopulta kohtalonsa Jumalan soturina, kunhan viholliset ja liittolaiset ovat kurittaneet häntä tarpeeksi. Väkivaltaa ja verisiä ruutuja riittää, kuten olin odottanutkin, eikä muhkeista naishahmoistakaan ole pulaa. Visuaalinen tyyli ja rankka asenne ovat kunnossa, mutta ummehtunut tarina ei pahemmin säväytä. Bisley kuitenkin rokkaa aina!
Englanninkieliset tieteis- ja fantasiasarjakuvat
Spawn Origins Collection Volume 1
Olen lukenut Spawneja jonkin verran lapsuudessa ja jokunen vuosi sitten luin läpi Endgame-tarinakokonaisuuden, joka ei valitettavasti tehnyt vaikutusta muun kuin kuvataiteensa osalta. Päätin kuitenkin tutustua tämän synkän antisankarin alkuvaiheisiin, koska Spawn on mielestäni erittäin mielenkiintoinen hahmo ja väkivaltaisella grimdarkilla on aina paikka sydämessäni. Vuonna 1992 alkanut sarjakuva ilmestyy edelleenkin kuukausittain ja tähän mennessä numeroita on kertynyt reippaat 300, joista tämä albumi sisältää ekat kahdeksan. Todd McFarlane on kaiketi piirtänyt ja kirjoittanut suurimman osan luomuksensa seikkailuista, joten varsin mittavasta elämäntyöstä voidaan puhua.
Kaikki saa alkunsa siitä, kun CIA-agentti Al Simmons murhataan esimiehensä toimesta. Mies päätyy Helvettiin, jossa häne tekee kohtalokkaan sopimuksen paikallisen isoherran, Malebolgian kanssa. Simmons luovuttaa sielunsa Malebolgialle ja suostuu hänen pelinappulakseen, mikäli saa nähdä vaimonsa Wandan vielä kerran. Simmons herää kuolleista ja huomaa muuttuneensa supervoimia hallitsevaksi demonisoturiksi, Spawniksi. Aluksi hän on täysin hukassa, sillä hän ei muista mitään menneisyydestään ja uusi olomuotokin vaatii totuttelua. Hiljalleen asiat alkavat kuitenkin selkiytyä ja Simmons tajuaa, että melko suurpiirteinen sopimus olisi kenties pitänyt jättää tekemättä.
Tässä ensimmäisessä albumissa ei vielä tykitellä kummoisesti, sillä Spawn lähinnä vaeltaa masentuneena ympäri New Yorkia yrittäessään selvittää, mistä tässä kaikessa on kysymys. Ruudut koostuvat enimmäkseen Spawnin tuimasta patsastelusta ja hänen päänsisäisistä monologeistaan ja tekstiä onkin luettavana paljon. Violator ehditään kuitenkin esittelemään ja siinäpä onkin hahmo, joka tulee varmasti käymään hermoilleni, mutta se varmaan on tarkoituskin. Voimiinsa tutustuessaan Spawn pieksee pikkuroistoja ja teurastaa erään lapsia saalistavan jäätelösedän, joten goreakin saadaan kyllä riittävästi.
Nähtäväksi jää, miten pitkälle tässä saagassa tulee edettyä, mutta alku vaikuttaa lupaavalta. Kuvitus on muuten yllättävänkin värikästä vielä tässä vaiheessa ja huumoriakin on sopivasti mukana synkistelyn seassa. Kyllä tästä varmaan hyvä matka tulee.
Olen lukenut Spawneja jonkin verran lapsuudessa ja jokunen vuosi sitten luin läpi Endgame-tarinakokonaisuuden, joka ei valitettavasti tehnyt vaikutusta muun kuin kuvataiteensa osalta. Päätin kuitenkin tutustua tämän synkän antisankarin alkuvaiheisiin, koska Spawn on mielestäni erittäin mielenkiintoinen hahmo ja väkivaltaisella grimdarkilla on aina paikka sydämessäni. Vuonna 1992 alkanut sarjakuva ilmestyy edelleenkin kuukausittain ja tähän mennessä numeroita on kertynyt reippaat 300, joista tämä albumi sisältää ekat kahdeksan. Todd McFarlane on kaiketi piirtänyt ja kirjoittanut suurimman osan luomuksensa seikkailuista, joten varsin mittavasta elämäntyöstä voidaan puhua.
Kaikki saa alkunsa siitä, kun CIA-agentti Al Simmons murhataan esimiehensä toimesta. Mies päätyy Helvettiin, jossa häne tekee kohtalokkaan sopimuksen paikallisen isoherran, Malebolgian kanssa. Simmons luovuttaa sielunsa Malebolgialle ja suostuu hänen pelinappulakseen, mikäli saa nähdä vaimonsa Wandan vielä kerran. Simmons herää kuolleista ja huomaa muuttuneensa supervoimia hallitsevaksi demonisoturiksi, Spawniksi. Aluksi hän on täysin hukassa, sillä hän ei muista mitään menneisyydestään ja uusi olomuotokin vaatii totuttelua. Hiljalleen asiat alkavat kuitenkin selkiytyä ja Simmons tajuaa, että melko suurpiirteinen sopimus olisi kenties pitänyt jättää tekemättä.
Tässä ensimmäisessä albumissa ei vielä tykitellä kummoisesti, sillä Spawn lähinnä vaeltaa masentuneena ympäri New Yorkia yrittäessään selvittää, mistä tässä kaikessa on kysymys. Ruudut koostuvat enimmäkseen Spawnin tuimasta patsastelusta ja hänen päänsisäisistä monologeistaan ja tekstiä onkin luettavana paljon. Violator ehditään kuitenkin esittelemään ja siinäpä onkin hahmo, joka tulee varmasti käymään hermoilleni, mutta se varmaan on tarkoituskin. Voimiinsa tutustuessaan Spawn pieksee pikkuroistoja ja teurastaa erään lapsia saalistavan jäätelösedän, joten goreakin saadaan kyllä riittävästi.
Nähtäväksi jää, miten pitkälle tässä saagassa tulee edettyä, mutta alku vaikuttaa lupaavalta. Kuvitus on muuten yllättävänkin värikästä vielä tässä vaiheessa ja huumoriakin on sopivasti mukana synkistelyn seassa. Kyllä tästä varmaan hyvä matka tulee.
Englanninkieliset tieteis- ja fantasiasarjakuvat
Milo Manara - The Definitive Collection
Olen tutustunut Milo-sedän rivoihin fantasioihin alunperin Heavy Metal-lehden sivuilla, mutta laajempi käsitys hänen töistään on kuitenkin jäänyt muodostumatta. The Definitive Collection tarjoaa onneksi pätevän läpileikkauksen miehen tyylistä tuomalla samoihin kansiin kolme lyhyttä tarinaa, jotka eroavat toisistaan niin sisältä kuin pinnaltakin. Yhteistä on tietenkin vahva eroottinen kuvasto ja arkitodellisuuden muuttuminen joksikin aivan muuksi.
Ensimmäisessä tarinassa nimeltä Gullivera mukaillaan Gulliverin retkiä sillä erotuksella, että päähenkilö on nainen, jolla on suuria vaikeuksia löytää itselleen peittäviä vaatteita. Lilliputtien maassa jättimäisen naisen sulot näyttäytyvät pikkuväelle ylimaallisina ihmeinä ja vastaavasti jättien maassa yhtäkkiä pikkuruista naista tökitään jättimäisillä sormilla. Tämän jälkeen Gulliveran matka vie himokkaiden hevosten luokse ja sieltä leijuvalle saarelle, jossa miehet nukkuvat päivisin ja naiset harrastavat keskenään seksiä. Lopulta päähenkilö löytää takaisin omaan maailmaansa muutamaa punastuttavaa muistoa rikkaampana.
Keskimmäinen tarina Pandora's Eyes on kolmikon ainoa, jota herra Manara ei ole itse kirjoittanut. Kyseessä on tiivistunnelmainen trilleri, jossa nimihenkilö siepataan pakettiautoon keskellä kirkasta päivää ja viedään Turkkiin syistä, jotka avautuvat hiljalleen juonen edetessä. Tarina on jännärinä ihan onnistunut, mutta eroottinen sisältö tuntuu melko irralliselta. Turkissa kaikki miehet kähmivät ja ahdistelevat viehättävää päähenkilöä, mutta itse tarinassa ei varsinaisesti ole seksuaalista ulottuvuutta. Kässäriltään Pandora's Eyes on kokoelman paras, mutta kiihottavuudeltaan heikoin.
Viimeisessä episodissa matkataan kauas menneisyyteen, nimittäin muinaiseen Roomaan. Tälläkin kertaa mukaillaan vanhaa tarinaa, eli Lucius Apuleiuksen 100-luvulla kirjoittamaa Kultaista aasia. Siinä nuori mies muuttuu aasiksi ja kokee kommelluksen jos toisenkin ja Manaran versiossa nämä kommellukset ovat tietenkin melko kuumottavaa lajia. Lienee sanomattakin selvää, että aasina elämä on paitsi vaikeaa, myös seksuaalisesti tyydyttävää ja niinpä tarinan ruuduissa nähdään ihan suoraan, kun aasinkulli painuu roomalaisen hienostorouvan uumeniin. Lopulta eläimellinen meno valitettavasti loppuu ja päähenkilö muuttuu takaisin ihmiseksi.
The Definitive Collection on sopivan kevyt ja härski viihdepaketti, joka kertoo selkeästi, millainen sarjakuvataiteilija Milo Manara on. Hänen realismiin pyrkivä piirrostyylinsä on minusta vähän kuivakka, mutta en voi kieltää, etteikö näidenkin tarinoiden vetovoima olisi juuri kuvallisessa annissa.
Olen tutustunut Milo-sedän rivoihin fantasioihin alunperin Heavy Metal-lehden sivuilla, mutta laajempi käsitys hänen töistään on kuitenkin jäänyt muodostumatta. The Definitive Collection tarjoaa onneksi pätevän läpileikkauksen miehen tyylistä tuomalla samoihin kansiin kolme lyhyttä tarinaa, jotka eroavat toisistaan niin sisältä kuin pinnaltakin. Yhteistä on tietenkin vahva eroottinen kuvasto ja arkitodellisuuden muuttuminen joksikin aivan muuksi.
Ensimmäisessä tarinassa nimeltä Gullivera mukaillaan Gulliverin retkiä sillä erotuksella, että päähenkilö on nainen, jolla on suuria vaikeuksia löytää itselleen peittäviä vaatteita. Lilliputtien maassa jättimäisen naisen sulot näyttäytyvät pikkuväelle ylimaallisina ihmeinä ja vastaavasti jättien maassa yhtäkkiä pikkuruista naista tökitään jättimäisillä sormilla. Tämän jälkeen Gulliveran matka vie himokkaiden hevosten luokse ja sieltä leijuvalle saarelle, jossa miehet nukkuvat päivisin ja naiset harrastavat keskenään seksiä. Lopulta päähenkilö löytää takaisin omaan maailmaansa muutamaa punastuttavaa muistoa rikkaampana.
Keskimmäinen tarina Pandora's Eyes on kolmikon ainoa, jota herra Manara ei ole itse kirjoittanut. Kyseessä on tiivistunnelmainen trilleri, jossa nimihenkilö siepataan pakettiautoon keskellä kirkasta päivää ja viedään Turkkiin syistä, jotka avautuvat hiljalleen juonen edetessä. Tarina on jännärinä ihan onnistunut, mutta eroottinen sisältö tuntuu melko irralliselta. Turkissa kaikki miehet kähmivät ja ahdistelevat viehättävää päähenkilöä, mutta itse tarinassa ei varsinaisesti ole seksuaalista ulottuvuutta. Kässäriltään Pandora's Eyes on kokoelman paras, mutta kiihottavuudeltaan heikoin.
Viimeisessä episodissa matkataan kauas menneisyyteen, nimittäin muinaiseen Roomaan. Tälläkin kertaa mukaillaan vanhaa tarinaa, eli Lucius Apuleiuksen 100-luvulla kirjoittamaa Kultaista aasia. Siinä nuori mies muuttuu aasiksi ja kokee kommelluksen jos toisenkin ja Manaran versiossa nämä kommellukset ovat tietenkin melko kuumottavaa lajia. Lienee sanomattakin selvää, että aasina elämä on paitsi vaikeaa, myös seksuaalisesti tyydyttävää ja niinpä tarinan ruuduissa nähdään ihan suoraan, kun aasinkulli painuu roomalaisen hienostorouvan uumeniin. Lopulta eläimellinen meno valitettavasti loppuu ja päähenkilö muuttuu takaisin ihmiseksi.
The Definitive Collection on sopivan kevyt ja härski viihdepaketti, joka kertoo selkeästi, millainen sarjakuvataiteilija Milo Manara on. Hänen realismiin pyrkivä piirrostyylinsä on minusta vähän kuivakka, mutta en voi kieltää, etteikö näidenkin tarinoiden vetovoima olisi juuri kuvallisessa annissa.