Nuorisolaisten pelottelusäie

  • Echramath hahmo
Echramath
Ritari
Taso: 34
  • Viestejä: 387
Echramath loi aiheen: Nuorisolaisten pelottelusäie
15.02.2017 23:18 #1

Fiktiivi kirjoitti: Jännä sinänsä ajatella, että tietokoneiden käyttö on oikeastaan ollut mukavaa ja ergonomista vasta reilut kymmenen vuotta - littunäytöt, suht hiljaiset koneet, laserhiiret ja kohtuuhintaiset kannettavat alkoivat olla valtavirtaa tuossa viime vuosikymmenen puolivälissä. Miten sitä ennen pärjättiin?


Kyllä vaan, ennen oli kauheaa, mutta jotenkin siihen tottui.

Hiirten suhteen on tosin sanottava, että hiiriä sai ennen olla viskomassa pois paljon useammin, kun rullat kuluivat eikä laitteesta saanut toimivaa edes puhdistamalla. Itse ostin nimittäin legendaarisen Mouseman Dual Opticalini joskus 2001 ja kyllä se ainakin kahdeksan vuotta kesti, ja se tuntui huomattavalta parannukselta. Jossain vaiheessa siitä murenivat kaikki kumiosat pois ja paikkasin puutetta sellaisen huonekalujen pohjaan tarkoitetulla pehmotarralla. Jossain vaiheessa siitä tippui rulla pois ja sitten viimein antoivat periksi. Sittemmin vaihdoin trackballiin, mutta se on toinen tarina.

Joskus 90-luvulla koneissa oli ISA-väyläisiä lisäkortteja ja niiden keskeytyksiä (interrupt request eli IRQ) joutui käsin tunkkaamaan, jotta kaikki laitteet toimisivat. Eikä sekään aina auttanut, minulla oli aikanaan sysipaska Olivetti-niminen tietokoneen irvikuvassa, jossa millään ei toiminut hiiri ja modeemi yhtä aikaa. Jouduin kiskomaan koko kortin pihalle kun käytin modeemia. Siihen aikaan toki ei käytetty mitään internettiä kuin korkeintaan pääteyhteydellä soittamalla Scifin (sittemmin Saunalahden syömä alkuaikojen operaattori) Unix-soittosarjaan. Joka tapauksessa melko epäoptimaalista. En muista selvisikö tuo ongelma vai "ratkesiko" se siihen, kun tuo koneen irvikuva räjähti lopullisesti kun löin siihen kiinni ISA-väyläiden kovalevyohjaimen. Siinä kun oli lähtökohtaisesti jokin kammottavan hidas 30MB MFM-kovalevy. En tiedä kenen idea tuo oli enää siinä vaiheessa, mutta laite oli 386-prosessorista huolimatta hitaampi kuin 286:t. Luultavasti se olisi ruostunutkin, jos italialaiset olisivat keksineet miten tietokoneen saa ruostumaan.

Siihen aikaan myös kuka tahansa tanopää suunnittelija saattoi keksiä, että on ihan paras idea laittaa koneeseen omia standardeja. IBM onnistuikin tässä kerran puoliksi, PS/2-mallista jäi jäljelle edelleenkin silloin tällöin vastaantuleva samanniminen näppäimistöjen ja hiirien liitin (liitäntäkorttien mikrokanava-arkkituuri MCA sen sijaan ei edennyt mihinkään). Olivetin suunnittelija oli myös halunnut ihan oman liittimen, koska olin näppäimistöön tykästynyt tilasin koneen simahdettua maahantuojalta sitten sovittimen, jolla sen sai muiden koneiden DIN-liittimen kiinni ja niihin taas sovittimen, joka konvertoi PS/2-liittimeen. Halusin vain kertoa miltä näppiksen johto lopulta näytti:



Uskomatonta kyllä, viritys toimi. Valitettavasti näppis taisi lopulta sekin hajota, niin en päässyt kokeilemaan, toimisiko jokin USB-konventteri vielä tuollaisen perässä. (Muuten jos löydätte jotain USB-PS/2-sovittimia, ne on 95% todennäköisyydellä tarkoitettu hiirille, jotka osaavat toimia kummassakin ympäristössä ja hoitavat vain fyysisen sovittimen. PS/2:n on kertakaikkiaan simppeli juttu kun taas USB:ssä pitää osata "puhua" sille väylälle, ilmoittaa identiteettinsa ja niin edelleen.




Mutta palatakseni massamuisteihin, noin lyhyesti alkujaan siis koneissa oli pelkkiä lerppu ja sitten korppuja ja sitten tulivat kovalevyt (kotikäyttäjät joutuivat tosin aikansa käyttämään kasettiasemaa, joka on perkeleen keksintö, mutta ei mennä nyt sitten).

PC-koneiden levykkeet aloittivat 360 kilotavussa ja nousivat lopulta noin 1.44:än megatavuun, eli kun olin ylästeiässä ja hakkasin koulun pahamaineisia Mikromikko 3-koneita, oli niissä kovalevyn koko 20 MB eli noin 13 levykettä. Tiedostot olivat pieniä eli korppu aivan käyttökelpoinen media. Windows, siihen aikaan versio 3.11, taisi vaatia noin 7 levykettä, useimmat pelit tulivat yhdellä tai muutamalla korpulla ja niin edelleen.

Myöhemmin kovalevyt kasvoivat ja CD-ROM-asemat ilmestyivät. Levyt olivat käytännössä prässättyjä (siis niinkuin kaupassa myytävät levyt tehtiin, ne ovat halpoja tehdä isoina sarjoina, mutta muotti maksaa ja niitä voi tehdä vain alan firmoissa), joten uudet pelit ja ohjelmat saatiin levitettyä semmoisilla, mutta muutoin dokumentit täytyi edelleen tallentaa samoille tutuille 1.44 MB korpuille. Monissa CD-ROM-peleissä eniten tilaa veivät välianimaatiot ja piraatit levittivät omia versioitaan, joista oli animaatiot ja kopiosuojaukset poistettu, näitä saattoi vielä levittää korpuilla sekä siirtää modeemeilla, jotka nopeimmassa inkarnaatiossaan saattoivat saada jopa yli 5 kilotavua liikkeelle sekunnissa.

Lopputuloksena joskus vuonna 2000 oli kokolailla synkeä tilanne siirtää mitään dataa koska:
  • ]Nettiyhteyksiä ei ollut joka paikassa. ADSL:t ja kaapelimodeemit olivat vasta tulossa ja modeemin käyttöön olisi tarvinnut lankapuhelinliittymän, joka maksoi omaisuuksia, varsinkin sellaisen avaus. Ne, joilla oli opiskelija-asuntolan lähiverkko olivat pitkään etuoikeutetussa asemassa)
  • Nykyaikaisia USB-massamuisteja ei vielä ollut, USB-portteja käytettiin lähinnä hiirten ja näppäimistöjen liittämiseen.
  • Polttavia cd-asemia oli siellä ja täällä, mutta eihän sellainen mikään suorasaantilaite ole. Levyt olivat kerrankirjoitettavia, kalliita ja Windows95/98:n ja vanhojen CD-asemien kanssa oli alituisena vaaran, että poltto meni pieleen, koska kone sai päähänsä tehdä jotain, esimerkiksi näytönsäästäjä käynnistyi (en yritä kusettaa teitä, tapana oli heilutella hiirtä polton aikana, ettei näin vain kävisi).
  • Iomegan Zip-asema oli yritys lanseerata käytännössä entistä isompia korppuja, Kapasiteettia oli ensin 100MB, sitten 250MB, lopulta 750MB. Valitettavasti mokoma ei ottanut tuulta alleen eikä niitä missään nähnyt. Itselläni oli kyllä sellainen asema.

    Jäljelle jäivät ne kirotut korput, ja paitsi että ne olivat jo siihen aikaan aivan naurettavan pieniä, niiden laatu romahti loppua kohden, varmaan sen takia, että vakavasti otettavilla yrityksillä kyllä alkoi siihen aikaan olemaan kiinteät nettiyhteydet. Näin olen kun kotiin piti saada jokin Java-kääntäjä, piti toimia näin:
  • Paketti haettiin Sunin sivuilta yliopiston mikroluokassa. Mukaan oli pakattu kaksinkertainen määrä levykkeitä.
  • Paketti pilkottiin levykkeen kokoisiin osiin ARJ:lla tai vastaavalla, osassa tapauksissa levittäjä oli jo avuliaasti tehnyt sen ja tarjosin korpunkokoisia palasia ladattavaksi.
  • Jokainen paketti kopioitiin kahdella korpulle, taikauskoisena eri merkkisille.
  • Kotona siirrettiin palaset kovalevylle. Yleensä ainakin yksi korppu feilasi ja huusi READ ERRORIA, mutta todennäköisyys sille, että kustakin palasta oli kotiin saatu ainakin yksi toimiva kappale, oli kohtalaisen suuri.

Kyllä nykyään on helppoa.


Ydinräjähderikoksesta tuomitaan myös se, joka räjäyttää ydinräjähteen Etelämanneralueella....

  • punnort hahmo
punnort
Riivaaja
Taso: 42
  • Viestejä: 847
punnort vastasi aiheeseen: Nuorisolaisten pelottelusäie
16.02.2017 00:11 #2

Mulla oli pienenä Commodore 64, jolla pystyi tekemään täsmälleen kahta asiaa:

1. Pelaamaan
2. Ohjelmoimaan

Basic-ohjelmakoodin muokkaamiseen ei ollut kunnollista editoria, vaan jos ohjelmaa halusi muokata, piti ensin list-käskyllä tulostaa muokattava ohjelmanosa näytölle ja tehdä siihen halutut muutokset. Koodia ei siis ollut mahdollista skrollata ylös ja alas. Jokaisen ohjelmarivin alkuun piti kirjoittaa rivin järjestysnumero, jotka yleensä aluksi kirjoitettiin kymmenen välein siltä varalta, että kirjoitetujen ojelmarivien väliin halusi myöhemmin kirjoittaa uusia rivejä. Hyppykäskyt käskivät aina hyppäämään tietynnumeroiselle riville, ja aliohjelmakutsutkin hoidettiin tällä tavoin.

Basicissa ei ollut komentoja äänen ja grafiikan tekemistä varten, vaan äänet ja grafiikat tehtiin kirjoittamalla suoraan koneen muistiin poke-käskyllä. Esimerkiksi käsky poke 53281,0 kirjoitti luvun 0 muistipaikkaan 53281, minkä vaikutus oli muuttaa näytön tausta mustaksi. Värejä näytölle sai 16.

Kuusnelosessa oli niin vähän muistia, ettei bittikarttagrafiikkaa käytetty lähes koskaan. Näyttö koostui 40 x 25 merkistä, oletusasetuksilla kirjaimesta. Merkkejä pystyi muokkaamaan haluamikseen (pokettamalla suoraan koneen muistiin), ja pelien taustat luotiin näin. Merkkitaustan päälle sai 24 x 21 pikselin spritejä, joiden tuottamiseen oli oma hardwarensa. Spritejä sai näytölle teoriassa kahdeksan, mutta BASICilla koneen tehot riittivät hädin tuskin kolmen yhtaikaiseen liikuttamiseen.

Kaupalliset pelit koodattiin suoraan konekielellä, ja osaava konekieliohjelmoija pystyi kiertämään kahdeksan yhtaikaisen spriten rajoitusta. Muutenkaan kaupallinen peliohjelmointi ei ollut kaunista koodausta, vaan se koostui erilaisista koneenläheisistä kikoista koneen grafiikkarajoitusten kiertämiseen.

EDIT: Mitän modeemeja ei ainakaan minun kaveripiirissäni ollut, vaan pelit hankittiin menemällä fyysisesti kaverin luokse ja kopioimalla ne tältä. Kopiointia ei paheksuttu samaan tapaan kuin nykyään, ja pelikopiot kiersivät kädestä käteen.

Polygon-grafiikkaa (sitä kutsuttiin silloin vektorigrafiikaksi) käyttävissä peleissä vastaantulevista vihuista näkyi vain ääriviivat. Koneen tehot eivät nimittäin riittäneet täytettyjen polygonien tekemiseen.


Virtuaalinen pöytälaatikkoni:
fiktio.wikidot.com/

Viimeksi muokattu: 16.02.2017 01:43 : punnort.

  • Echramath hahmo
Echramath
Ritari
Taso: 34
  • Viestejä: 387
Echramath vastasi aiheeseen: Nuorisolaisten pelottelusäie
16.02.2017 01:49 #3

Kyllä vaan, rivinumero-BASIC on kamalaa ja siinä oppii aivan väärille ohjelmointitavoille, mutta kuten punnort kertoo, sen käytännössä ainoa vaihtoehto oli kryptinen konekieli. Noin edistyneemmälle ohjelmoijalle kuusnelonen on tosiaan hauska ympäristö, koska koneessa on kaikkea niin vähän ja kaikkea voi tökkiä eli koko konetta voi kerta kaikkiaan hallita itse sen sijaan että juttelisi kirjastojen, käyttöjärjestelmän ja ajurirajapintojen (en ole itse kokeillut siis, mutta voin hyvin kuvitella).

Kuusnelosen peleistä puhutaan paljon, mutta nehän olivat ihan sekundaa. Muutama ihan hyvä on olemassa – Paradroidista puhutaan paljon vaikken itse perustakaan siitä ja sitten oli Super Pipeline ja jotain muita. Itse kuitenkin rahoitussyistä sinnittelin pelkän C64:n varassa turhan pitkään eli pitkälle 90-luvulle ja meidän köyhien osa oli karu, jos suosikkipelejämme olivat vaikkapa roolipelit, point-and-click-seikkailut tai erilaisten vehkeiden ohjaaminen ohjaamosta käsin, osin sama päti kyllä myös jopa tasohyppeilyihin, avaruusräiskintöihin ja takaapäin kuvattuun hulvattomaan ralliin – me pelasimme C64:lle siihen vaihtelevalla (välttävästä yllättävän hyvään) menestyksellä survottuja versioita peleistä, joita ihan oikeasti olisi pitänyt pelata PC:llä, Amigalla tai pelihalliautomaatissa.

Pelimuseossa Tampereella on Puuhamaan vanha OutRun. Siinä vaihtuvat maisemat yllättävän lujaa.


Ydinräjähderikoksesta tuomitaan myös se, joka räjäyttää ydinräjähteen Etelämanneralueella....

  • Rasimus hahmo
Rasimus
Aavevelho
Taso: 40
  • Viestejä: 780
Rasimus vastasi aiheeseen: Nuorisolaisten pelottelusäie
16.02.2017 12:07 #4

Niin, tuosta pelien pakonomaisesta tunkemisesta ns. pienemmille laitteile:
Originaali Amiga
Spectrum versio
Nuff said...

Pelit olivat 8-bittisillä tosiaan aikamoista skeidaa jopa ihan tuohon aikaan. Nyt 30 vuotta myöhemmin ne ovat vieläkin hirveämpiä. Mutta jotkut ovat ihan oikeasti vieläkin pelattavaa klassikkokamaa. Ei tosin tulee mieleen ainuttakaan, minkä pariin voisi palata puolta tuntia pidemmäksi aikaa.

Ainoa poikkeus oli Spectravideo 328. Sillä mulla oli helvetisti pelejä, mutta kaikki olivat niin hirveätä paskaa että oli antoisampaa tutkia niiden ohjelmakoodia kuin pelata itse peliä. Asiaa auttoi se, että puolet peleistä oli basicillä tehtyjä. Mikrobitistä sisään naputettu Sam the Spaceman yhden kentän tasohyppely oli niistä paras, ja sille tuli tehtyä oma toinen kenttäkin.

Kiitoksia Spectrasta, en olisi softa-alalla ilman kyseistä konetta.

Kuusnepa ei ollut koskaan mun kone, mutta ZX Spectrumilla tuli tokat ohjelmointiprojektit tehtyä. Sen kiikkerää ja helposti kotelon sisään juuttuvaa kuminäppäimistöä on kaikki haukkuneet, mutta minulle se on yksi lämpimimpiä muistoja lapsuudesta. Vähemmän miellyttä paikallisen elektroniikkakorjaamon huolto, jossa laskutettiin mm. murtuneen piirilevyn korjauksesta ja muusta kivasta, eikä saatu edes alkuperäistä vikaa korjattua. Basic-ohjelmointi oli vieläkin karmeampaa, sillä kursoria ei voinut liikutella ympäri ruutua, vaan editoitava rivi piti saada näytöltä ruudun alareunaan työn alle. Onneksi komennot oli sentään toteutettu hotkey-mentaliteetillä, ettei koko randomize-sanaa tarvinnut kirjoittaa vaan vain painaa r-näppäintä (tjsp.)

Amigalla tuli sitten harrastettua paljon hardiksella kikkailua että sai hienoja tehosteita näytölle. 32-värin rajoitusta (4096 värin HAM-tilaa ei kukaan täysjärkinen käyttänyt) tuli kierrettyä copper-piiriä suoraan ohjelmoimalla, jolloin ruudulle sai 256-väristäkin grafiikkaa sulavasti, kunhan vain hyväksyi että ei yrittänyt saada kaikkia värejä samaan lohkoon ruutua. Kikkailujen seuraus oli tietenkin usein se, että softat toimivat vain omassa Amiga 500:ssa, mutta eivät kaverin lisämuistillisessa 500:ssa, saatika kokonaan eri mallisessa laitteessa. C64:lla helpompaa, koska siitä ei ollut kuin se yksi versio.

Nykyään nää tehosteet eivät ole mitään erikoista, mutta kun tollasia sai itse aikaiseksi aikoinaan niin jumalauta oli olo kuin jumalalla. Jos ihmettelette joidenkin kuvan vanutteluiden palikoita, niin se johtuu juuri siitä, että tehot eivät riitä pikseleiden ruuduun heittämiselle, joten bitmappien piirtelyn sijasta on luotu vain vierekkäisiä 4 pikselin levyisiä palkkeja eri väreillä, välissä 4 pikseliä taustaa, ja sitten copper-apuprosessorilla muutetaan mikrosekunnin tarkkuudella värejä juuri oikeassa kohtaa ruutua - tällä konstilla se 32 värin rajoituskin saadaan rikottua (copperilla pystyi vaihtamaan värin 8 pikselin välein, taustaväri palkin kohdalla ja palkin väri ennen ruudun piirron alkamista niin hyvä tuli...). Prosessorin tehtäväksi jää vain värin laskenta yhteen muistipaikkaan, sen sijaan että joutuisi vaihtamaan bitin asentoa viidestä eri muistipaikassa (ruutu koostuu viidestä kaksivärisestä bitmapista, PC:den tavu per pikseli -systeemin sijasta).

Sori. Ei tästä tullutkaan pelotteluviestiä, vaan nostalginen purkaus joka sopisi paremmin johonkin pelihistorioitsijoiden silloin tällöin kaipaamiin vanhojen partojen muisteluihin gradua varten.


It's a beautiful day to get rid of some radioactive waste

Viimeksi muokattu: 16.02.2017 12:21 : Rasimus.

  • kyty hahmo
kyty
Paladiini
Taso: 39
  • Viestejä: 689
kyty vastasi aiheeseen: Nuorisolaisten pelottelusäie
16.02.2017 13:56 #5

Echramath kirjoitti:

  • Iomegan Zip-asema oli yritys lanseerata käytännössä entistä isompia korppuja, Kapasiteettia oli ensin 100MB, sitten 250MB, lopulta 750MB. Valitettavasti mokoma ei ottanut tuulta alleen eikä niitä missään nähnyt. Itselläni oli kyllä sellainen asema.

  • Onnistuin kerran näkemään ja jopa käyttämään sellaista: koulussa se oli levylle polttamisen lisäksi ainoa tapa siirtää isompia tiedostoja koneesta toiseen. Nyt asia tuntuu ihan käsittämättömältä, ja mietin että eikö vuonna 2003 ollut vielä usb-tikkuja olemassa? Vai olivatko niin kalliita ja ehkä pieniä, ettei kellään ollut sellaista? Välillä sitä ihmettelee että miten me oikein niinä aikoina pärjäsimme.

    Mutta joo, ei silloin aikoinaan ollut valinnanvaraa... Suuri fiilistelyn aihe oli kun SNES-pelissä oli pari lausetta puhetta. Ajatella, puhetta!! Pelissä!! Oli se vaan hienoa. Ja se vanha puhelinmodeemi... ei osannut edes unelmoida, että jonain päivänä voisi katsoa netin kautta striimejä.


    • Echramath hahmo
    Echramath
    Ritari
    Taso: 34
    • Viestejä: 387
    Echramath vastasi aiheeseen: Nuorisolaisten pelottelusäie
    16.02.2017 18:14 #6

    kyty kirjoitti: Onnistuin kerran näkemään ja jopa käyttämään sellaista: koulussa se oli levylle polttamisen lisäksi ainoa tapa siirtää isompia tiedostoja koneesta toiseen. Nyt asia tuntuu ihan käsittämättömältä, ja mietin että eikö vuonna 2003 ollut vielä usb-tikkuja olemassa? Vai olivatko niin kalliita ja ehkä pieniä, ettei kellään ollut sellaista? Välillä sitä ihmettelee että miten me oikein niinä aikoina pärjäsimme.


    Juuri siihen aikaan niitä alkoi olemaan. Ihan ensimmäisiä kuluttaja flashmuisteja alettiin myymään joskus 2000 ja kesti toki aikansa, että tulivat Suomeen ja hinnat tippuivat.

    Mutta tosiaan, kauan sitten tulivat kotimikrot ja siihen aikaan levykeasema oli päivän sana. Mutta esimerkiksi Commodore 64:n alkuperäinen levykeasema 1541 on järkyttävä suuri ja sisältää jotakuinkin yhden Commodore 64:n verran elektroniikkaa. Lisäksi se on 70-luvun teknologiaa ja aivan jäätävän hidas, ennen kaikkea se oli kuitenkin kallis valmistaa eikä sitä missään nimessä voinut paketoida koneen mukaan, paketin hinta olisi noussut ylikipurajan, eli levykeasema piti jättää kalliiksi lisävarusteeksi. Joitakin pelejä ja ohjelmia myytiin koneen persaukseen tungettavalla moduulilla, mutta vaikka se latasikin heti ja sillä olisi voinut kiertää jotakin emokoneen laitteistorajoituksia, semmoinen nyt vasta olikin kallis valmistaa ja mihinkäs ihmeeseen käyttäjä tallentaa omat ohjelmansa ja piparkakkureseptinsä.



    Köyhien massamuistiksi lanseerattiin C-kasetti, missä oli se hyvä puoli, että se oli jo lyönyt äänentallennuksessa läpi ja niitä tehtiin massoittain ja halvalla. Kasetille tungettiin datan pörinänä ja vinkunana ja joissain sen ajan kotimikroissa on ihan tavallinen 3,5mm liitin johon voidaan liittää mikä vain kasettinauhuri. Kuusnelonen ja pari muuta käyttääi sitten ihan omaa kasettiasemaansa. Kasettiasema on vieläkin hitaampi kuin 1541-levyasema ja lisäksi sitä ei voida lukea mielivaltaisesti mistä tahansa paikasta, vaan nauhaa pitää itse kelata. Suurin osa kasettipeleistä lataakin koko pelin kerralla muistiin ja sillä hyvä. Tässä tietysti menee kokolailla aikaa, joten sitten keksittiin laittaa latausajaksi musiikkia kuunneltavaksi, kuten klassinen Ocean Loader -sarja saman nimiseltä pelitalolta. Mikäs siinä sinällään, kuusnelonen on pohjimmiltaan hyvä analogisyntikka, jotka joskus käytettiin paremman puutteessa tietokoneena...

    Kasetissa oli yksi merkittävä ongelma julkaisumediana. Kuka tahansahan saattaa kopioida kasetin kaksipesäisellä mankalla, eikä mediassa itsessään ole mitään estoa semmoiseen. Jotain piti keksiä, ja joillekin alkuperäisille kaseteille ruvettiin tallentamaan signaali niin heikkona, ettei kopio enää toiminut tietokoneessa. Arvatkaas toimivatko ne alkuperäisetkään enää kuusnelosessa 100% varmuudella? Azimuth-kulman säätö pienellä ruuvarilla saattoi auttaa, mutta helpompaa oli vain kopioida turboloaderin avulla levittäviä piraattipelejä, lataaminen oli nopeampaa ja toiminta varmampaa. Ihan kuin olisi törmännyt vastaavaa myöhemminkin.

    Tosiaan, keksittiin turboloader-ohjelmia, joilla kasettiasemasta saatiin, uskomatonta kyllä, nopeampi kuin se Commodoren levykeasema. No, vastapainoksi myös levykeasemaan saatiin myöhemmin vauhtia innokkaiden hakkereiden ja muutamien firmojen tekemillä turboloader-ohjelmilla ja -moduuleilla. Muistelen tosin että, Commodore oli hidastanut asemaa syystä, osa alkupään laitteista hajosi turbovauhtiin.

    Valitettavasti en nyt löytänyt oikein hyvää videota siitä, miten hirvittävää ääntä 1541 pitää esim. formatoidessaan levyä.


    Ydinräjähderikoksesta tuomitaan myös se, joka räjäyttää ydinräjähteen Etelämanneralueella....

    • Echramath hahmo
    Echramath
    Ritari
    Taso: 34
    • Viestejä: 387
    Echramath vastasi aiheeseen: Nuorisolaisten pelottelusäie
    16.02.2017 23:03 #7



    Katsokaa nyt tätä paskaa. Kuvassa on Fast Tracker II, suosittu(?) musiikinteko-ohjelma 90-luvun puolivälistä, ihan selvää MS-DOS-aikaa kuitenkin. En tähän hätään muista toimiko se Win95:ssa ollenkaan (siis Windows95:ssahan on toki "DOS-tila" joka käytännössä sammuttaa koko Windowsin ja käynnistää myöhemmin uudelleen. Itse ohjelma nyt on ihan täysjärkinen, siinä on raitoja, joissa voi soittaa sampleja eri korkeuksilta, musikaalinen ihminen pääsisi edelleen tuohon helposti sisään ja vastaavia ohjelmia kait on nykykäyttöjärjestelmille.

    Mutta tässä on teknisesti asetukset eli yleisestä Soundblaster-äänikortista piti ensin dippikytkimille tai jumppereilla säätää IRQ ja Portti johonkin arvoon, johonkin mitä ei käytä mikään muu laite, kuten modeemi tai sarjaportti. Sitten joka jumalan ohjelmaan, josta toivoi saavansa ääntä, piti säätää asetukset kohdalleen. Ja muistelen, että jos erehtyi säätämään noita biisin soidessa (oikeassa koneessa, ei Dosboxissa), se yritti soittaa sarjaporttia ja koko kone jämähti. Hurraa.

    Sittemmin keksittiin Plug'n'Play eli tunge kortti sisään ja se toimii. No, nykyajan PCI- ja PCI Express-korteilla kyllä. Sen ajan ISA-väyläisillä korteilla ei kertakaikkiaan ikinä, ja jos toimi niin ei seuraavalla käynnistyksellä. Koiranleuat antoivat sille nimen Plug and Pray.

    Eräässä Linux-koneessani kaksi 3c509-verkkokorttia, sekun toimi reittimenä. Kortteja piti säätää tunkemalla ne koneeseen yksitellen ja käynnistämällä kone DOSiin. Kaikeksi onneksi riittä sentään kun ne sääti pariksi (eli eri IRQ:lle) kerran.


    Ydinräjähderikoksesta tuomitaan myös se, joka räjäyttää ydinräjähteen Etelämanneralueella....

    • Echramath hahmo
    Echramath
    Ritari
    Taso: 34
    • Viestejä: 387
    Echramath vastasi aiheeseen: Nuorisolaisten pelottelusäie
    21.02.2017 20:51 #8

    Aiheessa mitä oli ennen nettifoorumeita: silloin oli purkkeja eli kannuja eli BBS:siä.

    Käytännössä kyseessä oli tietokone ja siinä modeemi, ja ohjelmisto, joka osasi vastata puhelimeen, ja sinne saivat sitten muut modeemilla soittaa. Käytännössä kyseessä oli ihan tekstipohjainen systeemi – tämä ei tosin estänyt innokkaita taiteilijoita tekemistä ns. ANSI-taidetta , joka yksinkertaistettuna koostui enimmäkseen välilyönneistä ja parista muusta merkistä, joiden taustaväreillä kikkailtiin). Käyttö tapahtui joko valikoilla taikka komentorivillä.

    Useimmat purkit sijaitsivat ihan yksityisasunnoissa, niihin oli yksi puhelinlinja, eli käyttäjiä saattoi olla vain yksi kerrallaan ja usein linja toimi päiväsaikaan talouden lankapuhelimena, eli purkkiin saattoi soittaa vain yöllä. Mikäli tietokone vastasi ihmisen puheluun tai päinvastoin, kuuli ihminen vain ujellusta ja tietokone päätti katkaista linjan (klassinen NO CARRIER). Jostain piti myös kuulla purkin olemassaolosta ja saada numero, puskaradion lisäksi niitä levisi mm. muissa purkeissa purkkilistoina sekä alan kehdissäkin.

    Toki oli isompiakin, jopa kaupallisia, purkkeja, missä oli enemmän linjoja. Mikrobitin MBNet oli varmasti Suomen suurin ja jopa Euroopan ja maailman suurimmasta on väitteitä, palvelu aloitettiin 20 linjalla ja lopulta niitä kai oli satoja. MBNetillä oli maine peelojen ja lamerien pesäpaikkana, mutta täytyy myöntää, että sinne oma purkkienkäyttöni sijoittui pääasiassa, parissa muussakin kävin. Pelit-lehdellä oli vastaava, hiukan pienempi palvelu.

    Purkissa oli yleensä tarjolla keskustelualue (foorumeista ei vielä puhuttu), mitkä toimivat vähän eri periaatteella, yleensä ne eivät tajunneet säikeittein päälle mitään ja muutenkin näyttivät vain yksittäisiä viestejä kerrallaan – ajatus oli aina lainata edellistä viestiä sen verran, että siitä ymmärtäisi mistä on kyse. Puheluissa oli minuuttiveloitus (lukuunottamatta eräitä kermaperseitä onnekkaita pääkaupunkiseudulla, missä puhelinyhdistys avuliaasti peri paikallispuheluista vain pari penniä per puhelu) ja käyttö muutenkin vähän jähmeää (muutaman kymmenen kilobitin sekuntivauhdilla) ja kuten mainittua, linjojakin oli pikkupurkeissa usein vain yksi, joten sitäkään ei sopinut loputtomiin varata. Yleinen tapa olikin vain imuroida uusimmat viestit (eli messut) paketissa kotiin ja lueskella niitä kaikessa rauhassa erityisellä etälukuohjelmalla, vastaavassa (toivottavasti pienemmässä paketissa) sitten lähetettiin omat vastaukset takaisin taas seuraavaa pakettia haettaessa.

    Tässä ASO etälukuohjelma ja MBNetin Yksityisviesti (yksityisviestit olivat siihen aikaan vain ihan tavallinen viestialue, ainoana erona tietysti, että vain lähettäjä ja vastaanottaja saattoivat ne nähdä). ASO oli perin juurin kankea, mutta siitä erikoinen ohjelma, etten muista että se olisi koskaan kaatunut tai että siitä olisi löytynyt ensimmäistäkään bugia:



    Tämä siis tapahtui edelleen MS-DOSissa, Windows95 oli jo tietysti julkaistu, mutta itselläni ei vielä ollut konetta, jossa se olisi toiminut. Tässä on siis kaikki, mitä kaarevapintaisella kuvaputkimonitorilla näkyi kerrallaan. Eikä voinut edes kuunnella musiikkia samalla kuin cd-soittimella. MP3:sia ei vielä ollut ja niiden soittaminen vei vielä Pentiumistakin enimmät tehot, mutta modeja olisi voinut paremmalla moniajolla soittaa. Minullahan saattoi olla jo 16-bittinen stereoäänikorttikin.

    Mutta sentään hiirellä toimivat vetovalitkot ASO:ssakin oli.

    Purkeissa toki levitettiin myös tiedostoja: hyötyohjelmia, pelejä, moduulimuotoista musiikkia, tekstiä ja kuviakin. Aika paljon oli kaikenlaista freeware-softaa siihen aikaan liikkeellä (yleensä niistä ei ollut lähdekoodia saatavilla toisin kuin varsinaisesta vapaasta ohjelmasta), peleistä julkaistiin demoversioita ja harrastajat levittivät omia tekeleitään, joten MBNetissäkin oli paljon ladattavaa. Vähän hämäräperäisemmistä peleistä sitten sai ihan piraattipelejäkin ja pornoa, jos halusi tekstikuvauksen perusteella ladata yksittäisiä GIF- tai JPEG-kuvia. Ei, GIF ei vielä silloin tarkoittanut pätkää elokuvasta, se tarkoitti kuvaa 256-värin paletilla.

    Lisäksi jonkinlainen chatti saattoi olla (yhden linjan purkeissakin oli usein mahdollisuus jutella purkin omistajan eli Sysopin kanssa, joka usein vähän haastatteli uusia käyttäjiä) ja linjapelejäkin, kuten Legend of the Red Dragon eli LO.R.D. Jotkin strategiapelit kuten VGA Planets toimivat vähän etäluvun tapaan, eli itse peli oli oma ohjelmansa, mutta kerran viikossa tms. otettiin yhteyttä purkkiin tilanteen päivittämistä varten. (Ilmeisesti purkissa piti olla jokin palvelinsofta tuolla vai toimiiko tuo ihan P2P?, en nyt muista)

    Purkkiscene taitaa olla melkolailla kuollut ja aikoja muistellaan nostalgian hengessä. Kehitys on kehittynyt, kiinteät internetliittymät vapauttivat meidät puhelinlinjojen ikeestä, IRC korvasi chatit enemmän kuin hyvin, foorumit ovat toki kätevämpiä kuin etälukupakettien kanssa puljaaminen ja tiedostoja on helpompi siirtää muilla tavoin. (Nyyssien häviäminen on isompi menetys, mutta siitä ehkä toiste).

    Mutta koko 90-luvun loppu oli ATK-maailmassa hienoa aikaa, varmaan samaan tapaan kuin avaruuden valloituksen ensiaskeleet aiemmin. Maailman tapahtuminen Neuvostoliitto oli hajonnut ja Saksa yhdistynyt ja tietokoneilla pystyi vuosi vuodelta tekemään enemmän ja enemmän. Purkit olivat osa kehitystä Tulevaisuuteen ja tietysti itselläkin oli vielä edessä loistava tulevaisuus (jolle kävi vähän niinkuin kuutukikohdalle, mutta se nyt on ainakin toinen tarina).



    Aihepiiristä innostuneille suosittelen täälläkin Viznutina tunnetun vaihtoehtotietokonelegendan väkertämää animaatiosarjaa PC-Lamerit, joka seuraa fiktiivisen maalaiskunnan tietokoneharrastajien elämää juuri tuohon aikaan. Tarinassa on ehkä hiukan liioiteltuja elementtejä, mutta yleiskuva on "juuri tuollaista se oli". Sarjan graainen toteutus mukailee tuon ajan seikkailupelejä ja ääniraitana on juuri sitä musiikkia, mitä siihen aikaan kuka tahansa musikaalinen saattoi koneellaan tehdä ja muille levittää. [lähtee tästä]

    Jos tekin olisitte syntyneet hiukan aikaisemmin, tekin olisitte voineet olla noissa piireissä ja olisitte ehkä kuulleet, että sellainen sarja kuin Babylon 5 on tulossa Suomen televisioon ja että teekkarit ovat sitä jo katsoneet Amerikasta saaduilta VHS-nauhoilta (ja olisitte jopa nähneet hurjaa underground-piirrettyä South Parkia pari vuotta etukäteen).


    Ydinräjähderikoksesta tuomitaan myös se, joka räjäyttää ydinräjähteen Etelämanneralueella....

    • Fiktiivi hahmo
    Fiktiivi
    Hirviö
    Taso: 23
    • Viestejä: 115
    Fiktiivi vastasi aiheeseen: Nuorisolaisten pelottelusäie
    08.08.2017 19:48 #9

    Echramath kirjoitti:



    Katsokaa nyt tätä paskaa. Kuvassa on Fast Tracker II, suosittu(?) musiikinteko-ohjelma 90-luvun puolivälistä, ihan selvää MS-DOS-aikaa kuitenkin. En tähän hätään muista toimiko se Win95:ssa ollenkaan (siis Windows95:ssahan on toki "DOS-tila" joka käytännössä sammuttaa koko Windowsin ja käynnistää myöhemmin uudelleen. Itse ohjelma nyt on ihan täysjärkinen, siinä on raitoja, joissa voi soittaa sampleja eri korkeuksilta, musikaalinen ihminen pääsisi edelleen tuohon helposti sisään ja vastaavia ohjelmia kait on nykykäyttöjärjestelmille.


    Ihan pirteät ysärivärit itse asiassa! Itse aikanaan tuli käytettyä Scream Trackeriä ja Impulse Trackeriä, joiden värimaailma oli vähän hillitympi.

    Trackerit olivat tietenkin hurja edistysaskel, koska niiden avulla pystyi tekemään musiikkia pelkkää kotitietokonetta käyttäen. Ammattilaiset käyttivät siihen aikaan tietenkin Atarilla tai pönttö-Macilla sekvenssereitä, jotka lähettivät midikomentoja rautasyntikoille, joista ääni meni analogisen mikserin kautta DAT-nauhalle tai jonnekin. Tällaiset ammattivehkeet olisivat maksaneet kauheasti, tai maksoivat kyllä kotitietokoneetkin, mutta vähemmän kauhesti. Äänikortti ei ollut vakiovaruste siihen aikaan (ja ne olivat vielä oikeasti kortteja).

    Paras nykytrackeri on kuulemma Renoise, mutta en ole sitä itse kokeillut.

    Sitäkin on tietysti vaikea nykyään kuvitella, että kaikki äänikortit eivät toimineet kaikissa peleissä. Kortissa saattoi olla (silloin) hienot wavetable-pohjaiset General Midi -äänet, mutta peleissä kortti soitti musiikkia vain FM-synteesillä Soundblaster-emulaationa. Sittemmin FM-synteesi on toki tullut jossain määrin retromuotiin ja wavetable-midi kuulotaisi nykyään varmaan aika vaatimattomalta. Ehkäpä sekin tulee vielä ysäriretron myötä muotiin...


    • Rasimus hahmo
    Rasimus
    Aavevelho
    Taso: 40
    • Viestejä: 780
    Rasimus vastasi aiheeseen: Nuorisolaisten pelottelusäie
    14.02.2018 00:19 #10

    Tällanen vanha parta innostuu aina kun tulee uutisia jostain wanhojen pelien historiikista . Kyseessä on siis julkaisu, jossa käydään läpi tietokoneroolipelien historiaa ja vanhojen pelien esittelyitä ihan 70-luvulta lähtien.

    Kirjan alkupuolella on mainio artikkeli, jossa opettaja kertoo miten käy kun Call of Dutyjen parissa kasvaneet kakarat pistetään Ultima 4:sen pariin. Voin tosin sanoa, että reaktiot olivat ymmärrettäviä. Ultimat (ja oikeastaan kaikki 80-luvulla ilmestyneet pelit) olivat vähän hankalia päästä sisään jo silloin ilmestyessäänkin... Piti kiinnittää huomiota ihan uskomattoman pieniin yksityiskohtiin, kirjata kaikki ylös siltä varalta että se on tärkeää, ja oma pelaaminen olisi jäänyt lähtökuoppiinsa ilman Mikrobitin kattavaa artikkelia (ja karttaa) pelistä.

    Jotenkin pelottavaa, että minä tunnistan vieläpä jonkun niinkin vanhan pelin kuin Gateway to Apshain... Vaikka olin sen ilmestyessä vain kuuden ikäinen...

    Tiesittekö, että roolipelien ensimmäiset pelinjohtajat olivat itseasiassa preussilaisia sotilaita, jotka päättivät pelitilanteiden lopputulokset oman sotakokemuksensa pohjalta? :cool:


    It's a beautiful day to get rid of some radioactive waste

    Valvojat: RasimusAstoretheinSeregil of Rhiminee