Uusimmat viestit

Uusimmat keskustelut

ALFAN JUTTU

  • adira hahmo
adira
Aseenkantaja
Taso: 13
  • Viestejä: 25
adira loi aiheen: ALFAN JUTTU
22.06.2014 07:14 #1

Alkuluku 350s tekeleeseen.
Mitähän tarvitsisi parannella. (Euroopan juurten maailmankuva hahmotellaan lievästi kirjoittaja-fi sivustolla otsikolla euroopan Juuret ja nimimerkillä kotikirjailija, jos jotain kiinnostaa)


ALFAN JUTTU
TARKASTUSPÄÄTÖS 2
Kommari vislasi vaatien huomiota. Havahduin meteliin ja läiskäisin sulkijaa, ilman ajatusta. Kone vaikeni kuuliaisesti, ja alkoi määkyä sekunnin päästä uudestaan. Voihan räkä. Pitipä jollain olla hätä! Vilkaisin lähettäjätunnusta.
Voi veljet ja öljysiskot! Ambaroosa Jokaser ei ollut bimbo joka pilkkuvirheestä pillastui ja kadonneesta kynästä hermonsa hukkas. Maailman Kulttuurisäätiössä kakskytviis vuotta virkauraa kyntänyt ja beetta+ arvon saanut tarkastaja ei vähästä hätkähtänyt eikä joutavasta hötkyillyt, ja nyt se rontti oli tökännyt hätävilkun päälle.
Läimäsin tuolin laitaa. Kapine nosti selkänojansa pystyyn ja kohosin itsekin arvokkaaseen asentoon. Äsähdin interaktiiviselle yhteysvempaimelle, että vinguhan vaivasi.
– Hip hei, ja herätys, Alfa.
Kämmenen kokoisessa näytössä virnisteli ruskea naama sähkönsinisen kiharapilven kehystämänä. Ambaroosan silmät olivat viirullaan häijyyden tuomasta hilpeydestä. Tarmopakkaus hehkutti, ihan vasiten, ja esitti sirkumpaa kuin piristyspillerien mainosmannekiini. Ettäs kehtasikin.
Tiesihän eukko tasan tarkkaan, että mulla oli tapana ottaa pikku nokoset näillä ajoin ja niinä päivinä jolloin pöllyttelin papereitani ja kasailin raporttia johtokuntaa unettamaan. Jep, kaveri tais nauttia tosissaan, kun sai kiskoa lomaunelmissa ajelehtivan kamunsa palaveriin kesken torkkujen, haukottelemaan tukka pystyssä ja silmät solmussa. Toivoin vain, ettei linjoilla ollut muita, kun äyskäisin:
– Kuono umpeen Amppari. Täällä nukutaan!
– Voit sä tämän makuultasikin kuunnella, niin etpähän korkeelta putoo kun pökerryt. Niin ja kyllä muistin, että sun lomas piti alkaa huomenna. No. lomallehan kuuluu matkailu, joten suosittelen suunnaksi Euroopan Juuria. Pressakin oli sitä mieltä, että nyt on kiirus kourassa, muttei sentään niin hätä, ettetkö ehtis heilaas hyvästellä. Soita sitten kun ehdit.
– Eipä ole löytynyt sopivan somaa harteita hieromaan, ja sihteerikin häipyi jonnekin heilasteleen, että yksin ollaan ja voit heittää turpeet tupaan.
– Olen tosi pahoillani Timmy, kun joudun näin lomaa vasten häiritsemään, mutta pressa oli sitä mieltä että tää juttu pitäis ottaa kiinni just ja heti.
– Selvä se, eihän mulla ole työaikaa, vain urakkahommia ainoostaan. Tuhahdin muka äkeissäni, vaikka uteliaisuus alkoi kolkuttaa. Maininta pressasta painoi hälytysnappia. Ylin isäntä ei ihan vähästä murahtanut. Meillä oli varsin joustavat työkäytännöt. Se tarkoitti, että eilisen hommia ei lykätty huomiseksi, vaan huomisen työt tehtiin tänään.
Olkootkin, että lomaa pukkas päälle, ei alfan sopinut lorvikataria sairastaa, jos aikoi asemansa säilyttää ja kuitata palkan ensi kuussakin. Kun kiirekeikka tömähti eteen, sitä ei kierretty millään verukkeella. Luikurit ja laiskurit eivät alfan nimeä ansainneet.
Säätiöllä oli aina neljä alfa−tarkastajaa, ja uusi nimettiin, kun joku entinen jäi eläkkeelle tai muuten lopetti. Nimitys vaati vähintään kymmenen vuoden työkokemuksen sekä beettojen enemmistön ja kaikkien alfojen, myös sen poistuvan, kannatuksen, sekä tietenkin johtokunnan suosion. Ja sama sakki, joka virkaan viskasi, pystyi myös virasta pois potkaisemaan. (niin oli käynyt kahdesti sadan vuoden aikana)
Virka velvoitti. Jos seisoskeli firman toiseksi ylimmällä portaalla, oli asemansa mukaisesti venyttävä kuminauhaa paremmin. Puhisin ja tuhisin, muodon vuoksi, ja annoin luvan jatkaa juttua. Asia oli takuuvarmasti vakava. Lomani alku tiedettiin, eikä mun palkkaluokassa viime hetkellä hommilla pommitettu. Olihan sitä jotain etua johtoportaalla olosta saatava. Varoitin työhulludesta ja ehdotin paineen purkua eli uutisten kertoilua.
Amppari mokoma hekotteli.
Tottavieköön teki mieli läimätä yhteys poikki, mutta en tehnyt niin, vaan pyysin informaatiota korviini ja silmiini. Amppari ravisteli kiharoitaan ja ehdotti virnustellen:
– Otahan enste pari hörppyä, että pääs selkiää.
Sisko tiesi vissin varmasti, että tää tyttö tartti kunnon kofiinitömpsyn, tai muuten päässä toimi vain liskovaihde. Tosin kahvikaan ei aina ajatuksia herätellyt. Jupisin kiitoksen ja venyttelin itseni. Liikuntaa sanotaan terveelliseksi, joten pidin kahvinkeitintä huoneen toisella puolen. Olipahan siinä syy irrottaa ahteri tuolista kun kahvihammas vihlaisi. Marssin ripeästi etanan vauhdilla kahvimaatin luokse ja tuopillisen saatuani palasin paikalleni.
Siirsin taskukapineen toiminnot kokousnäytölle. Suuri ruutu välähti toimintaan. Metristä kuvaa oli helpompi töllättä kuin kommarin kämmenenkokoista ruutua, joka pahimmillaan väreili silmiä särkevällä tavalla. Hörppäsin kunnon kulauksen ja ilmoitin mantereen toiselle laidalle päämajaan, että tietoa sopi panna tulvimaan. Ja Amppari pani:
– Muistatkos, kun olet jupissut, että Euroopan juurilta kuuluu kummia kun turistit päivittelee kokemiaan. Ja että paikalla pitäisi poiketa, kunhan kiireiltä kerkiäisi. No, nyt saat pikkasen esimakua siitä, millaista menoa siellä harrastetaan. Otahan mukava asento ja nauti näkymistä. Eilen saapui kuriiripostia suoraan Pelion Roomasta.
Ruutuun hypähti tärisevä, huonolaatuinen video.
Se oli kuin härkätaistelu, paitsi härkänä oli kaksijalkainen pörröinen elävä, ei apina eikä ihminen vaan jotain siltä väliltä ja selkeästi henkensä hädässä. Takkutukkainen karvaturri yritti päästä areenan laidalla ammottavalle ovelle, mutta pari ratsastajaa kierteli ympärillä ja hutki ruoskillaan, estäen paon. Siimat iskivät milloin naamaan, milloin jalkoihin. Otus väisteli, minkä pystyi ja sitten yllättäen tarttui siimaan, temmaten piiskan itselleen. Raivoisasti hutkien se yritti raivata tien portille.
Hevoset kavahtelivat iskuja, mutta piiskansa menettänyt ritari pakotti pollensa kohti (hätäkös hällä, haarniska yllä) ja ajoi otuksen päälle ja kiskoi piiskan pois. Kolmannella ratsastajalla oli keihäs jolla hän tuikki olentoa hartioihin, pakaroihin tai käsivarsiin, muttei mihinkään elintärkeään kohtaan.
Lopulta otus kääntyi tappelemaan, tai oikeammin yritti tehdä piinastaan loppua heittäytymällä keihääseen, mutta keihästäjä varoi päästämästä uhriaan niin helpolla. Ritarit survoivat aseellaan vaarattomia, mutta takuulla tuskallisia, iskuja, kunnes nahka muistutti siivilää ja naaras rojotti verisenä myttynä sahajauhoilla.
Pitkähkö hiuspehko levisi sotkuisena kehänä jyhkeän pään ympärillä. Vahvat, aavistuksen kuonomaiset leuat olivat jääneet irvistykseen joka paljasti puolen tuuman hampaat. Korkeat kulmakaaret suojasivat syvällä olevia silmiä häikäisyltä ja risuilta, mutta eivät riittäneet keihään torjuntaan.
Kaavin kylkeäni ja nieleksin pahaa oloa. Pyysin silti suurennosta kuvasta. Harmitellen totesin lajimäärityksen oikeaksi. Kuollut oli Homo mutitea pilosus, pirulainen, peikko, mörkö, miten itse tykönään tahtoi sanoa. Pelätyllä peijoonilla oli monta nimeä. Kuvan olentoa ei tarvinnut enää pelätä. Se oli rääkätty raadoksi.
Joku valopää oli siis alkanut harrastaa turhan aitoa roomalaista sirkusta, ja keksinyt pedoksi mörön, kaiken lisäksi. Tosi fiksua!
Mörkö oli mutanteista vaarallisin. Jo nyrkinisku riitti niittaamaan kenet tahansa. Sitä paitsi peikoilla oli tulinen temperamentti, ja halu puolustaa lajitoveria voitti usein isännänkin käskyt. Toivoa sopi, ettei uusmuotoset saisi tietää verisirkuksesta. Moinen raakuus saattaisi villitä myös yleensä rauhalliset vihernahat ja pillastuttaa tumpit sekä pinkot. Jopa jätit voisivat riehaantua, toisten yllytyksellä.
Näytti siltä, että jonkun oli äly jättänyt ja toiselta järki jäätynyt. Kosto voisi kohdistua tekijöihin, toivon mukaan, ja pahimmassa tapauksessa kehen tahansa alueella olevaan, myös turisteihin.
Yleensä muteista ei ollut harmia, kunhan niille ei aiheuttanut harmia. Usein niitä oli töissäkin, ihan palkan perästäkin ja varsinkin ruokapalkalla. Metriset tumpit olivat mainiota ahtaissa tiloissa. Pinkot juoksivat lähetteinä tai kilpaa radalla. Vihernahat viihtyivät ulkotöissä. Möröt pärjäsivät niin sisällä kuin ulkona sekä toimivat koirien korvikkeina. Erikoisjoukolla olikin pirulaisia elävinä aseina, varsinkin tolloja jotka tottelivat kyselemättä. Ylen korkea oksitosiinitaso sai peikot rakastamaan isäntäänsä empimättä. Tosin ihan tolkuton komento sammutti jopa peikon kiintymyksen, eikä silloin karkaamista aina estänyt edes hallintapanta.
Karkulaisista ja niiden jälkeläisistä sitten se tosi riesa, eli villit mutit kasvoivat. Metsäläiset olivat kiintyneitä vain omaan laumaansa ja pitivät ihmisiä vihollisina, kiitos mutinmetsästäjien. Yleensä iskujen kohteena oli huntteri, mutta toisinaan saattoi syytönkin saada nyrkistä nuppiinsa, joskus niin lujaa, että lakkasi hengittämästä.
– Mörönrääkkäystä turistirysässä. Silkkaa hulluutta! Katastrofi tuosta tulee jos ei jutulle panna pistettä ja pilkkua ja sulkumerkkejä samaan syssyyn ja vikkelästi sittenkin. Ärisin ja siemaisin kylmennyttä kahvia niin kiivaasti että olin tukehtua siihen, tai muuhun pahaan oloon. Ymmärsin nyt, miksi tehtävä paiskattiin kiireellisenä kynsiini. Olihan Säätiöllä kolme muutakin alfaa, mutta kaikilla oli tarkastus kesken. Sitäpaitsi mulla oli jonkinsortin maine muttijuttujen selvittelyssä.
Tuumaustuokion tulos oli se, että komensin matkalaukun liikenteeseen just paikalla, olkoot viikonloppu tulossa ja loma alkamassa tai ei. Muttisirkuksesta oli tehtävä loppu ja pidettävä huolisi siitä, ettei seudun uusmuotoset pillastu.
Olin kylläkin aikonut ottaa loman jälkeen Faaraon valtakunnan syynäykseen, mutta naisen oikeushan on vaihtaa mielitekojaan. Pyramidit saisivat odottaa vuoroaan, tai ehkä alfa Jerevan hoitaisi sen suunnan, kunhan saa Muovimaailman selvitettyä.
Kukaan voinut sanella sitä, mitä alfa tarkastaisi. Sen päätti kukin itse, vaikka tietysti kollegoiden kanssa keskusteltiin ja sovittiin paikoista, että joka kolkka tulisi katsastettua. Toki johtokunta ja pressa esittivät toisinaan toivomuksia, ja toisinaan niitä noudatettiinkin, niin kuin nyt. Herra oli täysin oikeassa nimetessään Juuret ykköskiireelliseksi.
Olin aikonut pitää pari viikkoa vapaata, mutta en osaisi nauttia lomasta hetkeäkään, kun kuollut mörkö piinaisi painajaisena. Parempi oli hukuttaa harminsa hommailuun ja suunnata kiukun ryydittämä tarmo jonkun persauksien potkimiseen. Sanoin Ampparille, että lähtisin Juurille lakia lukemaan megafoni ääneni tehosteena ja pyysin välittämään viestin johtokunnalle. Ne hemmot kun halusivat aina välistä tietää sen, että missäs se Timantelli oikein vipelsikään. No, mikäpä kiire valmiissa maailmassa, joten tiedot ehtis kertoo viikonkin päästä, Ampparin harkinnan mukaan.
– Mites on, nappaanko holon päälle. Se käy sekunnissa. Vai onko alfalla hetkinen aikaa toivotella avioliiton merelle lähteneille onnea ihan omassa persoonassaan kännypäivää sanoen. Siitähän riittäis pariskunnan penskoillekin vielä muisteltavaa…
Puhellessaan Amppari pisti sormen korvaansa ja hetkutteli hetken. Ehkä siskoa kutitti, tai sitten sain varoituksen urkkivista korvista ja muistutuksen sanojen varomisesta. Mitenkuten vaan, halusin joka tapauksessa nähdä viestintuojat elävinä. Tykkäsin yleensäkin lähikontakteista haastattelussa. Niinpä iskin silmäni karttaan, ja pyysin mielenkiintoni kohteita loikkaamaan lentokoneeseen.
Kohtauspaikaksi sovittiin Rova, yksi Euraasian liittovaltion keskinkertaisen vilkas risteyskenttä, jossa parisataa konetta vaihtoi matkustajia joka vuorokausi. Sinne siis voi tulla huomaamatta mistä vaan ja häipyä ties minne kenenkään arvaamatta suuntaa.
Amppari huomasi että Rovasta lähti suora lento Vocosiin joka aamu, postinjaon aikoihin. Ehtisin sillä melkein yhtä nopeasti perille kuin omalla koneellakin. Niinpä tuumailtiin, lähettäisin oman lennokin kotiin ja menisin turistina turistien joukossa, ainakin osan matkaa. Siten saisin kivasti maistiaisia tilanteista ilman hälinää.
Kutsuin Poutapilven porukan koolle ja ilmoitin alkavasta työmatkasta. Jos itse oli pettynyt loman lässähdykseen, niin samaa voi sanoa myös kavereista. Oltiinhan sitä suunniteltu koko sakin humurymyreissua Konganan Naamiotansseihin. Pukujakin oli ommeltu ja tuunattu innolla ainakin kuukauden verran mielessä kunnon pippalot. Nyt koko riekkumaretki nuupahti ennen alkuaan, ainakin mun osalta. Muidenkin halua hillua hupeni, kun kerroin matkan syyn. Sain lohdukkeeksi muutaman tukevan halauksen.
Brima ja Donar lähtivät valmistamaan lennokin matkalle. Mulle oli usein naurettu, kun kuljeksin varsin hitaalla kääntöpropellikoneella vaikka suihkarilla oli päässyt viis kertaa nopeammin. Mutta tykkäsin siitä, että koneeni voi laskeuta vaikka hotellin parkkipaikalle ja kellukkeita käyttäen, jos ei ihan juomalasiin, niin kummiskin jo isoon uima–altaaseen.
Thuvia meni ehostamaan itseään. Eihän nuori neitonen voi lähteä edes ovesta ulos ilman kunnon meikkiä. Täys tällinki pärstään, vaikka kävis vain kiskalla karkkia ostamassa! Reilua tuntia myöhemmin istuin jo kopterisuihkarin kyydissä Thuvian hoidellessa ohjaimia ja Donarin pitäessä seuraa vuoroin lentoneitoselle vuoroin mulle.
Matka ilmojen halki vei aikansa, mutta en tuhlannut tunteja nukkumiseen. Lueskentelin nuorten raportin. Donar ehdotti tilinpäätösten katselmusta muutamalta vuodelta. Olihan Juurilla valta vaihtunut viisi vuotta sitten. Tilasin seitsemän vuoden tiedot.
Yleissilmäyksen jälkeen kysyin osatuloksia. Pikainenkin katsaus osoitti, että useimpien osayksiköiden tulokset olivat takertuneet neljännen vuoden tienoilla ja pari viime vuoden ajan talous oli tanssinut piaffea kuin kouluratsu maneesissa. Vain pari sektoria esitti reipasta kasvua. Donar mulkoili sarakkeita tehtyään yhteenvedon.
− Metrossa kulkee viistoista prossaa enemmän populaa kuin tripuunin aikana, ja saniteettihuoltajia on palkattu lisää matkojen kasvua vastaavasti ja biokaasun tuotto on ok, mutta lannoiterakeiden tuotto on viiden vuoden takaisissa lukemissa. Minne moska katoaa? Ja mitä muuta se sakki tekee, kuin ajelee metrolla ja käy huussissa, kun muiden toimialojen tuotto on paisunut kuin lapamatoa poteva anorektikko.
Olin samaa mieltä Donarin kanssa. Lukujen valossa jutussa oli jotain tosi pimeää. Ajatin huvikseni Satasadun, Lännen Laidunten ja Ultima Thulen toimintakertomukset, kiinnittäen huomiota eri osatuloksiin. Turistimäärän muutokset näkyivät sekä jätehuollossa että sisäisen liikenteen suoritteissa. Verrokkialueilla asiakasmäärän muutokset näkyivät myös hotellien yöpymisissä, ravintoloiden liikevaihdoissa ja aktiviteettien käyttöasteessa. Juurilla sen sijaan jurottiin viiden vuoden takaisissa luvuissa.
Päättelimme porukalla, että joku taisi vetää välistä, isolla lapiolla. Kumma, ettei asiaa oltu aikaisemmin huomattu. Juuret olivat saaneet olla vuosia omissa hoteissaan ja päässeet villiintymään kerrassaan kurittomiksi, kenenkään piittaamatta asiasta pätkääkään.
Syynä olivat suuret huolet muualla. Kolmisen vuotta sitten raju maanjäristys raunioitti viiden neliökilometrin verran Loistavan Kiinan esitysaluetta. Jälkien korjaaminen oli sitonut firman resusseja turkasen paljon, mutta homma alkoi olla hoidossa. Viimeinenkin lohko, tosin yhä hieman keskeneräisenä, avattiin viime viikolla.
Pari vuotta sitten pyyhkäisi hirmumyrsky Aarresaaren yli, eikä monikaan palmuista jäänyt pystyyn. No, se tosin mikään ylläri ollut. Tyynellä merellä hurrikaanit lakasee paikat lakoon kerran viidessä vuodessa, noin keskimäärin. Asiaan on varauduttu. Ei muuta kuin lentonosturit hommiin, rojut kompostiin ja kasvitarhoilta uudet palmut huojumaan. Kolmessa kuukaudessa myrsky muuttuu muistoksi.
Fantasian tulipalo sen sijaan oli yllätyskatastrofi. Tuhon laajuus johtui pääasiassa siitä, että joku oli leikkinyt asentajaa ja ohjelmoinut systeemit uusiksi, niin ettei sammuttajat käynnistyneet, eikä hälytystäkään huudettu. Tuhopolton sytyttäjää tai tilaajaa etsittiin yhä, yhdeksän kuukautta myöhemmin.
Alueen uudisrakennus on saatu käyntiin, vaikka muovin, jota Fantasissa oli ylen runsaasti, sulaessa ja palaessa syntyi sellainen sotku että koko esitysalueen siirtoa harkittiin toiseen kohtaan. Sopivaa tonttia ei kuitenkaan löytynyt joten palanut muovi koottiin pois ja nyt tehdään uutta..
Euroopan Juurten suunnalla oli vallinnut hiljaisuus sitten viime alfa–tarkastuksen, eli neljän vuoden ajan. Siispä mätä oli saanut muhia, kun muut kohteet kiljuivat virkailijoiden huomiota ja sitoivat rahat, ajan ja tarmon. Täytyykin panna huomiotaululle muistiin, että vaitiolo ei välttämättä merkitse ongelmien poissaoloa, vaan liika hiljaisuus vaatii vilkaisua.
Puuhastelin työkseni historian aikakausien ja kulttuurin muotojen parissa, mutta sittenkään, tai siitä johtuen, en tarkkaan muistanut, mikä minnekin kuulu, vaan vuosituhannet ja elämisen mallit tanssivat kissanpolskaa päässäni. Tapani olikin tehtävän vaihtuessa unohtaa entiset opit ja ladata uuden kohteen tiedot nuppiini. Olihan toivottavaa, että tietäisin edes suurin piirtein mitä alueella piti olla jotta osaisin kysellä ja arvailla että mikä voisi olla oikea vastaus.
Otin mukavan asennon tuolissani, koppasin tarjoilupöydältä tuopin jo haalentunutta kahvia ja aloin päivittää päätäni Euroopan Juurten tiedoilla.
Paljon historiaa hukkui meren noustessa aina vain ylemmäs ja päätyen liki parikymmentä metriä korkeammalle kuin antiikin aallonmurtajat. Sotkun vuosisata hautasi muistoista ja dokumenteista melkoisen määrän, kun miehet ja naisetkin monin paikoin mieluummin pommittivat kaupunkeja raunioksi kuin kaivoivat vanhoja rauniota restauroitaviksi.
Suuren sovinnon jälkeen tuli taas aikaa muuhunkin kuin tappeluun ja hengestään huolehtimiseen. Jostain löytyi melkoiset määrät varojakin muinaisen uudeksi tekemiseen, samoin intoa ja tarmoa. Niinpä sitten, taas kerran, seulottiin sirpaleita ja koottiin paloista kokonaisuuksia.
Maailman Kulttuurisäätiö oli kokoajista mahtavin. MKS hallitsi menneestä tulevaan kaiken sortin toimintoja, mitä vain kulttuuriksi voitiin katsoa. Ja kulttuuriahan oli kaikki mitä ihminen teki, oli koskaan tehnyt tai tulisi tekemään.
Esityksiä oli joka kokoa, auton lavalle pakatuista kiertävistä näyttelyistä ja yhden huoneen taidepajoista miljoonan hehtaarin eläviin ideapuistoihin. MKS kannusti muusikoita, rahoitti teatteria, jakoi stipendejä taiteilijoille ja apurahoja urheilijoille ja peri osuuksia pääsylipuista melkein joka sortin yleisötapahtumista.
Heitin vielä silmäyksen nuorten raporttiin ja tuuppasin sen syrjään. Huikkasin lennokin minikeittiöön käskyn toimittaa pari sämpylää ja uuden satsin kahvia mieltä piristämään. Käsky toimi kutsuna ja lentäjä tallusteli tarjoilurobotin perässä pitämään seuraa. Autopilotti osasi hoitaa lennon suoran rutiinin, eikä Thuvian tarvinnut koko ajan vahtia vipuja.
Syömisen seuraksi tilasin hieman sivistystä. Yhteys kirjastokeskukseen toimi ilmastakin. Hyvin pian matkustamon skreenille posahti lista opuksista joissa käsiteltiin Euroopan alkuaikoja.
Vilkaisin pitkän miehen mittaista listaa kirjoista, ja totesin, ettei ikä eikä silmät riittäisi tuhansien opusten läpilukuun. Jatkoin vähennyslaskua ja pyytelin vain pääotsikoita. Sittenkin tietolistaa tuli kuin lapamatoa keittämätöntä kalaa syöneen mahasta. Luettelo oli yhä tolkuttoman mittainen. On tunnettava taitonsa ja tiedettävä rajansa joten muutin määräyksiä:
– Pikakatsaus, kiitos, sanoin ja annoin summittaiset vuosluvut ajasta, jota valvontani kohde kuvasi.
Kohta silmissä vilisi ja korvissa surisi Mykene ja Minos, Foinikia ja valloonit, Germaanit ja Kreeta. Oli doorilaista ja Joonialaista, Zeusta, Marsia, Heraa ja Caesaria. Parthenon ja Colosseum löivät kättä basilikalle (rakennus kai, vaikka mauste tuli mieleen)
Temppeleitä tusinoittain, kaikki periaatteeltaan samanlaisia, katto korkealla, seinät leveällä ja sisällä kuormakaupalla koristuksia jonkin näkymättömän kunniaksi. Kreikkalaiset näytelmät ja Rooman sotalaitos kera hunnien ja vandaalien, teutonit ja keltit, bardit ja bakkanaalit, kaikki samassa salaattikupissa. Cicero ja Vergilius sekä Aristoteles ja Aristofanes pitämässä puheitaan kilpaa Homeroksen ja Platonin kanssa.
Euroopan juurien ideana oli esitellä ihmiselon alkupään olemista ja tekniikan kehitystä Välimeren rantamilla, Euroopan puoleisissa osissa ekasta kivikirveestä kirjapainon keksimiseen. Aikaa ja paikkaa oli pakko rajata, ei kaikki mahtunut samaan kakkuun. Eipä silti, kyllä sitä aika paljon saatiin yhteen soppaan sopimaan, kun oikein yritettiin ujuttaa ja kunnolla hämmentää.
Määritelmän mukaan jokainen sadasta kylästä esitti omaan kulttuurikuvaelemaansa, eläen eri aikakautta ja tyylisuuntaa. Samoin jokainen kymmenestä kaupungista oli rakennettu oman ideologiansa ympärille, niin että Ateenassa runoiltiin ja Olympoksessa urheiltiin ja Venetsiassa käytiin katolisessa messussa.
Alueen hallintokeskuksena toimi Rooma. Ei tietenkään se aito ja alkuperäinen vaan parisataa vuotta sitten, heti alueen aitaamisen jälkeen rakennettu viidentuhannen asumuksen ja sadan temppelin näytekappale roomalaisesta arkkitehtuurista, noin suunnilleen. Paikkakin oli etelämpänä ja kokonaan toisella niemimaalla.
Niemensoiro oli kuulunut kivikaudesta öljyn ajalle helleenien hallintaan, joten hyvitykseksi pääkaupungin nimestä helleenit vaativat, että alueelle oli nimettävä enemmän kohteita HEIDÄN historiansa mukaan, kuin roomalaisten tyyliin. Niin tehtiin. Lontoo ja pari muuta paikkaa olivat myönnytys briteille, Olihan roomalaiset miehittäneet Brittein saaria joskus vuoden nolla tienoilla, vanhaa aikaa. Alkuperäinen Aleksandria ei kuulunut Eurooppaan, mutta oli niin kuuluisa, että sai sijansa niemimaan eteläisimpään nokkaan.
– Saas nähdä, miten toiveet ja toteutus tällä kertaa kohtaavat. Thuvia huomautti.
− Veikkaan että kulttuurinen polymorfia kukoistaa ja kierous rehottaa vesiheiniä rehevämmin. Donar murahti.
En käynyt väittelemään. Olihan se turhankin tuttua, että alueelle annetut aihepiirit ja kokonaissuunnitelmakaaviot eivät ihan aina pitäneet yhtä todellisuuden kanssa. Yksityisillä yrittäjillä oli vilkas mielikuvitus ja hyvät halut lypsää turisteilta viimeinenkin kredi omaan kukkaroonsa. Monta kertaa joku haki toimiluvan yhtä juttua varten ja tuumasi, että toinen ajatus tuottais paremmin, ja pani toimeksi. Historiasta viis, kunhan lystiä riitti. Naurava asiakas oli maksava asiakas.
– Juurten kuvaamaan aikahaarukkaan kuuluu väkeä vilisemällä ja kulttuureita kukkuramitoin. Ehkä nyt edes kolme neljästä yrittäjistä on pysynyt summittain oikeilla vuossadoilla tai edes tuhansilla ja keskimäärin päältäpäin katsoen asiaan kuuluvissa tyyleissä. Tuumaili hiljakseen. Donar puisteli isoa päätään ja hörähti:
– Älä unta nää. Usko huvikses että törmäät tiipiin ja lyöt pääs pyramidiin. Vaan hällä väliä, kunhan kauppa käy ja kansa nauttii, niin kuin tapaat sanoa. Olihan Ultima Thulessakin kodaksi nimetyssä ilmiselvässä jurtassa Taj Mahalin pienoismalleja myynnissä, eikä kukaan puhunut mitään.
– Tiedetään. Harvoinhan turisti taavi tavis on haileen hajulla retkikohteensa muodoista ja menneisyydestä. Niin tai viitsi välittää vaikka näkymät pikkasen tai vähempää enemmän historian totuuksista sivuun lipeävät. Pääasia, että matkamuisto on vähän erikoisen oloinen, olkoot sitten muovinen iglu tai marmoripalatsin minikopio, kunhan kapine kertoo että serkut kävivät lähikauppaa kauempana, ja naapurit käyvät kateellisiksi.
Iskin hampaani korppuun puheen päätteeksi. Joskus tuli mieleen, että sama se, mitä näissä kohteissa esillä oli, kunhan palvelu pelasi, ruokaa löytyi sata sorttia ja juomia kakssataa sekä kakaroille kaitsijoita. Jos turistit löysivät naurun aihetta, niin paikka sai plussia palautteeseen ja vieras tuli toistekin.
Ainoan todellisen ongelman muodostivat pilkunviilaaja-asiantuntijat, nimittäin yrityksiä valvovien virkailijoiden mielestä. Jos pahasuinen nirpottaja näki tiipiin Kiinassa tai tiibetiläisen rukousmyllyn Inkojen elämänkerrassa niin johan aluepomon korvat kuumenivat ja aitousvastaavan sähköposti valitusvirrestä täyttyi.
Onneksi näitä nököttäjiä oli harvassa kuin täysosumia arpanipussa. Eikä ongelma oikeastaan mulle kuulunut. Mä hoitelin etusijassa turvallisuusasioita ja vahdin pykälien noudattamista, eikä tilikirjakaan ihan outo ollut, vaikka yleensä sen puolen jätin numeroneroille, kuten Ampparille. Tai alfallehan kyllä kuului kaikkien harmien hajottaminen, mutta väärästä vaasimallista narisijan mä lähetin aitousvastaavan juttusille.
Tyylivahti hoiteli pulmat yleensä keksimällä kiusan kohteelle uuden nimen ja pikku tarinan sitä selittämään. Se oli helpompaa ja halvempaa kuin rakennuksen purku ja yrittäjälle korvausten maksu tuhotusta elinkeinosta. Joskus tarvittiin myös pikasementtiä tai rakennemuovia pinnanmuotojen muokkaukseen.
Muistin Euroopan Juuret muutamilta reissuiltani. Eka kerran oli käynyt juurilla kaivelemassa parikymppisenä deltana. Silloin juoksin beeta Tomrovin käskystä laskemassa huvipaikkojen asiakkaita. Myöhemmin olin nuuskinut paikalla gammana teiden kuntoa ynnä muuta tarkkailemassa ja sitten pari kertaa beeta–valtuuksin laajempia selvityksiä laatimassa. Alfana olin kierrellyt vähän siellä sun täällä, mutta jostain syystä Eurooppa jäänyt väliin. Kirjanpidon perustella se oli jäänyt väliin myös kaikilta beetoiltakin ja kai gammatkin olivat ohi juosseet viimeisten vuosien aikana.
Oli aina hyödyksi tutustua kohteeseensa ennen perille menoa ettei lykännyt päätään lohikäärmeen kitaan. Niinpä käskin tieturin vetää esille Euroopan juurten esitteen. Kone vinkaisi ja täytti ruutunsa tiedoilla.
”Tervetuloa Euroopan Juurille, sivistyksen kehtoon”
Lause oli kuin kruunu hymyilevän keisari Aleksanterin pään päällä. Hallitsijan muotokuva oli muhkea. Hohtovalkea röyhelö kiersi kaulaa, takki hehkui sineä taivaan tavoin ja kauluskäänteiden purppurakoristeet toivat mieleen sonnin veren. Olkapäille ulottuva valkea kihara hiuspehko ja viikset nenän alla viimeistelivät valtiaan olemuksen.
Kuvaa katsoessa näki selvästi että tyyppi oli varastanut pukujensa mallin Kolme Muskettisoturia− filmin kunkulta. No, kieltämättä, olihan muskettisoturit Eurooppaa ja vanhaa, mutta ihan tarpeeksi vanhaa, eivätkä ainakaan kuuluneet Juuriin vaan Versaillesin linnamuseoon.
Tunsin musketöörit, kuten varmaan puolet planeetan asukkaista tunsi. Olihan kolmesta Dumasin tarinoista tullut erään sortin hittejä, kun Bernin filmeistä oli saatu esityskelpoisia kopioita, joita esitettiin niin teattareissa kuin kotinäytöissäkin.
Kymmenisen vuotta sitten oli löydetty Bernin läheltä todellinen aarre, kun hermeettisesti suljettu luola oli avattu. Satatuhatta elokuvaa, videota, äänitenauhaa, muistitikkua sun muuta tallennus pitivät sisällään kuvallista ja äänellistä informaatiota 1945–2050 lukujen välistä, siis tekniikka oli tuolta ajalta. Tarinat itsessään kulkivat ilman aikarajaa maailman alusta maailman loppuun ja fantasiassa yhtä sulavasti kuin tosiolevassa, niin kuin vain kirjoittajat olivat aiheita keksineet.
Tekniikka oli tietty ihan tööt, mutta onneksi säilöjät olivat laittaneet mukaan myös katselu– ja kuunteluvälineet. Niinpä meidän aikamme teknovelhot, MKS:n rahoituksella kunnostivat tallenteista nykyvehkeisiin sopivia versioita ja tuottivat muinaistyylisiä kapineita alkuperäisten kopioiden nautintaan.
Filmit olivat valtaosaltaan eurooppalaisia tai amerikkalaisia, siis länsikulttuuria öljyn ajalta. Niiden innoittamana syntyi todellinen buumi lännen sivistyä kohtaan, eikä loppua näkynyt. Kävijämäärät elokuvien kuvaamilla kulttuurialueilla, ja niitä esittävissä museoissa olivat kohonneet kiitettäväsi, siis kaikkialla muulla paitsi Euroopan Juurissa!
Silmäsin Aleksanteri Horuksen ansioluetteloa. Kelpo cv. Kiitettävät arvosanat virkailijalinjalta, päättötyö tavaravirtojen hallinnasta. Aloittanut uransa Keski–Amerikan intiaaneissa sihteerinä, siirtyi viis vuotta myöhemmin Loistavaan Kiinaan hotellitukun sisäänostajaksi ja kolmen vuoden päästä Aarresaarille toiminnanjohtajaksi. Kaksi vuotta myöhemmin haki Euroopan Juurille varikon johtajaksi ja siirtyi sitten siirtyi tribuunin avustajaksi. Karalan jäätyä eläkkeelle Aleksanteri nimitettiin pääpomoksi, kun ensisijainen ehdokas sattui hukkumaan uintimatkallaan. Tosin Loistavassa Kiinassa oli tutkittu kavallusta herran oloaikoina, mutta asiaan ei saatu selvyyttä.
Selosteen ja kartan mukaan Euroopan Juurten ongenkoukun muotoinen niemi venyi viitisenkymmentä kilometriä pohjoisesta etelään. Mannerpäässä leveyttä oli melkein kolmekymmentä, mutta keskileveys reippaat kymmenen kilometriä. Lukuun ottamatta rantakaistaleita koko niemi oli pelkkää vuoristoa, korkeimman huipun rikkoessa puolentoista kilometrin rajan ja koristellen itseään melkein läpi vuoden viipyvällä lumilakilla. Rantakaistaleilla huojui taatelipalmut ja muu kasvillisuus oli kaikkea siltä väliltä, joten kaikkea löytyi, tropiikista tundraan.
Museomaa on ollut ikuisesti asuttu. Paikalla riitti perinteitä vaikka mihin. Seutua olivat hallinneet sadat keisarit ja kuninkaat viistuhatta vuotta ennen vanhan ajanlaskun alkua ja liki kolmetuhatta nollan jälkeen. Lukemattomat taistelut olivat ravinneet multaa verellä ja tuhannen tuhatta kertaa olivat orjat ja muut möyrijät sen hikipisaroillaan suolanneet leipämurenen toivossa.
Ennen meren nousua rannikon kapeilla tasankosuikaleilla oli lainehtinut vilja. Nyt samoilla paikoilla aaltoili Aigeianmeri ja toista rantaa huuhteli Pagassonlahti, niin että kalastajilla laajemmat laitumet. Alueen laaksot ja kukkulat tarjosivat laajan kirjon vaihtelevia ekologisia ympäristöjä. Toiminnan muotojen muutosta tai siis ennen kaikkea, tulostehoa kaivattiin ilmeisesti rutkastikin lisää, ainakin saamani raportin mukaan.
Olin lähtenyt ratkomaan muttijuttua, mutta törmäsin taloussotkuun ja ilmoitinkin Ampparille, että kaipasin seuraa sekä tilintarkastajan taitoja mitä pikemmin. Beetta lupasi panna tuulemaan ja tehdä ensin läksyt päämajassa sekä viheltää lauman kasaan. Juuret olivat sen verran iso alue, että siellä riitti puuhastelua useammallekin nörtille.
Olkootkin, että MKS:n tarkoitus oli pitää perinnäistavat elossa ja vaalia ihmiselon tyylien moninaisuutta, ei firman olennaisiin periaatteisiin kuulunut tappion tekeminen. Jokaisen Alueen piti tuottaa vähintään käyttökulunsa ja mieluusti jonkun verran voittoakin. Hallitus jakoi mielellänsä osinkoja sijoittajille ja olihan johdon, kuten myös mun palkka sidottu prosentteina tuloksiin.
Miljoonan kredin tuotto riitti kyllä hehtaarin teemapuistolle, mutta kymmenen kaupungin ja puolensadan kylän kokonaisuuden olisi luullut huitelevan kokonaan toisilla lukemilla. Ja olisi varmaan ollutkin, jos paikka ei hukkaisi tuhatta turistia päivässä. Sen verran kadonneita saimme, kun vippasin juuri keksimämme luvut päämajaan ja Amppari potki koneensa hommiin, tehden laskelmia todennäköisyyksillä, pohjana pari vuosikertomusta tripuunin ajalta ja vertailu toisiin samantyyppisiin paikkoihin, korjattuna kokoeroilla. Olihan paikan kävijämäärä melkoisesti verrannollinen tilan laajuuteen
Mikä mätti verenhimon ja järjen puutteen lisäksi, se kohta nähtäisiin. Yleensä jo pelkkä saapumiseni seudulle piristi alueen hallitusta, sai pykälät muistumaan mieliin, sekä vipinää velttoihin kinttuihin. Piirtämäni plussa tai miinus raportin lopussa toi alueen palkannauttijoille tiliin lisäystä hyvästä työstä tai sakkoja viran huolimattomasta hoidosta.
Jopa itsenäiset yrittäjät, jotka olivat ostaneet toimiluvan ja maksoivat provisiota oikeudestaan olla alueella, ryhdistäytyivät alfan edessä. Kuuluihan tarkastusvaltaani myös yksityisfirmoissa palkan edestä puurtajien työolot, asiakaspalvelu ja yleinen turvallisuus keittiöhygieniasta porraskaiteiden tukevuuteen.
Laskeuduimme Rovan kentän vip-alueelle. Donar jäi koneeseen pitämään vahtia ja hoitelemaan yhteyksiä, mikäli viestintää tarvittaisiin. Thuvia vilkaisi vielä peiliä ja kysyi multa arviota selkäpuolensa sievyydestä. Sipaisin hieman väriä korvien taakse ja suorin kiharat olkapäille sekä varmistin, että muukin meikki oli kunnossa. Sitten koppasin salkun olkapäälle ja napsautin kommarin ranteeseen. Neiti heivasi matkiksen maahan. Katti tepsutti itsekseen porukan perässä portaat alas.
Astelin terminaaliin pikkusalkku olalla roikkuen, ja itsekseen liikkuva matkis perässä marssien, katti kannella keikkuen. Thuvia halasi hyvästiksi ja meni ostamaan terminaalin tavarataivaasta jotain naposteltavaa itselleen ja Donarille ennen kotiinlähtöä sekä tuliaiset poutapilvessä odotteleville.
Silmäilin väkijoukkoa ja tunnistin omani varsin helposti firman virkavaatteista. Kummallakin oli mustat farkut ja ruosteenpunainen takki, koristeltuna keltaisilla ruusuilla rintamuksesta ja hihansuista, MKS:n deltojen värit. Olisin itsekin voinut vetäistä virkanutun niskaan, mutta alfan neonvihreä asuste jossa tulipunaiset lohikäärmeet hehkuivat rintamuksissa ja keskellä selkää, oli mielestäni turhan huomiota herättävä.
delta: ruosteenpuna takki, keltaiset ruusut
Kuljeksin mieluiten siviileissä. Nyt pidin löysää kellanvihertävää paidanretkua mahamakkaroiden peittona ja harmaat vekkikuosiset lomax-polvarit jättivät tukevat karvaiset kinttuni näkyviin. Alfan merkkinä kannoin vain neonvihreää hikinauhaa jossa kiemursi punainen lohikäärme. Saman tyylin tukansitojia oli tuhatta mallia ja joka toisen nupin ympärillä. Olemukseni sulautui sakkiin kuin lehti kompostiin.
Heilautin kättä tallustellen lähemmäs. Sain vastaani epäröivän vilkutuksen. Mies ei ollut aivan varma siitä, että kukahan se räpyläänsä tuuletteli, vaikka pidinkin katsekontaktin varsin selkeästi. Syy epäröintiin oli tietty soma ulkomuotoni.
Näytin varmaan lomareissulla hummailleelta ja kotimatkalla tekojaan katuvalta mammalta ilman meikkiä ja mustanruskea tukka virkaheiton lattiamopin tavoin töröttäen joka suuntaan. Olin huuhtaissut itseni suihkussa ja painellut puolikuivana kopterin kyytiin. Koko viistuntisen matkan olin päntännyt näytöltä välillä tärähtelevää tekstiä ja silmiä kirvelsi. Varmaan ne punottivatkin. Jos näytin siltä, miltä musta tuntui, vaikutin just tuplavuoron tehneeltä siivoojalta, joka oli korvannut välipalat prosenttipitoisella liemellä.
Eipä silti, ulkonäöstä huolehtimien ei koskaan ollut ykkösjuttuni ja nyt olin siinä asemassa, ettei asialla ollut väliä. Alfakortti aukaisi ovet, vaikka olisin kulkenut risaisessa pyjamassa ja pyyheliina päässä. No. myönnettäköön, olin joskus jossain senkin sortin asussa virkaani hoidellut kun oikein hätä hätisti.
Selena oli keskimääräisen söpö parikymppinen delta. Kauluksen ruusunkukan seurana oleva kynä kertoi sen. Lehtiön saadakseen hän tarvitsi lisää opiskelua ja pikkasen työkokemustakin. Alku oli kaikille sama, toisen vuoden lopulla opiskelijat jakaantuivat tarkastajiin ja virkailijoihin taipumustensa mukaan. Kummaltakin suunnalta sai töitä helposti, niin meiltä Säätiöstä kuin muistakin firmoista. Säätiön koulutusta arvostettiin.
Wladimir oli eilen täyttänyt kakskolme, ja saanut sen kunniaksi ikinuori–rokotuksen vanhuutta vastaan, etu, jonka MKS kustansi kaikille palkollisilleen.
Poika kantoi ruusussaan kahta lehteä merkiksi opiskeluvuosistaan sekä piikkiä poliisin alkeisopintojen suorituksesta, joka riitti turistioppaan virkaan. Järjestyspoliisiksi pääsi, kun kävi vuoden lisää koulua ja suoritti gamman tutkinnon. Ja mitä korkeammalle tähtäsi, sitä enempi oppia ja työharjoittelua tarvittiin.
Nuoret katsoivat ensin olemustani hämmentyneinä ja arvioiden. Siten epäilys muuttui arkailevaksi kunnioituksiksi. Tarjosin tervehdyskättä sormet koukussa ja käänsin nenävärkkini olkapään suuntaan. He vastasivat tismalleen protokollan mukaan, sormet koukussa, jättäen kymmenkunta senttiä eroa ihojen välille ja käänsivät päätä sivuun.
Tapa oli muinaisjäänne superflunssan ajalta, Sotkun vuosisadan puolivälistä, jolloin ihmiset alkoivat varoa toistensa koskettelua ja päin naamaa henkäilyä. Kohteliaisuutta oli myös pitää käsivarren verran etäisyyttä naapuriin. Kai siitä apua olikin, kun tauti tappoi vain reilun miljardia. Samoihin meri kohosi rivakasti, ja ajoi kansoja korkeammille paikoille. Kuivat tantereet menivät uusjakoon. Tilasta tapellessaan porukat lahtasivat toisiaan rutkasti reippaammin kuin kaikki taudit yhteensä.
Joskus, öljyn ajan loppupuolella väkeä oli ollut yli kymmenisen miljardia, mutta Suuren sovinnon jälkeen, kun ajanlaskukin aloitettiin alusta, saatiin ekassa väestönlaskennassa luvuksi nippa nappa neljä miljardia. Kansakuntain johtajat, kenraalit ja komentajat päättivät että populaa oli siinä tarpeeksi, eikä useampia tarvittu. Vaan eihän kaikkia maailman ihmisiä kaiken aikaa voitu vahtia ja niinpä väkiluku aloitettiin taas vitosella.
Yleensä toimin beettojen, aluepomojen ja päämajan väen kanssa. Gammoja haastattelin muutaman kerran vuodessa ja deltoja puhutin sitäkin harvemmin, ellei akatemiassa pitämiäni luentoja lasketa mukaan. Tavallisimmin sain heidän tasoltaan vain raportit, jos joku beetta piti asiaa tutkimisen arvoisena.
Panin merkille, että jätkä ja likka olivat hermostuneita kuin kilpakoirat lähetyskopissa ennen piiskan paukahdusta. Arvelin, että keskustelu sujuisi rattosammin, jos hieman ensin silittelisin myötäkarvaan. Oli tärkeää saada nuoret rentoutumaan ainakin sen verran, että uskaltaisivat puhua suunsa puhtaaksi. Muuten jutuissa olisi sitä mitä mun arveltiin haluavan kuulla, eikä sitä mitä kaipasin, eli silkkaa totuutta, olkoot kuinka surkeaa tahansa.
Joskus historian hämäryyksissä ja ihmiskunnan alkuaikoina huonon viestin tuojat teloitettiin, niin ainakin eräät kirjalähteet kertoivat. Mitä se muka auttaisi? Sanansaattajahan vain on viestiväline. Ei viestin aihe siitä miksikään muutu, vaikka muistitikun murskais ja kirjeen polttais ja posteljoonin mustelmille potkis. Mä suosin uudempaa tyyliä ja suuntasin potkut uutisten aiheuttajaan. Niinpä ehdottelin deltoille:
– Mitäpä, jos otettaisiin jäätelöt ja juomat tai mitä siten suuhunne haluattekin. Tilatkaa pois, firman piikkiin.
Paimensin nuoret herkkutiskien äärelle. Yleensä syöminen, varsinkin jokin sokerinen suupala rentouttaa mieltä. Yhteinen ateria myös luo yhteishenkeä, samaan laumaan kuulumisen tunnetta. Alkoholia en mielelläni tarjonnut. Se kyllä rentoutti mieltä ja liuotti estoja, mutta sekoitti samalla järkeä, niin että totuus ja kuvitelmat heittivät käsikynkässä häränpyllyä.
Olisin varsin mielelläni vienyt kuulusteltavat hotellihuoneeseen jotta rauha olisi ollut rikkumaton, mutta arvelin, että julkinen tila tasoittaisi mieliä paremmin. Jostain syystä kumppanukset näyttivät nytkin jo varsin vauhkoilta. Kumpikin vilkuili mua hermostuneena ja osansa silmäyksistä sai myös katti.
Omista deltavuosistani muistin, että alfoista liikkui vaikka kuinka hurjia juttuja. Siitä että alfat luki ajatuksia, tiesi menneisyyden ja näki tulevaisuuteen ja ties mitä. Mun kattiakin kai sanottiin milloin kissojen kuninkaaksi, milloin aavemaan asukiksi ja useat uskoivat, että kissani osasi vakoilla ja kertoa näkemänsä, ja olisivat varmaan hämmästyneet, jos olisivat tienneet, kuinka hyvin arvaus osui kohdalleen.
Todennäköisesti arkailu johtui virastani. Olinhan alfa, heti MKS:n pressasta seuraava. Mulla oli käytännössä valtaa enemmän kuin osavaltioiden kuvernööreillä. Mitä taavi tavis välitti jonkun kekkulin puoluejulistuksista, tilipussi se oli, joka kiinnosti. Mun sanoillani oli suora vaikutusta noin puolen miljoonan leivänjärsijän palkkaan ja työpaikan pysyvyyteen, ja epäsuorasti huisin paljon useampaan.
Tiesin, ja nuoretkin tiesivät, että voisin parilla sanalla tuhota heidän uransa MKS:n leivissä ja mahdollisuudet työnsaantiin muissakin puljuissa vuosiksi. Voisin myös viskata heidät virkahissiin ja toimittaa huippuhommaan hyvälle palkalle pikavauhdilla. Säätiön suositus merkitsi liki kaikkea, kun valittiin tilintarkastajia, vartijoita, osastopäälliköitä, sisäänostajia ja sen sellaisia, mihin tahansa hommaan, missä päin planeetta hyvänsä.
Meidän koulutuksemme oli parasta! MKS:n antama hylky puolestaan takasi melkoisen varman paikan ainaistyöttömien ammattikunnassa. Tuskin puiston haravointiin kelpasi, jos MKS ilmoitti tyypin toivottomaksi ja epäluotettavaksi epeliksi.
Nuoret noukkivat ujostellen tarjoustuotteita tarjottimilleen. Menin ja lisäkin kummallekin mehevät hedelmäleivokset, suolatikkuja sekä tusinan verran peukunpään kokoisia makukeksejä. Kunnon annokset antaisi pariskunnalle pientä puuhastelua ja syödessä oli helpompi puhua. Aloitin onnitteluilla avioliitosta ja jatkoin säästä läpättämisellä kunnon torimuija-tyyliin. Kuulusteltavani mutustelivat annoksiaan ja vastailivat yhdentekeviin kysymyksiin.
Katti hypähti pöydälle esittelemään itseään, kehräten ja hyörien puskemassa niin mua kuin muitakin. Selena vastasi kissan hyväilykutsuihin ensin ja sitten Wladimirkin silitti otusta. Toiminta rauhoitti nuoria ja antoi sopivaa sijaistekemistä, ettei tarvinnut ihan jäykkänä jännittää.
– Onko teillä aina kissa mukana? Selena kummasteli.
– Jee, pitäähän se eukolla lemmikki olla.
Katti näytti tavalliselta mirriltä, mutta ei tokikaan ollut ihan tavallinen naukumaija. Sitä en tietenkään kaikille huudellut, mutta toisaalta nuoret olivat omaa joukkoa ja Wladimir varsinkin hujelsi uraputkessa, jonka päässä voi olla jopa kattikaveri tarjolla.
Tiesin, tietenkin, että akatemiassa liikkui kissoista ja ylimmän tason tarkastajista jos jonkin sortin huhuja, toisinaan jopa vasiten liikkeelle laskettuja. Pitihän opiskelijoilla olla tavotteita ja mikäpä muu kannusti uteliasta eteenpäin kuin halu tietää, että pitikö kaikki beetta− ja alfa−tarkastajien tarinat (ja tulot) paikkaansa.
Niinpä en nähnyt nyt mitään syytä salata kaikkea, enkä toisaalta pitänyt tarpeellisena kaivaa joka asiaa esille karvakasasta, vaikka päätinkin esittää pari temppua. Siispä vastasin jotain ympäripyöreää ja käskin kissan sytyttää silmänsä lampuksi ja venyttää hännästä antennin, sekä pieraista lemuavan piristepöllyn, jolla virkistettiin pökertyneitä kuultavia. Pikku temput sulattivat jännitystä. Naureskellen nuoret leyhyttivät hirvensarvisuolan ja ammoniakin löyhkää kauemmas.
Kuulusteltavat alkoivat olla kypsiä varsinaiseen asiaan. Sana ”muistinavaus” sävähdytti kumpaakin. Oliko maineeni niin hirmuinen että kaikki pomppivat seinille kun varjoni vain vilahtikin. En tietääkseni ollut tappanut ketään, enkä tehnyt hulluksikaan, ainakaan kovin monta. Sanoinkin sen ja kerroin myös, mitä halusin, eli silkan totuuden siitä, mitä heille alun perin lomareissuksi tarkoitetulla matkalla oli sattunut.
Muistinavauksessa on kaksi tapaa, kemikaaliavusteinen kovistelu joka kiskoo viimeisenkin valheen esiin ja sitten ystävällinen puolisuggestio joka johdattaa puhujan mielensä sopukoihin hitaasti ja liki satavarmasti. Deltat olivat innokkaita, ehkä liikaakin, miellyttämään ja kertomaan tietämänsä, joten troppi olisi ollut tuhlausta. Eikä muistojen puhuminen ollut ylivoimaisen vaikeaa kaksi vuotta opiskelleille.
Olihan muistiharjoitukset eräs tärkeimpiä oppiaineita akatemian ensi päivistä alkaen ja taitoa treenattiin jatkuvasti. Itselläni ei ollut vaikeutta juosta kolmea vuorokautta yhteen menoon ja sitten kirjata aikajärjestyksessä oleelliset asiat tehtävävihkoon. Myös Amppari oli terävä kuin laserleikkuri raportteja antaessaan, eikä sietänyt toisilta sekavia kirjelmiä
Pidettiin itsestään selvänä että poliisilla eli legioonalaisella on tarkka havaintokyky ja sen verran hyvä muisti, ettei sekoittanut syytettyä ja uhria toisiinsa, ja opaskin tarvitsi samoja taitoja. Nopea ja tarkka havaintokyky yhdessä järjestelmällisen muistamisen kanssa auttoi asiakkaiden nimien muistamisessa ja sai asiakkaat tuntemaan olonsa yksilöiksi sekä teki reittiselostuksista selkeitä.
Vastanaineella pariskunnalla asiat olivat kunnossa, ainakin raportin annon suhteen. Parin tunnin kuluttua tiesin melkoisesti nykyisen Euroopan juurten jutuista. Puheissa ei ollut sanottavaa eroa raporttiin, mutta saamani tunnekuvat vahvistivat käsitystä että paikkaan kaivattiin tarkastusta ja tomutusta ja äkkiä sittenkin. Muutama lisäjuttu tuli esiin, pari hyvää ja tuplasti huonoa. Sotkua tuntui kuulemani mukaan riittävän useammallekin siivoojalle. Päätin pyytää Ampparin avuksi. Olihan kimpassa kivempi koluta nurkkia ja nuuskia kellareita.
Juttutuokion jälkeen kumpikin kuulusteltava oli ihan mukavalla mielellä, ja valmiita laittamaan pyyntöni aina ykkösiksi tekemisten listalla. Alfan valtuuksin pääsin kyllä pläräämään kaikkia MKS:n tiedostoja, myös niitä, joihin oli huippuykkösen salaus ja vain neljällä firman päättäjällä lupa lukea.
Aina silti on olemassa ovia, tai ainakin arkistokaappeja jotka eivät aukea ilman avaimenhaltijan suopeutta, siis sukkelasti ja ilman kenkkuilua. Sitäpaitsi epäviralliset vihjeet olivat usein tärkeämpiä kuin muotopuhtaat byrokraattien kirjelmät. Mitä laajempi ystävällismielisten tuttavien piiri, sitä useampaan komeroon pääsi kurkkaamaan, ja ennenkaikkea ilman byrokratiaa, eli vikkelämmin kuin viiden viraston läpi rämpien.
Toivotin uransa ensin portaita kapuileville virkailijan taimille hyvää päivänjatkoa ja virkeitä virkavuosia. Annoin heille myös satasen häälahjan ja sanoin suosittavani heidän työpaikkojen vakinaistamista. Ilo leimahti kukkina kummankin mieleen. Sain spontaanin halauksen pojalta, joka sitten meni äkisti hämilleen rohkeudestaan. Nauroin ja vakuutin, että hyvän mielen osoitukset kelpasivat aina ja kaikkialla. Vähissähän se ilo maailmassa välillä oli.


Adira

  • punnort hahmo
punnort
Riivaaja
Taso: 42
  • Viestejä: 886
punnort vastasi aiheeseen: ALFAN JUTTU
23.06.2014 08:18 #2

Tekstissä esitetty maailma oli mielenkiintoinen, viittaan tällä lähinnä historiarekonstruktioihin ja mutantteihin, ja näistä olisi mielestäni lukenut lisääkin. Tekstin ongelma puolestaan oli siinä, että näihin mielenkiintoisiin asioihin keskityttiin liian vähän, ja tarinan kannalta epäolennaista kuvailua oli liikaa.

Ylipäätänsä siis pyrkisin nopeuttamaan tekstiä karsimalla yksityiskohtia. Erityisesti ihan alkua muokkaisin. Se alkoi geneerisenä bisnesscifikuvailuna, joka ei luvannut lukijalle mitään uutta, ja tässä on nyt oikea riski, että lukija lopettaan lukemisen parin kappaleen jälkeen ennen kuin itse asiaan päästään. Ihan alkuun laittaisin jotain historiarekonstruktioista niin, että se lupaisi lukijalle jotain uutta ja mielenkiintoista.

Epämuodollinen kieli on kaksiteräinen miekka. Halunnet viestiä sillä sitä, kuinka virallinen kieli on tulevaisuudessa erilaista, ja tässä tarkoituksessa se toimi, mutta se teki tekstistä hiukan vaikeampaa lukea. Hiukan kirjakielisempää esitystä voisi harkita.


Virtuaalinen pöytälaatikkoni:
fiktio.wikidot.com/

  • adira hahmo
adira
Aseenkantaja
Taso: 13
  • Viestejä: 25
adira vastasi aiheeseen: lisää alfan juttua
02.07.2014 18:17 #3

jatko edelliseen. :wink:
Lisää Alfan juttua
Mietin hetken strategiaa ja taktiikkaa.
Vaivihkainen vakoilu olisi ajan tuhlausta. Alueella syntyneet ja kasvaneet nuoret olivat antaneet varsin selkeän raportin asioista. Turistin roolissa tuskin saisin mitään uutta selvitetyksi, paitsi ehkä paikallisen vankilan päiväjärjestyksen tai kokisin pikaisen poistumisen maasta - tai maailmasta. Joslus oli liian utelias alfa päätynyt tuhkauurnaan, viimeksi Wang Hu Lännen Laitumilla.
Eihän se tutkimuksia pysäytä, että alfa listitään, kyllä toinen tilalle löytyy hyvinkin pian. Sen tekijä kummiskin voittaa, että saa parin päivän etumatkan. Se yleensä riittääkin siihen, että ehtii siirtää rahansa ja itsensä seuduille, minne MKS:n valta ei ulotu.
Siispä, jos juttu ei onnistu salaan nurkissa norkoillen, niin sitten painellaan paikalle sellaista vauhtia, ettei tilinpitäjä ehdi entteriä painaa.
Aamusta päivä parhain, siispä lähde matkalle varhain, visersi viikon hitti. Oli viisautta noudattaa laulun sanoja, vaikka mieluummin olisin venynyt vuoteessa yli aamukasteen ajan. Siispä otin itseäni nutturasta kiinni ja käskin katin kerättään viittä vaille viisi, jotta ehtisin päivän ensimmäiseen lähtöön. En viitsinyt mennä edes kunnon hotelliin, vaan jäin terminaalin lepolaan, jossa kredillä sai sängyn mihin kellahtaa, eikä muuta lokerohotellin kennoon kuulunutkaan.

Lentokone laski Vosiin. Kaupungin itälaidalta alkoi museomaa jossa konevoimia ei saanut näkyä. Vain viranomaisten eli legioonan ja pelastuspalvelun koptereilla ja autoilla oli lupa liikkua Juurten alueella. Tosin jokseenkin jokaiseen kohteeseen pääsi näppärästi metrolla, joka kulki vuoriin puhkotuissa tunneleissa ja maisemaan sulautuvissa metasementtiputkissa. Rotkojen ylitys sujui huomiota herättämättä akvedukeiksi muotoiltuja siltoja pitkin, niin että kauempaa katsoen rinteeltä toiselle vei vain muinainen vesijohto, eikä juna häirinnyt museaalista tunnelmaa.
Hyvä raideliikenne takasi sen, ettei turistien aika kulunut rattailla kökkimiseen vaan he pääsivät vaivatta elämyksestä toiseen ja aikaa jäi ostoksillekin. Metro puolestaan toi tiellä kulkeville muinaismaisen olon. Olihan esillä vain eläinvoimaa ja uusiutuvalla energialla, kuten tuulella toimivia kapineita.
Tuumailin matkan jatkoa. Metro veisi vilauksessa Roomaan, mutta en näkisi matkalla muuta kuin edessä olevan istuimen selkänojan ja siinä esiteltävän filmin, valinnan mukaan viihdettä tai paikallisia maisemia tai tietoiskuja. Myöskin eläimellistä voimaa käyttäen pääsisi perille, matkaan tosin kuluisi koko päivä, mutta saisin palkaksi tuntuman paikkaan. Päädyin kompromissiin, eli melkein perille junalla ja viimeinen kymmenen kilometriä rattailla rämistelyä, jotta virittyisin alueen ilmapiiriin.

MUSEOMAAN TERVEHDYS 17
Juna ehti hädintuskin seisahtua Pisassa valtavan pylväspalatsin sisälle, kun ovet kiskottiin auki ja vaunuihin purskahti innokkaita kantajia, kuten niitä oli tulvinut jo Lorcassa ja Talentumissakin. Heti, ensi vihjeestä, siis jos nosti persuuksiaan sentin penkiltä, avustajat tarttuivat tavaroihin kuin ahven syöttiin. Kohdalleni osunut palveluspiika sieppasi matkiksen kainaloonsa, piittaamatta siitä, että laukku oli varjo-mallistoa, joka osasi itsekin käppäillä jäljessä, seuraten taskussa tuikuttavaa signaalilähdettä.
Sain melkein tapella, ettei salkkua viety käsistä, mutta erikoisvarustepakkausta en luovuttanut kenellekään oudolle. Katti oli eri juttu, sitä sai kuka vaan roikottaa. Se ei paljastaisi olemustaan vahingossa ja rikkomiseen tarvittiin vähintään kymppikilon leka.
Pakaasi lennätettiin vauhdilla ulos. Kantaja seisahtui kyselemään, että menisinkö vaateliikkeeseen, kävisinkö tavernassa, halusinko kierrokselle vanhaan Pisaa vai jatkaisinko matkaa jonnekin muinaisen kulkuneuvon kyydillä. Valinnanvaraa oli.
Silmäsin asemalla ympärilleni. Pisa–pysäkki oli, kuten muutkin junan seisakkeet erillisiä nykyajan saarekkeita muinaisuuden keskellä. Museomaan kunniaksi rakennukset olivat esittävinään milloin mitäkin linnoitusta tai sinnepäin viiden, kuuden kerroksen korkeuteen harjojaan nostellen.
Puolen hehtaarin laajuinen rakennuskompleksi piti sisällään koko joukon asuntoja, ison tukkuvaraston ja konekorjaamoita. Terveysaseman katolla pelastuskopteri odotteli tehtäviään. Kauppahalli oli levittänyt tarjoustuotteita pylväiden etupuolellekin, houkutellakseen asiakkaita vuokraamaan tai ostamaan museomaan henkeen ja ideaan sopivaa sälää alusvaatteista asejäljitelmiin.
Miekat ja keihäät eivät olleet naisten aseita. Enkä niitä kaivannutkaan, en ainakaan tarjolla olevia pehmomuoviversioita. Myrkkypiikkisormus, tainnutin, stiletti, rintakoruun kätketty happoruisku sekä tusinapistooli riittivät turvatakuiksi, varsinkin kun katti kulki mukana ja tarpeen vaatiessa käytti titaanikynsiä ja unexpiikkiä.
Kattojen ylitse näkyi Pisan torni, niin vinossa, ettei se ilman nykytekniikaa olisi pystyssä pysynyt. Asemalaituria somistava mainos kertoi että parilla kredillä sai kiivetä tornin ulkoseinää ylös ja hypätä benji–hypyn huipulta. Oli myös kierreportaat joita voi kävellä ylös ja portaiden vieressä muovitettu ränni jota pitkin pääsi laskemaan pulkalla alas. Hitsi, vempainten turvallisuus sietää tarkistaa. Aitoudesta tai muiston mollaamisesta en sano mitään.
Käskin kantajan rahdata kuorman taksiasemalle, missä voi valkata mielensä menopelin matkalle elävään historiaan. Eukko suunnisti vauhdilla ja tuiman määrätietoisesti kohti parkkipaikkaa. Kyynärpäitään ja rotevaa olemustaan muurinmurtajan tavoin käytellen kantaja raivasi tiensä väkijoukon halki, tuuppien turistejakin. Painon nimen mieleen ja päätin lähettää kirjallisen huomautuksen töykeydestä, kunhan ehtisin.
Taksiasemalla oppaat odottelivat patikoijia, valmiina kantamaan reppua ja kertomaan eteen tulevat elämykset. Tarjolla oli myös kantotuoli, voimanlähteenä neljä tosi jykevää sälliä, melkeinpä jättiläisiksi laskettavia, riksha, puupyöräiset vankkurit edessään kuusi muulia sekä lumivalkoinen troikka diligessiä kiskomassa
Sotavaunut olivat okey, mutta limusiini, vaikka hevosten vetämänä, edusti väärää aikaa. Ratsujen omistajat pitelivät ohjaksia, toivoen elikkonsa joutuvan vuokralle. Satuloitujen juhtien lajikirjo kattoi hevosen, muulin, aasin, kamelin ja norsun. Elikot olivat okei, norsukin menetteli, olihan Attila ratsastanut kärsäniekoilla Alppien yli, no, ei Alpit oikein Välimeren rantaa olleet, eikä vihreä norsu antiikkia, Olkootkin että vihreä versio söi ja sonti 10% siitä minkä aitogeeninen harmaa vaati ja sai aikaan.
Ajurit kumartelivat ja osoittivat altista palvelunhalua, jolla yritettiin tehdä vaikutus maksavaan vieraaseen ja saada kyydittävä omaan kuorman. Turistit raksuttivat kameroitaan, kommarit surisivat ja väki lörpötteli innoissaan ja nuuskutteli eksoottista elukoiden hajuja. Kersat kiljuivat, villakoira räkytti läkähtyäkseen ja toinen pikkupiski luimisteli emäntänsä käsivarren suojissa.
Opastetaulujen luona kinasteltiin reiteistä. Itäinen tie vei Pompeijiin ja rantaa myötäillen Spartaan asti. Keskusvuoria ylittävä jotos johti Defoin kautta Ateenaan ja niemen kärjen koukussa hohtavaan Aleksandriaan. Muinaisesti matkaten siihen kului kolme päivää, ja tunnelijunalla tunnin. Pisa oli melkein keskellä aluetta, joten pohjoiseen oli mentävä, jos Olympokseen tahtoi.
Lännessä kävijää odotteli tusina kyliä, kun kuljettiin Karthagon kautta Roomaan, liki koko ajan rantaa hipoen. Matka-ajaksi ravilla ajaen ilmoitettiin reipas tunti. Vilinä ja meteli antoivat toivoa vilkkaasta päivästä.
Kaikesta päätellen joka kantajalla oli diili jonkun kanssa, koska laukkuni vietiin puupyöräkärryjen edessä seisovan aasin luon. Katsoin elikonrääpälettä jolla oli korkeutta niukasti metri. Ei kiitos, tukevampi juhta tarvittiin olemukseni kiskomiseen!
Iskin silmäni liinakkotammaan joka rouskutti turpapussistaan kauraa. Kuparinruskea kylki kiilsi niin että melkein kuvansa näki ja jalkojen valkoiset karvat olivat todella valkoiset. Olkoonkin, että länget olivat slaavilaista tyyliä ja kumia tavattiin Euroopassa sata vuotta myöhemmin kuin esitysaika edellytti, mutta humma vaikutti vahvalta. Enkä ollut aitoja elämyksiä metsästävä turisti vaan tuloja jahtaava tarkastaja.
Ajuri ei ollut läheskään yhtä kuvauskelpoinen. Harmaa kauhtana verhosi äijää niskasta pakaroihin ja housutkin olivat tuhkan sävyiset. Lerppalierinen hattu ja ajohanskat kätkivät lopun nahkan näkyvistä ja se mikä päästä jäi vaatteetta, piiloutui tuuhean parran taakse, käytännössä vain nenä ja poskipäät esittelivät ruskeaa ihoa.
Kärryn laidassa ja rengin selässä loisti numero 103 ja teksti Aigeiaan talli, Via Liljum, Rooma. Siis selkeä osoite valituksille ja kiitoksille. Penkit olivat purppuraista sileänpehmeää bioskinniä, erittäin mukavaa ulkopenkkipinnoitetta. Laskostettu kuomu lupasi, että sateen sattuessa sai katon suojakseen. Pitimessä seisoi ruokokeppi jolla oli kiva näpsytellä kuskin niskaa, jos oli asiaa ja huomion herättämisen tarvetta. Sininen spraypullon kuva kertoi hätäpakkauksen sijasta istuimen alla
– Tervetuloa Euroopan juurille, arvoisa vieras. Tahtonne on lakini. Olkaatte hyvät ja astukaa vaunuun.
Mies sanaili tietysti kaikille saman, mutta tuntui kuin se olisi keksitty vain ja ainoastaan minulle, ja niinhän sen piti ollakin. Kohteliaisuus on plussan arvoista asiakaspalvelussa. Kantaja nosti laukun ja katin rattaille. Nousin kaksi askelmaa ja pysäköin istumapuoleni hyvälle penkille kuskin taakse. Mies kävi hakemassa rehusäkin jalkoihinsa ja jäi odottamaan osoitetta.
– Ajele Roomaan Via Marea pitkin, Mietin sitten, minne asetun ja mitä harrastelen. Olet osoitteen perusteella Roomasta. Ajatko aina näin pitkiä matkoja?
– En suinkaan, arvon rouva. Sain eilen tänne kyydin ja jäin yöksi ja tulin odottamaan jotain kotiinpäin menevää.
– Minun onneni. Koska olet Roomasta, voit ehkä kertoa nähtävyyksistä.
Kuski myönsi tietävänsä eräitä katsomisen arvoisia kohteita ja pyysi vartomaan sekunnin, jotta saisi esitteensä esille. Kahmaistuaan tarvikelaatikkoa istuimensa alta hän ojensi värikkään pikku kirjasen sanoen:
– Suosittelisin hotelli Amoria. Huoneen hintaan kuuluu aamutunti roomalaisessa kylpylässä sekä etusija Orgioihin Trimacionin huvilalla. Hyvin suosittu tilaisuus, aina loppuunmyyty. Paikka kannattaa varata ainakin vuorokautta etukäteen. Hotellin puistonpuolen parvekkeilta näkee nymfien ja satyyrien tanssivan kukkien lomassa. Meren puolelta voi seurata viikinkien ja foinikialaisten taisteluita sekä soutukisoja. Niihin voi osallistua pientä maksua vastaan, samoin kuin kokeilla taitoaan useassa eri urheilulajissa. Aristoteleen akatemiassa alkaa joka aamu näytelmäkurssi Aristoteleen oppien mukaan, ja iltaisin oppilaat esittävät näytelmän Akatemian auditoriossa. Niin ja kaikenlaista muutakin löytyy, jokaiseen makuun ja mielialaan.
Hymyilin esittelyn intensiivisyydelle ottaessani mainoksen vastaan. Tiedote kertoi kuvin ja sanoin aktiviteeteistä. Valjakkoajoa ja roomalainen sirkus, tottakai. Härkätaistelua ja koiratappelua roboteilla esitettynä. Nuoret olivat kyllä kertoneet oikeistakin eläimistä. No, se nähtäisiin kohta. Oli myös mahdollisuus kokeilla pyövelin taitoja, uutuus josta olin kuullut vain huhuja. Robot kiemurtelevat ja kiljuvat aidosti, vakuutti esite. Tanssia läpi yön Walhallassa. Ok, olihan viikingit riehuneet Välimerelläkin. Ratsastusta, purjehdusta, kaleerin soutua, surfausta? Kalastusta kaikilla tavoilla, mato-ongesta harppuunasukellukseen. Iltaisin woodoo–rituaalit ja aamuisin atsteekkien aurinkouhri. Apua, mitä ihmettä kaksi viimeistä täällä teki, eikö viisituhatta vuotta ja viisikymmentä kulttuuria riittäneet!
Kiitin esitteestä ja aloin jututtaa ukkelia kaikesta mahdollisesta. Nähtävyyksien ja tapahtumien esittely sujui moitteettomasti. Kun puhe tuli legioonalaista, ajuri oli tyynen rauhallinen todeten poliisinvirkaa tekevät sotilaat hoitivat virkansa kuten pitkin, jahtasivat taskuvarkaita, tyynnyttelivät rähiseviä juoppoja ja opastivat eksyneitä turisteja hotelleihinsa. Sana keisari sai kuskin jännittymään ja vihan leimahdus oli selkeä. Kyselin lisää ja sain kuulla että keisarilla oli kaarti joka tiesi kaiken, vahti kaikkea ja keräili veroja.
Olin ällistynyt. Järjestyksenvalvonta kuului tietääkseni legioonalle ja veromaksu hoitui sähköisesti nappia painamalla maksajan tililtä meidän tilille. Ei siinä mitään välistävetäjiä enää tarvittu, kyllä Säätiö osasi verottaa ihan tarpeeksi.
Maininta mutanteista säpsäytti hieman pelkoa esiin, mutta oudon tuntuisesti. Kirousten laatu vaikutti ulkoa opitulta eikä sanoissa ollut sydämen paloa. Mies vilkaisi ujosti taakseen, kuin varmistaakseen, että oli veisannut oikeat värssyt. Virnistin tuumaillen:
– Muttejahan on joka mutkassa, niin ainakin sanotaan, joten olisi kiva nähdä edes yksi.
Kuski hätkähti hölmistyneenä. Olin kyllä tavannut matkoillani montakin vauhkoa hevosta, mutta nyt tuntui ajuri olevan tämän valjakon heikkohermo. Terävöitin aistejani. Pyysin kuskia katsomaan karttaani ja kertomaan edessä olevista kohteista. Kuski kääntyi kohti selittäessään tarjontaa. Tarkkaan katsoen huomasin nenänpielissä viherrystä ja silmäluomissa kukersi, kuin hometta olisi ollut. Myös hanskojen ja hihansuiden välistä paistava paljas nahka oli sävyltään lähellä seinäsammalta. Mies oli valonsyöjä!
Olin muka halunnut nähdä mutantin, no nyt sellainen istui edessäni. Eipä ihme että puhe uusmuotoisista oli saanut kuskini hytkymään. Puhuttamani deltat olivat kertoneet, että Juurilla oli enemmän mutantteja kuin muissa puistoissa yhteensä. Oli tavallaan huvittavaa että kuskikseni oli sattunut vihernahka.
Mutta mitä teki mutti turistipalvelussa ja miten salaatin serkku ylipäätään pysyi hengissä tuon vaatekasan keskellä?
Tiesin, että vihreät pärjäsivät kevyesti yhdellä pihvillä viikon, kunhan saivat päivänpaistetta päivittäin. Ruoka kyllä korvasi valon osittain, mutta pimeässä vihreet menivät kompostikuntoon alta kuukauden kummiskin, vaikka hunajaa olisivat syöneet!
Huhuttiin, että vihreissä oli ajatuslukijoita. Tarkistin asian. Ajurini ei ollut telepaatti vaan idiootti esillä ollessaan. Ilman isäntää liikkuvista mutanteista, myös vihreistä, maksettiin tapporahaa, ja ihmiseksi naamioituneesta tuplana. MKS ei virallisesti tapporahoja maksellut, mutta en ollut varma kaikista kyläpäälliköistä ja ainakin Vosissa olisi tililleni muutama satanen livahtanut heti kun olisin vienyt pään tai kädet poliisille.
Jätin pistoolin koteloonsa. Oli muutakin tekemistä kuin hullunrohkean aurinkoahmatin listiminen. Tuumailin tuokion, että kertoako havaintoni vai ei. Mies, sillä miksi muuksikaan tuota urospuolista olentoa kutsuisi, saattaisi ehkä pillastua ja käydä päälle kuin ahdistettu rotta, tai muuttua rennoksi, kun ei tarvitsisi olla koko aikaa varuillaan värinsä puolesta. Päätin pihdata tietojani ja tarkkailla tilannetta.
Tiessä oli siellä täällä sadan metrin pätkä päällystämätöntä uraa muinaismuistojen kunniaksi. Edellä kolistellut vankkuri nostatti melkoisen pölyn, joten käskin kuskia hidastaa ja pysytellä pilven perässä. Se ei paljoa apua ollut, kuin vastaan tuli rivakka ravuri keveiden vaunujensa kanssa.
Onneksi museotie loppui ja päästiin takaisin kunnolliselle metasementtitielle. Päällyste soi mukavan tasaisen kulkemisen kyydissä istujille, mutta oli ankaraa juhtien jaloille. Asiaa korjattiin käyttämällä elikoilla kumikenkiä antamassa joustoa askeleeseen. Pysyväismääräys kaikilla MKS:n alueilla, artikla 6, pykälä 3. Muistin, kun olin lukenut sitä lakia useamman kerran useammassa paikassa.
Pientareita koristi villinä kasvava metsikkö tammia, vaahteroita, setrirykelmiä ja poppelipusikkoja seuranaan mantelipistaaseja ja appelsiinipuita. Aluskasvillisuutena rehotti jättibalsamia, vattua ja kanukoita sekä puolta tusinaa laatua angervoja, osa kukassa osa pelkkää versoa vielä. Yleisvaikutelma oli kerta kaikkisen suloinen sekasotku kaikissa vihreän sävyissä koristeltuna talon kokoisilla kivenlohkareilla päällään liekoja, sammalta tai maksaruohoja jos järkäle oli valoisalla kohdalla. Kuva villistä luonnosta oli täysin onnistunut.
Reilun sadan metrin metsäpätkän jälkeen tieltä aukeni näkymä pieneen kylään. Tien varren kyltissä luki ” San Cecum. etelästä alppiviljelyä. aikamäärä 1100 e0 – 100 j0. Tosin jälkilukuna olisi voinut olla myös 1100 jälkeen nollan tai 1500. Ei siinä käsin kuokitussa rikkaruohopöheikössä vuosituhat tai kaksi mitään merkinnyt. Eikä kivistä kootuissa asumuksentapaisissakaan eroa ollut.
Lännen puolella oli jokunen talo ja kapea peltosoiro sekä melkein sadan metrin levyinen ja kilometrien mittainen hiekkainen ranta ihmisten leikkikentiksi. Vesirajassa ilakoi lauma turisteja. Syvemmällä seilasi parvi purtiloita, pikkukanootista kohtalaisen mittavaan huvijahtiin. Pilviä hipovat tuuliohjainten verkot huojahtelivat heikosti myödäten puhuripuuskia mutta suojaten juurellaan olevaa aluetta suurimmilta puuskilta ja aallontappajat tyynnyttivät tyrskyt vaarattomaan tasoon. Siis normaali rantanäkymä.
Paitsi, että asuntolautat puuttuivat. Tyynet pälvet olivat turhan panttina juurten puoleisella rannalla. Vain kiinteät tekosaaret kertoivat vedellisestä asumisesta. Sen sijaan lahden toisella puolen Thessanian rantavesissä jokaisen tuuliohjaimen juureen oli ankkuroitu kokonainen parvi kelluvia asuntoja.
Silmäsin sisämaahan päin. Vuori alkoi varsin läheltä tietä, nousten pienin kumparein ja jyrkin seinämin kohti taivaanlakea, niin että pilvihunnun taakse voi kuvitella vuorelle vaikka valkolakin, jopa kesällä. Ennenmuinoin niin oli ollutkin, mutta nyt Tellus oli kuumentunut, eikä ikijäätä ollut enää juuri missään. Pohjoisnavallakin viljeltiin ohraa.
Täällä peltojen suikaleet nousivat epämääräisinä palstoin kiemurrellen ja kaartaen vuoria päin. Metsän kielekkeet ja ennen kaikkea pusikot tunkivat varsin pitkälle viljelysten keskellä. Toisin kohdin viljelys kohosi varsin korkeallekin ja viljapelto muuttui pusikoksi siinä missä kyntäjä olisi kellahtanut selälleen ylöspäin kävellessään.
Muutama olkikattoinen kivikasa, paimenmajoja kai, tökötti pienenä ryhmänä vihreyden keskellä. Jokunen vuohi märehti rakennusten ja kivien välissä Siellä täällä ammotti luolan aukko pieni pengerrys terassinaan, niin ettei uninen turisti tippunut päistikkaa alas, kun tuli kivikauden asumuksesta aurinkoa ihailemaan.
Osa pengerryksistä oli viljelyskäytössä. Tunnistin viiniköynnökset, mutta pienemmän vihreän idefiointiin olisin tarvinnut a–pipon kaukokatseen, enkä viittyny virkapäähinettä turhan takia esitellä.
Toisessa kohtaa kymmenmetristen kivipaasien lauma törrötti Stonehengeä mukaillen kuin taivaasta pudonneena keskellä maissikasvustoa. Kivet olivat paikallaan. Megaliitit kuuluivat Välimerelliseenkin kulttuuriin, mutta mitä teki maissi ajassa ennen Kolumbuksen matkoja?
Pientareella laidunsi laiha lehmänkanttura kuivettuneen vanhuksen istuessa mättäällä naru kourassa. Rääsykasa, partahaituvista päätellen miespuolinen, ei katsettaan nostanut kun kopsuttelimme ohi. Toisaalla leppäpuskien ja poppelinvesojen välissä kolme kuttua järsi ruohotupsuja sieltä mistä löysivät. Tyttö, pukeutuneena vain takkuiseen tukkaansa, yritti pitää karjaa kurissa ja poissa pellosta.
Puolikasvuinen oras näytti hieman valjulta, annos typpeä olisi tehnyt terää. Liuskekivistä kasatun torpan vieressä levitteli lehtiään kaalit. Akka kanniskeli ikeen avulla kahta puista ämpäriä vesilastissa ja pikkupenska ammensi kiuluista kipolla vettä taimille. Hyvä lavastus, tosikastelu tehtäisiin yöllä, kun sadettimet käynnistyisivät. Toinen mahdollisuus oli tihkuputket mullan pinnassa ja vesi suoraan juurille. Kasvit kyllä vaikuttivat hieman nuupahtaneilta, oliskohan laitteissa vikaa.
Kummastelin viljan seassa pilkottavaan rikkakasvien runsautta. Eihän luomussa torjunta-aineita saa käyttää, mutta mekaaninen kitkentä oli suotavaa. Siksihän kylvökoneet vetivätkin siemenet riviin että robokuokkija voi ryömiä väleissä. Tienvarressa tosin esillä oli vain hajakylvö ilman rivejä. Näytössarka, tuumasin mielessäni ja harmittelin mallialueen laajuutta. Ei sitä hehtaaritolkulla tarvinnut esittää, jokunen neliö riitti!
Ei ihme, että alueen viljelytulot olivat romahtaneet. Toisaalta myös viljelijät olivat vähentyneet. Muistin tilastoista, että viisitoista prosenttia viljelijöistä oli sanonut sopimuksensa irti viimeisen kolmen vuoden aikana. Siis huomattavasti enemmän, kuin muilla alueilla.
Tusina rähjäisenoloista kivistä asumusta tökötti tien laidalla, katto-oljet repsottaen ja ovet vinkkurallaan eikä aurinkopaneeleista edes aavistusta. Nääntyneen oloinen äijänpaha punoi koria plataanin varjossa. Luiseva rakki ei jaksanut edes haukkua, makasi vain käpälät suorana isäntänsä vierellä.
Tienvarren peltoa ei kukaan hyysännyt, mutta keskemmällä mullattiin pottuja aasiriepua ajaen, niin arvelin. Aasi oli normaalin harmaa, vaan ajuri iloisen vihreä, paitsi mustia hiuksiaan ja ihokarvoja lukuunottamatta. Vihernahat kyllä rakastivat aurinkoa ja elivät valosta, mutta yleensä hekin suosivat shortseja, hipsereitä, minihametta tai jotain vastaavaa, mikä jätti paljon nahkaa paljaaksi vaan verhosi vyötäiset ja naisenpuolet vetivät usein tissiensäkin päälle peitettä. Varsin suosittuja olivat myös harsot ja verkkovaatteet, jotka varjostivat sopivasti suojaten pahimmalta paahteelta, mutta sallivat ihon nauttia auringon elähdyttävästä
Tällä yksilöllä ainoa asusteen tapainen oli oranssi orjapanta kaulassaan. Ihmettelin pantaa, yleensä vihreillä ei niitä käytetty ja olihan koko totus vääränsorttinen alueen aikaan nähden. Tosin potutkaan eivät oikeastaan vielä asiaan kuuluneet. Kasvi tuli Euroopan mantereelle Kolumbuksen myötä, sata vuotta kirjapainon keksimisen jälkeen.
Toisaalta, kylän esittämää vuostuhatta saattoi vain arvailla. Ainakaan aasinvaljaista tai akkain kuokasta sitä ei voinut päätellä. Malli oli kuvattu muinaisten faaraoiden hautoihin ja samalla kaavalla tehtyjä kaluja käytettiin yhä, varsinkin köyhimpien toimesta.
Lähellä metsänreunaa, varsin kaukana tiestä harrasteltiin kuuden yksilön rivistössä kitkennäksi kutsuttavaan toimintaa vihannesten keskellä. Uurastajat, osa kaapuihin kääriytyneinä, osa vailla paitaa ja yksi musta kauttaaltaan, kaapivat ja raapivat maata pitkävartisilla kuokantapaisilla.
Toiminta sinällään oli normaalia, mutta miksi takimmaisessa nurkassa? Näytöksethän piti pistää ajouran varrelle. Takamaat kuuluivat koneiden hoitoon, niin, ellei puskain suojissa luikerrellut toista tietä tai ylen suosittua ratsupolkua.
Musta serkun olemus vaikutti oudolta, joten otin kepin, kosketin kevyesti ajurin niskaa ja käskin seisauttaa. Penkoilin salkkuni sisältöä ja kiskoin esiin päähineen, jossa oli lippa silmille pantavaksi ja läpät korville käännettäväksi sekä vajaan vaaksan antenni päälaella sojottamassa ja löytyipä kapineesta mikkikin, joka asettui sopivasti suupieleen sanoja poimimaan.
Vempeleen näkeminen säväytti kuskiani pahemman kerran. No, kävihän siitä selväksi ainakin se, etten ollut turisti huvimatkalla, vaan jonkin sortin lain vahtikoira. Aistinlaajentajia ei ollut joka akalla, vaan kapine kuului viranomaisten kalusteisiin.
Vetäisin pipon päähäni, käänsin visiirin eteen ja säädin kaukokatseelle saadakseni selkeämmän kuvan pellon elävistä. A–pipon kautta sain varmuuden, että olin nähnyt oikein, eräs kitkijä ei ollut ihminen, ainakaan perinteissä merkityksessä. Asia kävi entistäkin paremmin esille kun väsynyt raataja oikaisi selkäänsä, puisteli jyhkeää päätään, raapi paljasta leukaansa ja ojensi (tosi)pitkiä käsivarsiaan sivulle. Oranssi hallintapanta välähti, kun olento venytti kaulaansa.
Toinenkin ahertaja seisahtui hetkeksi, otti vyöltään vesileilin ja tarjosi juomista toverilleen, joka alkoi pulputtaa nahkapullosta. Antaja sattui vilkaisemaan tielle ja sanoi jotain. Juomari kumartui salaman muka poimimaan maasta jotakin, yritti kai kätkeä hahmoaan.
Vaan turhaan se esitteli sänkistä takamustaan. Olin jo nähnyt näkemisen arvoisen, eli pärstän profiilin, joka oli lievästi kuonomainen, ja silmien yllä komeat kulmakaaret. Muutenkin olento oli varsinjykevä. Koska neanderdalilaiset olivat tiettävästi kuolleet sukupuuttoon, oli kuokkija selvä peikko.
Ihmettelin vain paljasta nahkaa. Karvat kuului mörköön kuin evät kalaan. Toivoin, että kyseessä oli otuksen oma mieliteko eikä jonkun muun määräys. Wladimir oli tosin vihjannut, että keisari Aleksanteri inhosi mörönkarvoja ja oli vaatinut karvakansaa luopumaan turkistaan tai tulisi tupenrapinat.
Panta oli kaulassa, vaan suhteet tuntuivat olevan kunnossa, kun isäntä uskaltautui käsivarren ulottuville orjastaan. No, yleensä kesyt möröt käyttäytyivät siivosti, eipä silti. Toivon rauhan olevan yleisominaisuus, sillä lajien välistä tappelua en ainakaan tähän soppaan mausteeksi kaivannut.
Liike metsän reunassa kiinnitti huomioni. Tammien takaa karautti joukko ritareita esiin kiiltävissä haarniskoissa ja ristikoristeiset viitat liehuen. Uljaat soturit porhalsivat vähääkään varomatta pitkin viljelyksiä kohti kuokkijoita, jotka kipittivät karkuun ratsut huomatessaan, turhaan. Kukapa sitä voi juosta kahdella koivella nelijalkaista pakoon? Yksi naisenpuoli napattiin kiinni ja kiskaistiin satulaan. Likka kirkui kuin huonon osuman saanut sika, kunnes kyytiin poiminut ritari läimäsi päähän.
Joku torppari sai johtavan ritarin ruoskasta sivalluksia niin että lyyhistyi maahan. Myös muut sankarit urhokkaat viuhtoivat innolla piiskojaan. Muutamat soturia leikkivät veijarit ajattivat uhrejaan pitempään, toiset lätkäisivät kohteensa nurin kerralla. Peikkokin sai osakseen sen verran sivalluksia, että nosteli käpälää silmien suojaksi ja sortui lanttujen sekaan.
Hullu! Itse en olisi ainakaan peikkoa piiskaamaan käynyt, en, vaikka allani olisi ollut kiitolaukan maailmanmestari. Möröllä on viiden miehen voimat. Tollo voi iskeä kiinni kuin haavoitettu eläin, välkky miettii kostoa pitempään, vartoen tilaisuutta tasata laskut vaikka vuoden päästä.
Ihmeekseni piiskatut eivät yrittäneet puolustautua. Olin jo lyönyt vetoa itseni kanssa, että mörkö sieppaisi ruoskan ja löylyttäisi hakkaajan hakkelukseksi ja muut sankarit samaan kasaan seuran vuoksi.
– Mikä rosvosakki tuo on? Kyselin ja hapuilin jo pistoolia kouraan.
– Teidän armonne, jalot ritarit kurittavat pakanallisia saraseeneja. Jos haluatte osallistua ristiretkelle, voitte kysyä asiaa Hovimarsalkan toimistosta Roomassa.
Siis teatteria. Rosvojen hyökkäykset ja taistelut yms. olivat varsin suosittuja museomaissa. Piiskansiimat pehmytmuovia, värisäiliö kahvassa ja napin painallus oikeassa kohdassa jolloin uhrin selkään tulee juormu joka paisuu nopeasti paukamaksi ja lähtee vedellä pois.
Ritarit laukkasivat pitkin sarkoja, niin että tierat lensivät. Hulvatonta tuhlausta! Porukka porhalsi eteemme ja saimme tervehdykseksi vain kunnon pölypilven. Osuivat tietysti sen päällystämättömän historian havinaan tuottavan pätkän kohdalla tielle törmäämään. Merkkasin miinuksen johtajalle, ei huomioinut tekonsa seurauksia perässä tuleville. Huomasin pian, ettei sakki piitannut myöskään edellä kolistelevista postivaunuista, vaan kaahasivat kahtapuolen ohi.
Katsoin vielä pellolle päin uudestaan. Jokin oli väärin. Väki ei pomppinutkaan nuttujaan ravistellen pystyyn, vaan liikkui kovin vaivalloisen oloisesti. Yhden puoleen kumarruttiin kuin vammoja katsomaan. Vaikutti siltä että apua tarvittiin. Käskin kuskia ajamaan suoraan tappelupaikalle, viis viljelyksistä, ritarilauma oli jo lahmannut kunnon uran paikalle.
– Se on kiellettyä. On pysyttävä tiellä, arvoisa rouva
– Älä siitä huoli, otan asiasta täyden vastuun. Anna mennä vaan.
Päässäni killui viranomaisen aistinlaajentaja ja olin ladannut sanoihin selkeän arvovaltaisen käskyn. Kuski totteli ja ohjasti humman vehnän sekaan.
Saapumiseni säikäytti paukamille hakatun porukan kauhun valtaan. Pari yritti mennä pakoonkin. (outoa!) Vetistelevä eukko hyvitteli maahan lyötyä keskenkasvuista poikaa. Toinen painoi kaksin kourin jalkaa josta tulvi verta. Joku mies roikotti saastaista rättiä tarjoten sitä siteeksi. Peikko, käsivarsissaan ja otsassaan pahat juormut, käännähti lapsen eteen, suojaten sitä omalla ruumiillaan. Silmistä leimusi viha. Sama tunne vallitsi koko sakin kesken. En piitannut siitä vaan astuin lähemmäs.
Katsahdin veristä kinttua. Näytti siltä kuin penskan pohjelihas olisi ruhjoutunut ja repeytynyt irti, kaiketi hevosen tallattua päälle.
– Miksei sidettä ole kiinnitetty? Missä on koko hätäpakkaus ja kenellä on ensiapukoulutus? Viskoin kysymyksiäni varsin tiukkaan sävyyn. Pakkaus piti säännön mukaan olla jokaisella ryhmällä tai vaikka yksin olijalla, ihan siksi että koska tahansa saattais vastaan tulla tikun sormeensa saanut turisti tai satulasta pudonnut seikkailija. Kumma, ettei salkkua oltu jo kiskaistu auki ja aloitettu verenseisautusta.
– Ei ole apulaukkua. Takarivistä kuului epäselvä inahdus. Käännähdin kuskini puoleen ja käskin:
– 103, hätäsalkku tänne.
Kuski nykäisi standardipaketin penkin alta ja avasi salkun. Esiin tuli desisuihke, verenseisauttaja, tuskatti sekä puhallettava lasta. Tarjosin tavaroita. Mörkö katsoi ensin tiukasti silmiin ja otti sitten koko pakkauksen ja antoi sen likaisimmalle tippasiskolle, mitä ikinä olen nähnyt. Aistin tunnelman muutoksen, kuin pilvi olisi väistynyt auringon edestä raivon vaihduttua ällistykseen. 103 vilkaisi minuun ja otti askeleen lasta kohti. Annoin luvan mennä auttamaan. Näppärästi häneltä kiristyssiteen laitto näytti sujuvankin.
– Mikä on ambulanssin saapumisarvio?
Sain vastaukseksi kummastelua, kuin olisin kysynyt matkalippua Marsiin. Tarkempi tenttaus selvitti, ettei paikallisilla ollut lupa käyttää sairaalan palveluita, eikä heillä ollut edes puhelinta! Johan on pirskatti! Kuka sellaista oli keksinyt. Terveystuvathan olivat juuri hätätapauksia varten. Siks toiseks toimiva puhelin oli pakollinen jokaisella! Mullakin oli sellainen, joten rimpautin pikana apuasemalle ja tilasin ambulanssin lennossa paikalle. Tulipa heti ja etsimättä mieleen, että, tässäkö selitys vakaina pysyneisiin terveysmenoihin vaikka turistimassa oli matkalippujen mukaan melkein tuplaantunut.
Kopterin saapumisajaksi arveltiin viittä minuuttia. Normaali aika, olihan Pisa varsin lähellä ja kopteri terveystuvan takapihalla. Mulla ei ollut niin kiirusta, ettenkö olisi ehtinyt vartoa apujoukkojen saapumista. Niinpä istuin tattina tantereella ja ihmettelin asioita. Haavat olivat oikeita, hyökkäys ja iskut olivat olleet totista totta. Miksi? Miksi ei peikko puolustautunut ja kuokkinut koko ritarisakkia muhennokseksi?
Ja miksei koko porukka nostanut kytkintä ja kävellyt matkoihinsa. Olihan tosin aita merestä mereen rajaten niemen Museomaaksi, mutta oli myös neljä porttia aidassa. Eikä porttivahdit pysäytelleet maasta poistuvia, vaan lähtijöille huikattiin että hyvää matkaa ja tervetuloa uudestaan. Vettäkin pitkin pääsi maailman ääriin. Olihan Juurilla kolmekymmentä virallista satamaa ja niistä pääsi niin itään kuin lähteen varmaan sadalla lautalla vuorokautta kohti. Sen lisäksi alueella seilasi taatusti yli tuhat yksityistä veneilijää, jotka poikkesivat satamiin tunniksi tai viikoksi ja tarjosivat joskus kyytiä liftareille.
Kopterin vaimea päkätys lopetti pähkäilyn. Ensihoitajat vilkuilivat ympärilleen ymmällään, kun yhtään turistia ei vinkunut tuskissaan. Lääkäri kääntyi puoleeni, olinhan ainoa vieras ja kaiken kukkurana a-pipo päässä viranomaisen merkkinä. Tohtorin udellessa vaivojani ja kutsun syytä ärjäisin äijää käyttämään silmiään, sillä uikuttava torpparintenava oli melkein jaloissani.
Apuväki väitti vastaan. Keisari oli kuulemma kieltänyt alamaisiltana hoidot ilman maksua. Käskin pyyhkiä käskyllä peräpäätä ja kaivaa sitä ennen siteet esiin. Ihmettelyyn tuumasin vaan, että ellei homma huvittanut, sopii harkita viran vaihtoa ja uutta asuinseutua, koska minun mielitekojeni takana oli koko MKS:n vaikutusvalta.
Vilautin puheitten perään virkamerkkiäni, ja kohteliaisuus kimmahti pilviin. Sanoin että sama hoito myös muteille kuin muillekin, mistä syntyi pienoinen puhahdus ja epäilyn tuulahdus. Muistutin siitä, että muut voivat olla hulluja, mutta tarpeeksi korkee komentaja saa vain oikkuja.
– Kuulkaas tippastiinat, nyt mitataan laastaria tarpeen eikä tarvitsijan muodon mukaan. Sama se olkoot, vaivanen karvaton mörkö tai vaatteisiin piiloutunut vihree, tuskattia nahkaa ja haavat umpeen.
Varmistin että ensihoitoa alettiin antamaan ja kapusin sitten rattaille, riisuin aistinlaajentajan ja käskin kuskia jatkamaan matkaa. Pääkoristeeni ja terveystoimijoiden kumarrukset ja tokaisut, että ”kyllä alfa” ”tapahtuu alfa”, olivat tehneet vaikutuksen vossikkaan. Äijä vilkuili arasti taaksepäin, selvästi jännittyneenä, kuin olisi pelännyt että seuraavaksi muutun lohikäärmeeksi tai jotain sen tapaista.
En aikonut katsella pelosta tärisevää ja jännittyneenä hikoilevaa hermokimppua puolta tuntia, mikä Roomaan vielä oli matkaa. Oli syytä levittää hieman rauhoitetta rattaille. Siispä kysäisin, kepeään keskustelusävyyn että mitä ukkeli tuumi alfan tekemistä.
– Teidän ylhäisyytenne on varmaan saapunut tarkastamaan alueen, saattamaan tiet turvallisiksi ja tekemään lopun mutanteista. Kuskin ääni oli jotenkin masentuneen alistunut.
– Olet osin oikeassa. Valvon, että sääntöjä noudatetaan, koska säännöt on tehty turvallisuutta ja yleistä hyvinvointia varten. Vaikkapa se, että vossikalla kuuluu olla puhelin ja ensiapulaukku ja että ajokalun tulee olla puhdas, valjaiden ehjät ja vetojuhdan kengitetty teräskumilla ja muutenkin hyväkuntoinen, se tuo turvallisuutta ja mukavuutta matkustukseen. Ensiaputaito kuskilla on ylimääräinen plussa. Sinulla on kaikki osiot kunnossa, läpäiset siis alfa-tarkastuksen huomautuksitta.
– Kiitoksia, teidän ylhäisyytenne. Kuski kumarsi ja hyvänmielen ailahdus valaisi olemusta. Virnistin vastaan ja jatkoin, ladaten sanoihini rauhallista arvovaltaa:
– Voit sanoa alfaksi tai tarkastajaksi, tai hällä väliä, miksi sanot, nimitys ei muuta tekoja. Kuten sinun työsi arvostelu ei muutu miksikään siitä että olet vihernahka.
Mies älähti kuin iskun saaneena ja yritti kiistää olemuksensa. Virnistin hieman häijysti ja tartuin ranteeseen, nostaen hihan kyynärtaipeeseen. Ruskea muuttui vaaksan verran ranteen yläpuolelta vihreäksi. Tai tarkkaan ottaen olisi saanut tottavieköön olla reippaasti vihreempääkin. Nahka oli hailakan kellertävää kuin kaks viikkoo lankun alla kitunut heinä.
Värinsä tunnustamaan joutunut miekkonen lysähti kasaan kuin puhkaistu ilmapallo. Näytti ihan kuin itkuntippa olisi tullut silmään kun kuski huokasi.
– En minä pahaa tarkoita. Halusin vain tienata…
– Kuten sanoin, hällä väliä. On yks hajun hailee, oletko vihree, ruskee tai sinipunainen jättipinko. Kuten sanoin, varusteesi ovat kunnossa ja olet taitava opas, ja se riittää. Muulla ei ole väliä palaneen pennisen vertaa.
– Keisarin kaarti hirttää ihmisenä esiintymisestä!
– Miten sitten uskallat olla turistipalvelussa?
– No tuota, rahalla saa kaikenlaista kivaa ja vossikkana tienaa tuplasti sen minkä jätelajittelussa tai kalanperkauksessa ja ulkotöissä päiväsaikaan on mukava olla, mutta en haluasi olla ihan alasti. No jaa.. No nyt joudun varmaan hirteen ihmisenä esiintymisestä, vai?
Kuski kiemurteli puheissaan ja salaisi sitä, mitä rahoillaan teki, mutta oli sydänjuuriaan myöten tosissaan pelkonsa kanssa. Otin alfan itsevarman tyylin käyttöön ja totesin.
– Älä höpötä. Olet hyvä vossikka ja se riittää. Naamiaisleikin vuoksi ei ketään tapeta, sehän on selvää. On yks lysti, mitä kukin päällään pitää ja missä, tai vaikka juoksee nakuna jos niin haluttaa. Sen sijaan se, että onko keisarin tallissa yhtä monta hevosta kuin kirjanpito esittää, ja miten ahkerasti villakoiria häädetään hotellin sängyn alta, ja onko roskiksesta löytyvät jätteet tulleet samoista kamoista, kuin firmalta on laskutettu, kiinnostaa kovastikin.
– Tutkitteko te jäteastioitakin? kuski tokaisi täysin ymmällä.
– Jep, jätteet juoruaa! Jos löydän Trivix- pusseja pesulan roskista, vaikka kirjanpidossa mainitaan Pilvenvalkea, joka on kolmanneksen kalliimpaa, niin alan kysellä, miksi kirjausvirhe. No, eihän puoli krediä pakettia kohti paljolta tunnu, mutta kun ostetaan kymmenentuhatta pussia vuodessa, niin välistä vetäjä tekee turhan ison lisätilin itselleen.
– Ymmärrän, kuski ynähti oivalluksen syttyessä silmiin ja sitten otus naurahti sanoen:
– Ja rulla Untuvaista maksaa saman kuin neljä Ekonomia.
Myönsin, että kurkin myös huussien sisuksia muutenkin kuin asioimismielessä ja jos tulisi vastaan halvimman luokan veskipaperia, mutta firmalta olisi tilattu kalleinta laatua, alkaisin vitivarmaan tivata, että missäs ne paremmat peräpyyhkeet ovatkaan. Miljoonan rullan vuosikulutuksessa pienikin hinnanero tuntuu.
– Tarkastaako alfa joka pömpelin ja levähdyspisteen? Koko alueella?
– En toki, en ikinä ehtisi, mutta kun yhdestä murahtaa, niin sata tulee järjestykseen. Eihän kukaan ei tiedä, että miltä nurkalta kurkkaan ja kiljasen että böö, paikat kuntoon!
Sanani saivat viherjätkän nauramaan, ja niin mä sen meinasinkin. Oli jotensakin mukavampi katsella iloista otusta kuin kauhusta tärisevää.
Vastaan tuli toinen kylänrääpäle, nimi oli eri ja vuosimalli kanssa, vaikka asiaa ei huomannut kuin tienvarren taulusta. Omenapuut olivat somasti täynnä pikku raakiletta ja sekalainen villien kukkien meri koristi pientareita houkutellen mehiläisiä. Muinaismalliset kekomaiset pesät kuhisivat elämää, ja ne olivat ainoat pirteät tapaukset koko pitäjässä.
Mutkaan kahtapuolen tietä oli kyhätty harmaista lohkareista ja savesta majoja, joilla ei ollut aikaa eikä kansallisuutta. Samanlaisia asunnoiksi kutsuttuja kivikasoja oli totisesti ollut kautta koko ihmisen historian, kaikkialla maailmassa mistä kiviä löytyi.
Raajarikko istui tienposkessa kerjuukuppi edessään, kuului asiaan. Mökkien seinustoilla lojui koiria ja kissoja joissa oli jäljellä enää nahka ja henki. Paljoa muuta ei ollut myöskään ryysykasoissa jotka edustivat ihmisiä. Nuupahtanut akka kutoi kangasta, huilaten joka viidennen pirraniskun jälkeen. Toinen yritti vahtia konttaavia ja taapertavia mukuloita parin vähän vanhemman kersan avulla.
Miten niitä olikin noin paljon, ja liki kaikki kai alta viiden? Eräs muksu vihersi ja oli virkein koko sakista. Yhdestä en saanut selvää, oliko se kakara vai koiranpenikka eli melkoisen varmana peikonpoikanen. Laiha emäntä nuokkui sitruunapuiden varjossa eikä edes yrittänyt kaupitella viiniä ja korppuja tomuiselta pöydältään. Kuuraaminen juuriharjalla olisi tehnyt terää joka iikalle ja pakka kangasta olisi huvennut helposti paikkatarpeiksi.
Asumusten imago vastasi varmasti muinaisen Euroopan maanmöyrijöiden oloja, mutta pitikö semmoinen kurjuuden riemuvoitto ladata tien laitaan tulijoita tervehtimään! Löytyi historiasta koreampaakin katsottavaa. Palatseissa olisi ollut valinnanvaraa ja linnoja löytyi tusinoittain, ihan aikakauteen sopiviakin.
Yksi esimerkki somisti pellonkulmaa. Viidellä suipolla tornilla koreileva marmorilinna seisoi kylän laidalla, muurilla yksityisyyttään varjellen. Portti oli kiinni. Siis jonkun yksityisen pohatan vuokramökki. Ei mitään outoa. oli ihan tavallista, että Säätiö vuokrasi alueiltaan joko valmiita paikan henkeen ja imagoon sopivia rakennuksia tai tontteja, joille sai rakentaa oikean arkkitehtuurin omaavia teelmyksiä huvilakäyttöön. Muinaismaissa rakennusten oli siis oltava muinaistyylisiä, ulkoapäin.
Olin jokusen kerran urani aikana käynyt Euroopan juurilla. viimeksi yksitoista vuotta sitten. En muistanut tälläistä painajaispaikkaa niiltä reissuilta, mutta yleensähän minä käytinkin tunnelijunaa kulkien suurimpia kyliä nuuskimassa. Sen tiesin, ettei tribuunin aikana raunioissa asuttu, vaikka muinaisuutta esitettiin.
Miten kummassa koko kylän rakennukset olivat voineet mennä noin huonoon kuntoon. Repsottavien pintarakenteiden alta paistoi värjäämätöntä harmaata metasementtiä, josta talojen runko tehtiin. Eihän se, että esitettiin kivikautta tarkoittanut sitä että ihmisten tarvitsi majailla alkeellisesti kiviläjässä, vaan asumukset olivat standarditaloja, tupakeittiö, kylmävarasto ja kylppäri ynnä huone henkeä kohti, ja lisätilaa sai tarpeen mukaan. Yleinen rakennusvauhti oli tuhat kuutiota viikossa.
Esityksissä asunnot verhottiin sopivin materiaalein näyttämään joko olkimajalta, kivitalolta tai vaikka iglulta. Nyt näytti sitä että päällyskerrokset olivat sortumassa takaisin luonnon läjiksi, niin että sementtiset sisäseinät jäisivät jokaisen nähtäväksi. Katot olisivat kaivanneet uusimista ja pihat siistimistä.
Ja mitä oli tapahtunut hyväntuulisille emännille jotka tarjoilivat juotavaa ja syötävää ja matkamuistoja tienvarren kioskeistaan tai turpeenpuskijoille jotka kuokkiinsa nojaillen juoruilivat keskenään, kun moottorikalut hoitivat pihapellot kuntoon yön aikana ja takapellot päivänvalolla, tehden tunnissa sen, minkä kymmenen miestä päivässä.
Kyselin asiasta kuskiltani. Ensin ukkeli aikoi vaieta, mutta houkuttelin sanoja esiin ja lopulta sain selityksen:
– Armollinen keisari on varmaankin ulosmitannut kaikki tehdastavarat kattojen aurinkopaneeleista kellarin kylmäkoneisiin. Jos ei maksa kuukausiveroa, kaartilaiset hakevat tavarat talosta ja saattavat viedä jonkun asukkaista orjaksikin. Jos tappelee vastaa, joutuu pakkotyöhön keisarin pellolle tai sirkukseen taistelemaan, vaikka olisi ihminenkin, jos on köyhä.
Kuskini kertomus nostatti karvat pystyyn. Pihkura sentään, asiat taisivat olla pahemmin kuin nuoret olivat osanneet valistaa, tai uskaltaneet kertoa.

Pellot loppuivat värihernepensaiden aitamaan. Tammet kohosivat mahtavina ja poppelit tuoksuivat kun ajo kulki välimetsän kautta seuraavaan kyläkuntaan. Viiden minuutin ravin ja loivan nousun päässä avautui uusi näkymä.
Karthagossa tervetuloa toivotti nelitorninen kullankimaltava temppeli, tulipunaiset sipulikupolit pilvien kuvia heijastellen, koreana kun satukirjan kuva. Rakennus olisi voinut olla Hagia Sofian haamu tai Pietarin kirkon kummitus, vaikka veikkasin kyllä talon mallin löytyneen satukirjasta kohdasta Ruusunen tai Lumikki ja rakennetuksi viimeisen tarkastuksen jälkeen.
Metasementti mahdollisti nopean rakentamisen. Tarvitsi vaan latoa muotit haluttuun muotoon kuin penskat rakennuspalikkansa ja sitten vaan sementti, väripigmentit ja liimat myllyyn ja mäski muotteihin. Viikossa tekele kuivui kivikovaksi ja oli valmiiksi maalattukin, vaikka viittä sävyä samaan seinään sateenkaaren tapaan sekotettuna, jos niin tahtoi.
Tekemisen helppous villitsi arkkitehtejä kokeilemaan mielettömyyden rajoja. Siinä mielessä satulinna oli ihan järkevää linjaa, kaikki katonharjatkin ylöspäin, ja seinät liki suorat. Sementtiin kelpasi niin kivi kuin savikin, eikä kuljetuskustannuksia tullut, kun ainekset voi kaapia rakennuspaikalta. Perustalo, kolme huonetta, keittiö ja kylppäri, valmistui parissa viikossa, toinen tekoa toinen kuivumisen odottelua. Palatsinkin sai tehtyä kuukaudessa kaikilla herkuilla, erkkereillä, parvekkeilla ja patiolla kuorrutettuna. Joten kun ekaa mäskiä valettaessa lähetti kutsun, että tervetuloa tupareihin, ehtivät kutsutut nipinnapin juhlakolttunsa pesettää ja silottaa, kun pytinki oli jo valmis
Kyselin palatsiunelman rakennusaikaa. 103 kertoili, että kolmisen vuotta se oli siinä maisemaa sulostuttanut ja toiminut ristiritarein tukikohtana. Päätin, että siinä on yksi alfa–tarkastuksen kohde ihan etsimättä.
Temppelin vieressä hohti lumenvalkea suuri teltta ja sen seinustalla nuokkui puolentusinaa pörröistä hevosta barbaarityyliin loimin ja tupsuisin ohjin koristeltuna. Seebu märehti heiniään ja kamelia murjotti polvillaan. Teltan ja temppelin naapurina kohosi muovisilla palmunlehdillä katettu verstas, jossa kudottiin pystypuilla itämaisia mattoja. Osa kutojista vaikutti vanhainkodin asukkailta, loput olisi kuuluneet aapista tavaamaan, ellei peräti lastentarhaan!
Töllötin kulmat kurtussa telttaa ja matontekijöitä. Mitä vietävää ne tekivät jorpakon tällä rannalla. Jurtta oli kotoisin Mongoliasta ja matot kuuluivat Faraon valtakunnan tuotteisiin sekä Arabian tuhat ja yksi tarinaa–esitykseen Bagdadin teemapuistoon, eikä kameli ollut eurooppalainen elikko
No, toisaalta Välimeren väki oli hankala tapaus. Kreikkalaiskansat olivat seilanneet sinne ja tänne ja roomalaiset riekkuneet Turkista Englantiin. Sitten kohta ottomaanit päättivät hieman retkeillä ja kävivät leikkimässä valtakunnan valtiasta muutaman sata vuotta aina Tonavan tienoilla asti. Seudulla olivat pitäneet piknikkiään myös frankit ja viikingit ennen kirjapainon keksintää ja ehtipä kulmakunnalla pyörähtää visiitillä myös ostrogootit ja visigootit ja hunnitkin joskus mainittiin, joten tervetuloa kansainväliseen kalabaliikkiin!
Havaitsin arabiteeman jatkuvan myös ovivahdissa. Turbaanit yleensä yhdistetään arabeihin ja vartiota suorittava ihrakasa oli kietonut puolen lakanaa nuppinsa koristeeksi. Myöskin vesipiippu, jota sälli lutkutti ahnaasti kuin vauva tuttia, kuului mielestäni sheikkien olemukseen.
En tosin saanut selvää näin kaukaa katsoen, että oliko jäbä heikon parrankasvun omaava sulttaani vai harvinaisen partainen eunukki. Kynttä kovempaa korsto kylläkin harrasti antaumuksella. Perinteisen viisisiimaisen ruoskan lisäksi aseena oli myös sähköpiiska, tai ainakin harmaa kepakko näytti samalta, millä äkäisiä elikoita kuritettiin. Oudon raju vartiointi keskentekoisille matkamuistoille, tuumailin ja vilkaisin tarkemmin kutovia ihmisenkuvia. Mieleen tuli että vahti istui varmistamassa että matkamuistoja tehtiin, eikä vai oltu tekevinään.
Katoksen vierustalla oli myymälä. Kauppiaan virkaa toimitteli kirjaimellisesta kiireestä kantapäähän mustaan kaapuun verhoutunut olento. Puvun malli oli napattu ilmeisesti Bernin filmeistä joissa esitettiin itämaista naismuotia vuostuhannen takaa, ellei kyseessä ollut Aku Ankan roistosankari Musta Kaapu. Kummin vain, molemmat väärin esityksen aikaan ja paikkaan
Myymälän hyllyt pursuilivat mattoja, arvatenkin katoksesta tulleita, sekä koreja, laukkuja, pikkupatsaita ja muuta tavaraa, joko aitoja käsitöitä tai jossain tehtaissa prässättyjä, mikä sen äkkipäätä ohimennen selvitti.
Tien toisella laidalla pesäänsä piti vaalealettinen ja partainen mutta naamaltaan varsin tummanpuhuva viikinki. Tarjolla oli Thorin simaa, pontikkaa, Olympoksen nektaria sekä Bayerin olutta, ainakin ilmoitustaulun mukaan. Tarjoilijoina kipitti neitosia jotka keikuttelivat viehkeästi takamuksiaan ja sulkapäähineitään. Olisi äijä saanut tehdä itsestään roomalaisen ja viinituvasta tavernan, niin täydestä olisi mennyt. Viikingit kylläkin kuuluivat Rooman historiaan, mutta esittäjä oli turhan tumman pohjan pojaksi. Likatkin olisivat voineet pistellä päähänsä laakerinlehtiä sulkien sijasta, niin juttu olis saatu täydet plussat. Nyt tuli pikku miinus tyylirikosta.
Tammitynnyrit olivat okay, niihin ei vuosiluvut tai tekopaikka vaikuttanut, pönttö mikä pönttö. Samoin suuret amforat, viinirypäletertut korvakkeistaan roikkuen olivat paikallaan. Hana pohjan lähellä oli sovellusta ja käyttömukavuuden halua, mutta muodoiltaan sen sortin saaveja olivat jo foinikialaiset harrastaneet. Tarjoilutuopit sen sijaan oli hankittu bubitukusta. Samaa mallia, särkymätöntä tekokristallia käytettiin kapakoissa yltyleensä. Miksei puujäljitelmää tai saven kopiota, niitäkin oli tarjolla. Ja kaiken huipuksi muoviliina joka ei muuta yrittänytkään olla vaan levitteli sinisiä ja vihreitä ruutujaan reilusti yli pöytäpinnan.
Viinituvan naapuri sai kulmani kurtistumaan. Tekele oli kotoisin Kiinasta eikä Roomasta. Kuuskulmainen pytinki, viis kerrosta kattoja päällekkäin ja joka räystäänkulmalla lohikäärme kurkkimassa ja Buddha portailla istumassa, tottakai. Olin tavannut saman pagodi–insinöörin tekosia vähän kaikkialla, Villistä lännestä Andeille ja olipa yksi versio ehtinyt myös Klondikken Kultajoelle.
Fantasiaan mahtui mitä vaan, eikä Utopiassa kummasteltu yhtään mitään, niin kiinalaistemppeli kuin avaruusaluskin. Vain Himalajan Taivaanlaella ja Loistavassa Kiinassa dagodi oli paikallaan.
Rakennuksen ovet olivat selkosellaan ja jos rakennelma oli väärässä paikassa, niin ei sieltä ulos tulvivat musiikkimöykkäkään ollut kohdallaan, ei ajassa eikä paikassa. Jadsaruu–bändi päästeli täysillä, siis soittokone oli täysillä. Huippukuulu bändi soitti vain suurimmissa konserttihalleissa livenä. Muut saivat tyytyä holovisioon. Salaisen sylin seksikäs mourunta oli helposti tunnistettavissa, kun tähtönen vonkui rakastajaa rinnoilleen.
Taitaisi siinä jollain uskontoihmisellä olla jotain sanomista kun temppelin kuori oli sisustettu tanssisalongiksi.
Hotellin vieressä oli olkikattoinen rakennus jonka mainoskylttiä kuvitti tuoppi ja pullo, varmuuden vuoksi, jos vaikka sana -kabaki- olisi ollut outo. Kapakan takana kohosi parikerroksien rakennus. Katonlappeeseen kuvattu lemmiskelevä pari kertoi talon tarkoituksen ja tarjonnan kaikilla kielillä.
Tien varrelle oli pystytetty myös upea talli. Ulkoa pylväspalatsi toi mieleen herrain huvilan. Paikasta sai vuokrata hevosia, muuleja, vihreän norsun ja kameleita sekä koiria yksin tai tusinoittain, tarpeen ja mielen mukaan. Lisämaksusta mukaan tuli myös kennelmestari. Aseina sai käyttää ihan mitä tahansa lingosta ja keihäästä lasertähtäinkivääriin. Pahoin pelkäsin että tiskin alta sai mellakkahaulikonkin, vaikka sen käyttö oli sallittu vain viranomaisille. Riistaksi tarjottiin kettuja, kauriita, susia, karhuja, leijonia, Leopardeja, hirviä, alkuhärkiä, peuroja, besoaareja, fasaaneita, peltopyitä ja sikoja, villi tai kesymalli halun mukaan.
Juoksuun laskettava eläin varustettiin tutkapannalla, tottakai. Eihän kallis saalis saanut joutua teille tuntemattomille tai päästä muuten pakoon. Saaliin kulun näki navigaattorista metrin tarkkuudella. Elikot voi tilata myös huumattuna jos ei halunnut ravata risukossa kovin pitkään.
Huokasin kyllästyneenä, jo nyt. Eikö edes yksi kylä voinut pysyä kuosissaan tai edes oikealla mantereella. Vain tanssiva robottiparaati puuttui!
Tien vierellä pieni leipomo julisti paistavansa kaiken kiviuunissa. Käskin pysähtyä paikalle, ruokaisan hajun houkuttamana. Kävin ostamassa hieman evästä ja samalla silmäsin paikkoja arvioiden, tosin mitään sanomatta ja arvoani kertomatta. Tosin ei ollut aihetta huomautuksiinkaan. Leikkeleet ja juomat olivat siististi ja kunnolla jäähdytettyjä. Hyvät uutiset ehtisi kertoa huomennakin. Leipuri ilahtuisi alfan kiitoskortista myös ensi kuussa yhtä hyvin kuin nyt.
Kylä päättyi korkkitammimetsään. Kuoritut puut olivat kuin aaveiden paraati seisoessaan alastomina kahtapuolen tietä. Vaikea uskoa, mutta parin vuoden päästä niillä olis jo taas tumma kuori ja kymmenen vuoden kuluttua voitaisiin kuoria uudestaan. Tammien jälkeen tuli kapea oliivilehto. Se, kuten tammetkin olivat oikeassa ajassa ja paikassa ja vaikuttivat suorastaan rauhoittavasti.
Tien laitaa oli laajennettu ja kalliota louhittu, ilmeisesti kiviaines käytetty saman tien metasementtiä turvakaiteen tekoon ja pariin muuhun juttuun. Pyysin kuskia pysähtymään ihaillakseni paikan villiä kauneutta.
Levikkeen laidalla oli matala porrasrakennelma ja korokkeella koppero, tyyliä italia, inkat tai indus, kivistä kasaajia kaikki, ja ilman laastia ladotuista lohkareista tulee saman sortin mökkerö, olipa tekijä kuka tahansa ja millä vuosisadalla vaan. Rappusia vahtivat sementistä sorvatut soturinkuvatukset muistuttivat kovin mayojen tekeleitä.
Lupiinit, metriset hamput ja jättibalsamit ponnistelivat parastaan, parhaansa peittääkseen tienvarren kivikoita. Levähdyspaikan turvakaidetta kiersi päivänsini, eikä siitä ollut sanomista. Täydestä roskapöntöstä kylläkin.
Vilkaisin kuskiani. Ajuri oli edelleen jännittynyt ja melkoisen hermoilevan oloinen. Kaikesta päätellen miekkonen ei vieläkään oikein tiennyt, mitä alfat tekivät. Niinpä päätin antaa esityksen ja suorittaa alfa–tarkastuksen tismalleen ohjesäännön mukaan.
Käskin matkista levittämän leukansa ja kääntämään tarkastusvälineet esiin. Otin nipun todistepusseja ja tyrkkäsin muovit kuskin kouraan, pyytäen häntä kanniskelemaan tavaroita. Vedin a–pipon päähän ja nappasin saastarin kouraan ja kävelin kompostoivalle yleisövessalle. Avasin kopperon oven ja kytkin lähetyksen päälle. Sanelin tiedoksi päämajaan:
– Pyyhepaperi ekonomia, vararullia riittävästi. Kuiviketynnyri täysi, koppi hajuton. Pesuallas aikakatkaisijalla ja ilmakuivurilla, toimivat, seinillä töhryjä, muttei haittaavasti. Lattia hieman roskainen.
Laskin vettä hanasta saastarin tunnisteviiksille. Viisari pysyi valkealla joten vesi oli juomakelpoista. Otin suikaleen vessapaperia. Pyyhkäisin sillä lattiaa ja suljin paperin pussiin. Toisella palalla hinkkasin hetken istuimen reunaa ja sekin päätyi säilöön ja aikanaan bakteerilaskentaan. Siitä näkisi, kuinka ahkerasti paikkoja putsattiin. Jatkoi tarkastusta ulos ja sanelin rannikkeeseen:
– Roskakatos ylipursuava. Paikasta vastaavan nimi töhritty lukukelvottomaksi, keskinkertaista. Tasanteen turvakaiteet ehjät. Penkit puhtaat. Koristeet väärään kulttuuriin kuuluvat. Yleisarvosana tyydyttävä.
Käänsi a–pipon säätimiä röntgen–tasolle ja luin tarkennuksella töhryn alta valvojan tunnukset ja totesin työn tehdyksi. Suljin todistepussit ja aistinlaajentajan matkalaukkuun.
Sitten päätin, että oli ruokatauon paikka ja aukaisin Karthagosta ostamani eväspaketin, panin sen kahtia ja annoin puolet patongista ja mehutetran kuskille käskien ukkelia panemaan tavarat tuulensuojaan.
Tekoni oli vossikasta niin yllättävä, että kiitoskin loisti silmissä viisi sekuntia, ennenkuin osasi suusta ulos.
Söimme kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa. Mutustellessani junttapullaa lueskentelin levikkeen opastaulua. Ylämäkeen osoitteleva esite selvitti nuolen suunnasta löytyvän muinaisen Minotauruksen palatsi todeksi tehtynä. Esite leuhki sadalla fantastisella ja ruhtinaallisella petipaikalla palatsissa sekä labyrintin laitojen lehtimajoissa. Fantasiaa diggaaville oli tarjolla keijujen, satyyrien ja nymfien seuraa. Muun sortin ajantappo-tavoiksi ehdoteltiin seikkailua labyrintissä ja aarteen etsintää luolissa.
”Turvallisuus” pamahti mieleeni. Noissa rinteissä riitti luolia kuin reikiä emmentalissa, joten turistien leikkipaikka sieti olla selkeästi rajattu ja ylimääräiset onkalot metasementillä tukitut. Muuten voisi vierailijat eksyä joko luonnon luolaan tai sotkun vuosisatana pommisuojiksi ja herran bunkkereiksi kaivettuihin tunneleihin.
Teki melkein mieli lähteä kurkkaamaan, millainen hilpeä kulttuurikeitos ja tarujen sekametelisoppa terasseilla majaili. Hällä väliä, jos kaikki ei ihan historiankirjan mukaan mennytkään, tärkeintä oli että turistit tykkäsivät eikä kenenkään henki ollut vaarassa. Toisaalta olihan Minotaurus ainakin nimenä ihan paikallaan ja huvipuodin pihassa saattaisi malkeksia joku hemmo muovinen sonninpää harteillaan vieraita vastaanottamassa. Todennäköisimmin vieraita vastassa olisi Minotaurus–robotti, joka jaksaisi mölähtää viiden minuutin välein ja kupsutella karitetta ilmaan ympäri vuorokauden. Pistin mieleen, että paikka pitäisi katsastaa, kunhan ehtisin.
Levikkeen kohdilta tie haaraantui itään kohti vuorten jyhkeitä seinämiä ja kaukana sinertäviä huippuja. Kaikkialla paistoi viljelysten läiskiä ja valkeita taloryppäitä kuin pilkkuja Leopardin turkissa. Hyvä tasainen tie ja sen sivulla terassipellot kertoivat, että ainakin joskus oli asioista pidetty huolta. Olkootkin että viiniköynnökset roikkuivat villiintyneinä ja poppeli ja angervot valtasivat tilaa viljelyksiltä.
Kohteeni oli Rooma, joten käskin ohjastaa alaspäin rannikolle. Ohitimme vesipuiston. Mainoksen mukaan tarjolla oli laavalasinen liukumäki, suihkulähdekylpylä ja uisteenvetoa kaleerin kyydissä sekä vesihiihtoa moottoriveneen vedossa ynnä mahdollisuus sukeltaa oma helmi simpukkaviljelmältä ja nautiskella ravintola Poseidonissa sataa sorttia simpukka- ja kalaruokia.
Ilmalla täytetty pomppulinna rantavedessä ei ollut takuulla Poseidonin aikaista mutta nykypäivän penikat tuntuivat pitävän paikasta hurjasti, mikäli melutasosta jotain voi päätellä. Kirkuna ylitti lokkiparven kailotuksen. Toivottavasti lastenvahti käytti kuulosuojaimia, aihetta ainakin olisi ollut.
Tien laidalla hotelliravintola Meritähti tarjosi ruokaa ja vuoteita. Rannan lähellä Venuksen Vaahtola kutsui hemmotteluhoitoihin ja nauttimaan erilaisista altaista ja kylvyistä. Tievarren tapahtumakalenteri ilmoitti noitien ja druidien kokouksen olevan käynnissä. Sen kyllä näkikin. Valkoisia ja mustia kaapuja hulmahteli tavallisten turistien joukossa seassa runsain määrin.
Okei, velhot, noidat ja sen sellaiset kuuluivat muinaiseen Eurooppaan. Mustat tötteröhatutkin olivat paikallaan. Sen sijaan muista asusteista olisi sietänyt sanoa, ettei antiikissa tunnettu uimapukuja, ei ainakaan loistoväreissä hehkuvia. Joten, joko hattu pois tai kaapu päälle!
Epäilin myös syvästi, ettei vesihiihto moottoriveneen vauhdittamana kuulunut druidien harrastuksiin tai shamaanien toimiin. Mutta niinpä vain näytti noitapiiriläiset viilettävän vesisuksilla, tötteröhatut tiukasi kuminauhalla leuan alta kiinni sidottuna ja mustat häivesilkkibikinit välkkyen. Vetoveneiden raivoisa ulvonta antoi taustamusiikkia yleiselle ilonpidolle ja satunnaiset torventoitotukset ylittivät joka kakaralauman kiljunnan.
Tarkastusmatka oli vasta alussa ja heti hyppi silmille epämääräisyyksiä. Ilmeisesti kukaan ei piitannut siitä oliko esitys antiikkia tai edes Eurooppaa. Tuskin mikään kuului aikaan ennen kirjapainon keksimistä, kuten ei katamaarikaan kuulunut Välimeren rannalle, varsinkaan holonäytöillä ja interaktiivisella ajosimulaattorilla sisustettuna, vaan hällä väliä. En ole aitousvastaava vaan kassavastaava.
Turisteilla vaikutti olevan hauskaa ja paikka taisi tuottaa rutkasti paremmin kuin joku noitalitkun kaupustelu, vaikka sitäkin kaiketikin harrastettiin. Asiaa voisi toki fiksata ja nimetä paikan Poseidonin uneksi. Unessahan on kaikki mahdollista, varsinkin jumalille!


Dynedit// Jatkotarinan osat samaan ketjuun.


Adira

Viimeksi muokattu: 02.07.2014 18:33 : Dyn.

Valvojat: IivariDyn
Paikalla 3 jäsentä ja 58 vierailijaa
Wanda, Nokka10, Eija
Uusin jäsen: Satu Mahkonen
Jäseniä yhteensä: 8765