Uusimmat viestit

Uusimmat keskustelut

    • Kustantajat.
    • Kirja: Jäänvartija (Konetrilogia, #3)
    • 1 kommentti (Tonttu 3 päivää sitten)
    • Voihan Shazam ...
    • Elokuva: Shazam!
    • 2 kommenttia (Adolfina Romanov 110 päivää sitten)

Adolfina-mummon satukammari: Tarina, jolla piti olla jokin opetus

01.06.2018 13:16 #1 : Adolfina Romanov
Tervehdys kaikille!

Olen julkaissut nyt tarinoita ainoastaan kirjoituspiirissä ja tulin siihen tulokseen, että olisi kiva saattaa muutamia siellä syntyneitä tarinoitani muidenkin risinglaisten silmille. Nimi "Adolfina-mummon satukammari" on käyttämäni nimitys töilleni yleensä ja erottanee minun työni muista niin, että voitte välttää/etsiä töitäni halunne mukaan. Valitsen satukammariin vain parhaita töitäni ja alan sitten jossakin vaiheessa lisätä tänne juttuja, joita ei ole julkaistu alunperin piirissä.

Mukavia lukuhetkiä & toivottavasti nautitte!

P.S. Tarinat eivät ole jatkoa toisilleen!

TARINA, JOLLA PITI OLLA JOKIN OPETUS

Siitä on nyt kaiketi kolmisen vuotta. Siis siitä kun heräsin aamulla epätavallisen virkeänä siihen tunteeseen, että olin elänyt täysin väärin. Älkää hämmentykö, selitän sitten ajallaan. Olin jo täysin hereillä melkein tunnin ennen kuin herätyskello soi, mitä ei ollut käynyt sitten kun olin yhdeksänvuotias. Jostain syystä minulla oli heti kun sain silmäni auki vahva tunne siitä, että jotakin oli pielessä, mutta laitoin tuntemuksen yleisen vainoharhaisuuden piikkiin, josta varmaan kaikki ihmiset kärsivät enemmän tai vähemmän.

Mutta siis, kun olin noussut istumaan vuoteellani, pyörittelin hetken silmiäni, venyttelin yläkroppaa ja niskaa, perusjuttuja vain. Kun nämä vaatimattomat, joka-aamuiset rituaalit oli suoritettu, suunnistin vanhasta tottumuksesta keittiöön. Siellä luki edellispäivän lehteä tyhjä vesilasi kädessään kämppäkaverini, minä kun asun soluasuntolassa.
"Huomenta", minä sanoin. Ääneni kuulosti omissa korvissani omituisen matalalta. Kämppikseni nosti katseensa ja minun suureksi ihmeekseni päästi säikähtäneen rääkäisyn. Hän ponkaisi seisomaan ja tuijotti minua.

"Kuka piru oikein olet ja mitä sä teet täällä?" kämppikseni tivasi ääni täynnää hysteriaa. Outoa, yleensä hän ei lotkauttanut korviaankaan sille, mitä ympärillä ja muualla maailmassa tapahtui.

"Minä tässä vain. Onko meillä jäljellä enää sitä teetä mitä sä toit sieltä Ranskasta?" vastasin hiljaa.

Näköjään ei, ajattelin, tai sitten kämppikseni oli lopullisesti sekaisin. Uskoisitteko muuten, että Ikean pöytälamppu soveltuu erinomaisesti lyömäaseeksi? En minäkään, ennen kuin kämppikseni täräytti minua sillä päähän. Hän on ihminen, joka käy kuntosalilla päivittäin, joten häneltä sujui leikiten minun potkaiseminen pihalle. En ollut alkuunkaan sillä tuulella, että olisin jaksanut mitään draamaa, joten päätin lähteä kävelylle. Lumisateella. Kuudessa pakkasasteessa. Päälläni pelkät villasukat ja flanellinen pyjama. Ilman rahaa, avaimia tai mitään. Mutta mieluummin kävely kuin draama.

Kun olin kulkenut ympäri lähitienoota siihen asti että jalkani olivat täysin tunnottomat (eli en kovinkaan kauaa), olin pysähtynyt erään kahvilan eteen. Tuijotin ikkunoista sisään kuin joku umpihullu älykääpiö ja haaveilin mozzarellapatongeista, kun joku kysyi takaani:

"Kuka umpihullu älykääpiö sä oikein oot kun kyyläät ihmisii noin?" Käännyin katsomaan ja näin tyypin, jolla oli vihreä pipo ja joka oli korkeintaan viisi vuotta vanhempi kuin minä.

"En minä ole mikään umpihullu älykääpiö. Minua iskettiin Ikea-lampulla päähän ja heitettiin ulos asunnostani eikä minulla ole rahaa taikka kenkiäkään". Vihreäpipoinen tyyppi näytti hämmästyneeltä, kuin olisi kiivaasti yrittänyt ymmärtää jotain.

"Ai? En tiennyt että ulosottomiehet saavat menetellä niin", hän mutisi, yhä hämillään.

"En minä ulosottomiehistä puhunutkaan, vaan kämppiksestäni. Hän käy paljon kuntosalilla." Vihreäpipoinen tyyppi ei edelleenkään näyttänyt käsittävän. Hän sanoi: "Ja hän opiskelee ulosottomieheksi?"

"Ei!" minä älähdin. "En minä ole sanonut mitään ulosottomiehistä!"

"Ai. Juu." Vihreäpipoinen tyyppi näytti hetken siltä kuin olisi halunnut vain jo häipyä, mutta sitten hän avasi kahvilan oven.

"Tule. Minä tarjoan."

Niin me sittein istuimme lopulta kahvilan lämmössä, ja minä sain mozzarellapatonkini ja sen teen, mitä olin jo kotona yrittänyt saada. Vihreäpipoinen tyyppi tilasi banaanileivoksen ja lasin vettä. Hän oli se, joka lopulta avasi keskustelun.

"Selvä sitten. Kerrohan nyt koko juttu."

Ja minä kerroin hänelle kaiken. Sen, mitä te jo tiedätte tapahtuneen, sekä sen, mistä ihan ensiksi jo vihjasin. Kerroin hänelle, miksi olin mielestäni elänyt elämääni väärin.

"Edellisenä päivänä uutisia katsellessani olin saanut ahaa -elämyksen. Uutisten aiheet olivat olleet seuraavanlaiset: "Asiantuntijat huolissaan koko Euroopan työttömyysaallosta", "Espoolaisnainen ampui seitsemän ihmistä torilla", "Massiiviset päästölukemat saattavat aiheuttaa kymmenien uusien eliölajien sukupuuton" ja "Lähi-idän kriisi hälyttävämpi kuin koskaan". Aloin miettiä, että miksi joku enää vaivautuu kierrättämään, auttamaan mummoja kadun yli, luovuttamaan verta tai tekemään lahjoituksia hyväntekeväisyyteen. Maailma menee koko ajan huonompaan suuntaan ilman, että kukaan ottaa oppia mistään. Kaatopaikat täyttyvät jätteisiin, väki tappaa toisiaan älyttömin perustein, koiria nääntyy kadulle, otsonikerros on melkein äärimmilleen venynyt, lumileopardit ja saimaannorpat kohta enää muisto vain ja koko maailman rahat ovat jakautuneet niin epätasaisesti kuin vain mahdollista on. Varmaan tapahtuu vielä paljon muutakin, mitä en edes tiedä! Ja niin kauan kuin koko muu maailma ei kykenene tätä sisäistämään, ne harvat äititeresat, jotka jotain yrittävät muiden hyväksi tehdä, saavat itkeä yksin. En ole vielä edes kovin vanha, mutta tuntuu vain siltä, etten ehdi kuitenkaan tehdä mitään merkittävää vaikka eläisin vielä 60 vuotta!
Olen lopen kyllästynyt siihen, että kukaan ei enää välitä mistään, mutta onnistuu silti vain pahentamaan asioita sen sijaan että pysyisi vain puolueettomana. On vaikea olla enää ilman, että koko ajan pitää miettiä, mitä olisin voinut tehdä tähän asti toisin. Ihmiselle luonteenomaisinta on syyllistää muita - hei, siinähän lisää valitettavaa - , mutta nämä ovat asioita, joissa todellisen syypään löytää vain peiliin katsomalla. Olenko ainoa, joka koskaan miettii asioita tältä kantilta? Onko jo liian myöhäistä?!?"

Vihreäpipoisen tyypin silmät olivat kuin harpillapiirretyt ja minä haukoin henkeä kiivaan monologini päätteeksi. Joku pikkulapsi oli kaiketi säikähtänyt minua ja oli nyt alkanut huutaa, ja muutama muu lähellä istuja katsoi minua ärtyneenä. Minä vähät välitin. Vihreäpipoinen tyyppi tokaisi täysin värittömällä äänellä:

"Vau. Ei siinä sitten kai mitään. Mutta jos sä meinaat tehä asioille jotain niin sinuna en ehkä venais enää kuuttakytä vuotta. Ei siis millään pahalla. Parempihan se ahaa-elämys on joskus saada kuin ei koskaan. Oli muuten tosi kivaa jutella, tai oikeestaan kuunnella, mutta nyt pitää mun kyllä häipyä."
Ja niin hän häipyi.

En oikeastaan ollut mitenkään yllättynyt vihreäpipoisen tyypin reaktiosta vuodatukseeni, mutta kommentia koskien "kuudenkytä vuoden venausta" en käsittänyt. Ei kai se nyt niin mahdoton ajatus ollut? Olinhan vasta-

Sitten näin kuvajaiseni kahvilan ikkunasta ja olin tukehtua tomaattisiivuun. Heijastuksessa minua katsoi vastaan kurttuinen ja kiukkuisen näköinen vanhus. Ihoni oli täynnä ryppyjä, juonteita ja nenänpielessäni oli syylä. Hiukset olivat kuin liidulla värjätyt, enkä tunnistanut itseäni muusta kuin pyjamasta ja järkyttyneestä ilmeestä. Vasemmassa poskessani oli valtava mustelma kohdassa, johon lamppu oli kolahtanut. Vihreäpipoisen tyypin viimeiset sanat alkoivat kaikua päässäni aivan liian monen desibelin voimakkuudella. Olinko oikeasti heittänyt koko elämäni hukkaan saamatta koskaan mitään aikaan? Se ei voinut pitää paikkaansa. Olin vanhentynut 50 vuotta yhdessä yössä! Miksen ollut tajunnut? Mutta toisaalta kun kämppiksenikään ei ollut tunnistanut minua ja ääneni oli omituisen matala... Tunsin vajoavani syvemmälle tuoliin, ja sitten menetin tajuntani.

Heräsin herätyskellon pirinään. Olin rättiväsynyt muutaman sekunnin, sitten nousin istuma-asentoon niin nopeasti, että jos olisin ollut sarjakuvahahmo, perässäni olisi lukenut "spojojoiiiing". Lääpin hätäisesti kasvojani, kunnes lopulta tajusin olevani jo hereillä ja entiselläni. Ei ryppyjä. Ei harmaita hiuksia. Ei paleltuneita jalkoja. Oli huojentavaa tajuta uni oli aina unta, eikä mitään epänormaalia ollut oikeasti tapahtunut. Jätin aamuvenytykset väliin ja laahustin keittiöön. Kämppikseni luki jälleen eilispäivän lehteä vesilasi kourassaan. Kun tervehdin häntä ja hän aikoi juuri vastata siihen, hän veikin kädet rinnalleen kauhistuneena. Hän henkäisi:
"Voi taivas, mistä ihmeestä sä tollasen mustelman oot oikein saanu poskees?"

  • Wuntvor hahmo
  • Wuntvor
    Kaartilainen
    Taso: 19
  • Viestejä: 73
26.07.2018 01:08 #2 : Wuntvor
Mielenkiintoinen ajatus, tässä häiritsee muutama seikka. Ensinnäkin päähenkilöstä kerrotaan melko vähän ja tarinalla ei ole mitään opetusta?

Toiseksi tarinan tapahtumapaikasta ei saa selvää kuvaa, voisiko ympäristöä kuvailla hieman enemmän?

Ensimmäiseksi tarinaksi tämä on kiinnostava, oletko kirjoittanut tarinalle jatkoa?

  • punnort hahmo
  • punnort
    Riivaaja
    Taso: 42
  • Viestejä: 903
13.10.2018 11:53 #3 : punnort
Pidän tavastasi käyttää kieltä. Sitä on mukava lukea, ja se ainakin antaa vaikutelman kielellisestä rikkaudesta. En ole pätevä arvioimaan, kuinka totuudenmukainen vaikutelma on. Lisäksi yksityiskohtien keksiminen vaikuttaa sinulle vaivattomalta, mitä se ei esimerkiksi itselleni ole. Yksityiskohdat ovat kuitenkin kaksiteräinen miekka; katso ongelma 1.

Sitten novellin kaksi ongelmaa.

1) Rönsyily. Näissä lyhyissä jutuissa kaiken pitäisi liittyä tarinaan elimellisenä osana. Aamutoimien kuvailussa oli paljon ylimääräistä tauhkaa, ja muutenkin voisi katsoa, onko kaikki kerrottu olennaista sen kannalta, mitä tarinalla tahtoo sanoa.

2) Spefi-idean kliseisyys. Unista herätessä mukaan otetut vammat on nähty jopa Painajainen Elm Streetillä -leffan jatko-osissa. Jos ideaa on tosiaan käytetty kauhuleffan jatko-osassa, se on liian kulunut novelliin.

Virtuaalinen pöytälaatikkoni:
fiktio.wikidot.com/

14.10.2018 18:20 #4 : Ville Lintunen
Opetusta en kyllä minäkään löydä tästä tarinasta, mutta olet saanut siitä juuri oikean mittaisen. Itse en oikein "osaa" kirjoittaa näin lyhyitä novelleja joissa olisi silti ehyt tarina.

Joitain pikku huomioita: "joten häneltä sujui leikiten minun potkaiseminen pihalle" on kankeasti sanottu, luonnollisemmalta kuulostaisi vaikkapa "hän potkaisi minut pihalle leikiten". Repla "Onko jo liian myöhäistä?!?" ei tarvitse kuin yhden kysymysmerkin, ja sitten kohdasta "Tunsin vajoavani syvemmälle tuoliin" sen verran, että pyrin itse kirjoittaessani välttämään ilmaisua "hän tunsi/minä tunsin" mahdollisimman paljon, se on pelkkää täytettä kuten myös "hän koki" tai "hän näki". Tällaisten täytesanojen käyttö menee usein kertomiseksi kun voisi näyttää.

Valvojat: IivariDyn
Paikalla 3 jäsentä ja 59 vierailijaa
Nafisan, Tuomas Anttonen, LordStenhammar
Uusin jäsen: Tuomas Anttonen
Jäseniä yhteensä: 9389