Uusimmat viestit

Uusimmat keskustelut

Vanhan kansan vankeja

  • LordStenhammar hahmo
LordStenhammar
Painajainen
Taso: 37
  • Viestejä: 588
LordStenhammar loi aiheen: Vanhan kansan vankeja
20.03.2019 13:39 #1

VANHAN KANSAN VANKEJA

- Sanoivat, että tänne pitää tulla kulkematta lähtöruudun kautta. Minä hölmö kun sen kautta jo kerkesin kulkea, niin nyt on sitten varmaan pakko lähteä takaisin lähtöruutuun.

Mikkelin lääninvankilan pamput eivät joko olleet monopoli- tai huumorimiehiä, tai sitten olivat kuulleet saman kaskun turhan monesti. He käskivät Eemeli Pesosta riisuutumaan alasti, tutkivat tarkkaan hänen rytkynsä ja ottivat häneltä sätkätarpeet pois. Niiden sisällä kuulemma saattoi kuljettaa vankilaan vahvempia nautintoaineita. Uusia tupakkavälineitä saisi myöhemmin vankilan kanttiinista, sitten kun se taas olisi auki.

Vaikka Eemeli Pesonen oli äärimmäisiä huumori-ihmisiä, joka ei yleensä paljon eteen tulevista koettelemuksista masentunut, kävi vankilan kolkko ilmapiiri ensialkuun hänen mielensä päälle. Olihan hän lusinut jo monta kertaa, mutta yhä vankilaan palaaminen oli hänelle pienimuotoinen kulttuurishokki. Matkasellin kalteri-ikkunasta näkyi vain palanen ankeaa muuria ja kaupunkia. Kerrossänkyjen pehmustukset olivat silkkaa vittuilua: olematon patja, ja tyyny, jota ei meinannut saada millään muotoonsa. Sellin vessa oli läpeensä siivoton vuosikausien aikana pintoihin kuivuneista eritteistä. Kaikki, mikä sieltä oli ollut otettavissa irti vessanpytyn istumarenkaasta ja ovesta lähtien, oli hävinnyt. Istu siinä sitten tyynesti paskalla muiden matkaselliläisten silmien alla.

- On kyllä varsinainen sontakasa keskellä kaupunkia, Eemeli manaili. - Kuinkahan monta vangin kalloa on näihinkin sellien kiviseiniin aikoinaan murtunut? Piirustuksista päätellen ainakin naikkosia on ollut monella määrätön ikävä.

Savolainen vieraanvaraisuus ei rajoittunut pelkästään asumuksen piiriin. Aamupala oli usein parin desilitran maitopurkki, mauton puuro, ruis- tai vehnäleivän ankea käntty ja siihen päälle kusinen voinappi. Ensimmäinen lämmin ateriakin oli kovin karu: lautasellinen perunavelliä.

- Helvetti, jos tällaista ruokavaliota pitää noudattaa koko seuraavan vuodenkierron ajan. Ei ole silloin paljon jäljellä ennen niin pulskasta Eemelistä.

Samassa matkasellissä lojui kaksi kotomaan konnaa, sekä yksi venäläistaustainen mies – varmasti salakuljetuksesta käräjiä odotteleva, kuten venäläisvangit yleensä. Eemeli arveli, että eipä noiden nimiä kannattaisi alkaa turhaan kyselemään; hän unohtaisi ne muutenkin pian.

Toinen, vähän nuorempi, konna oli joku satunnainen huumekauppias. Luki lakkaamatta Arto Paasilinnan romaania Hirtettyjen kettujen metsä ja hörähteli väliin. Jälkimmäinen konna vaikutti olevan joku pienrikollisuuden sekatyömies. Kaikenlaista oli tullut rötösteltyä auto- ja elektroniikkavarkauksista ryöstöihin ja pieniin rahavälinerikoksiin. Venäläismies taasen tavasi kiinnostuneena jotain suomalaista aikakauslehteä, vaikka ei ymmärtänyt suomen sanaa. Englannin kieltäkään miehelle oli turha puhua. Mies käyttäytyi kuitenkin kovin rauhallisesti. Taisi tietää, että kerroksilla häntä odotteli monta iloista maanmiestä.

Matkasellissä kului hilpeä viikkonen, kunnes vartija tuli ilmoittamaan:

- Pesonen, Vihtanen ja venakko lähtevät aamusaunan jälkeen ylös.

Eemeli koitti esittää venäläismiehelle englanniksi:

- First we go to sauna, then we get up.

Mutta eihän mies mitään ymmärtänyt.

Kerroksen selli oli muutaman neliömetrin kokoinen kahden miehen asuttavaksi tarkoitettu koppi. Kerrossänky, ”ilmoitustaulu”, kalteri-ikkuna, roskakori, palju, vaatekaapit kummallekin asujalle, pöytä ja kaksi tuolia. Katto oli niin korkealla, että siihen tuskin olisi ylettynyt itseään hirttämään, vaikka olisi seissyt sängyn ylisillä. Eemeliltä ja Vihtaselta, joka oli tämä nuorempi kelmi, tiedusteltiin työhalukkuuksia. Pari putsarin paikkaa oli kuulemma vapaana. Vihtanen ilmaisi työhalunsa, mutta Eemeli virkkoi:

- Akka huolehtii meikäläisen raha-asiat hyvin ulkopuolella. Ei vanhan miehen auta enää ruveta luuttuamaan.

- Täällä me sitten jaamme kaiken, Eemeli sanaili Vihtaselle. - Kaikki elämän ilot, surut ja pierut.

- Surua ja pieruja kyllä varmasti riittää. Ensimmäisestä en olisi niin varma.

- Saakohan siitä tyylipisteitä, Eemeli kysyi tarkoittaen avointen kerrosten välissä olevia turvaverkkoja, - jos hyppää tuohon trampoliiniin pomppimaan?

- Tuskin. Vievät ennemmin kellariin, laittavat kahleet käsiin ja jalkoihin ja pamputtavat välillä. Niin täällä kuulemma tehdään itsemurha-alttiille venkuloille.

Ulkoilua osastolla oli kaksi kertaa päivässä. Vihtanen liittyi puntinnostoporukkaan, mutta Eemeli tyytyi lanttailemaan ulkoilualuetta ympäri, katselemaan haikeana muureja, polttamaan tupakkaa ja vetämään välillä pari leukaa.

Television saaminen kesti, niin kuin kaikki Mikkelin vankilassa, joten Eemelillä oli aikaa syventyä aktiiviseen lukuharrastukseensa. Vaimo toi hänelle viikonlopputapaamisten yhteydessä kummatkin iltapäivälehdet ja satunnaisia aikakauslehtiä, muuten hän lueskeli romaaneja, mitä vankilan kirjastosta sattui löytymään. Kirjoittamisen hän ajatteli pistää tauolle, sillä vankilan kolkko ilmapiiri ei juuri ruokkinut luovuutta. Vaimolle ei auttanut kirjettä lähettää, kun ei ollut mitään tähdellisempää asiaa. Yhteydenpito hoitui puhelimessa. Päiväkirjaakin oli perin turha kirjoittaa; kaikki päivät kivitalossa olivat toistensa kaltaisia.

Eemeliä korpesi vietävästi joidenkin hänen kanssavankiensa suhtautuminen vaimoihinsa ja tyttöystäviinsä. Oli tietenkin ymmärrettävää, että yksin pienessä kopissa päivät tylsistyessään miehen mieli saattoi kehittää perin mustasukkaisiakin arveluksia siitä, miten hänen mielitiettynsä käytti päivänsä; hyppäsi tietenkin ravinteleissa ja naiskenteli milloin ketäkin, sehän oli selvä! Mutta niitä mustankipeitä ja halventavien termien täyttämiä puheita, mitä nämä venkulat latelivat puhelimessa naisilleen, hän ei sietänyt. Saastaista. Eemelin itsensä tuskin tarvitsi pahemmin huolehtia vaimokkeensa menoista, olihan tämä vanha ja laiska akka jo. Ja jos tämä jotain "välihuvia" päiviinsä joskus löysi, niin onnea vain. Se oli täysin luonnollista.

Vankilassa kulttuurit kohtasivat, vaikka monen mielestä niin ei olisi välttämättä tarvinnut tapahtua. Eemelin ja Vihtasen naapureina asui kaksi romania; molemmat aktiivisia puukkomiehiä, kristillisen vakaumuksen vankilassa omaksuneita ja piinallisen kovia musisoimaan. Varsinkin iltasella miesten musiikkiharrastus meinasi käydä muun vankiporukan hermoille.

- Saatanan haitarisaappaat taas vinkuvat, Eemeli valitti sellitoverilleen, - niin ettei omia ajatuksiaan kuule. Helvetin renkuttelut kaikuvat parimetrisen kiviseinänkin lävitse. Soittaisivat Uriah Heepia, tai jotain muuta kunnon musiikkia. Ikkunaakaan ei saa kiinni, kun täällä on tämmöinen paahde. Taidanpa huomenna hakea niiden perkeleen kitarat ja iskeä ne tohjoksi.

- Siinä ovat kyllä osa-aikaisimmat kristityt, mitä minä tunnen, Vihtanen naureskeli. - Kun astuvat kivilinnan portista ulos, unohtuu vankilavakaumus heti. Se vaihtuu puukon pyhään uskoon.

- Niinhän se yksi Haakerttikin lomille päästyään tuli parin päivän päästä veripäin takaisin. Taas oli jonkun onnettoman kolvi kylmennyt.

- Onneksi nuo villihevoset eivät saa täällä mitään erioikeuksia. Siitä minä kiitän näitä pamppuja, että kohtelevat heitä samana paskana kuin meitä muitakin.

Jumalattomana miehenä Eemeli piti vankilassa esiintyvää uskonnollisuutta muutenkin perin erikoisena ilmiönä. Siellä ne monimurhaajat ja vaikka mitkä veisasivat vankilan kappelissa joka sunnuntai-aamupäivä hartaita virsiä ja itkivät syyllisyyttään. Samat miehet, jotka muulloin puhuivat ihmisen hengiltä ottamisesta kuin leivänsyönnistä. Itse Eemeli ei kokenut sen kummempaa anteeksiantoa tarvitsevansa, eihän hän ollut kuunaan ampunut tai puukottanut ketään. Hänen syntinsä olivat huomattavasti vähäisemmät kuin monella suomalaisella poliitikolla.

Yleisin vitutuksen aihe kerrosten asukkailla oli kuitenkin yksi ja sama: kusipalju. Ulostamisastia täytyi kiikuttaa joka aamu tyhjennysaltaaseen ja katsella, miten omat kakkakikkareet lilluivat virtsassa. Todellinen hauskuus alkoi, mikäli jollain lykkäsi oksennus- tai ripulitaudin päälle. Siitä saattoi tulla aamusella luuttuamista. Jokaisessa sellissä oli ”hovimestarin kutsumispainike”, jolla saattoi yösydännäkin ilmaista halunsa ulostamaan, mutta saattoi kestää pitkään, ennen kuin pamput huomasivat merkkivalon ja jaksoivat löntystää paikalle. Kyseinen järjestely kuulemma loukkasi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen mielestä vankien ihmisoikeuksia, mutta eipä se paljon paljukopin ahdinkoa lievittänyt. Vankilan perusteellinen remontoiminen oli vuosien hommia. Monella vankilan asukkaalla kävi varmasti mielessä ajatus kaataa paljun sisältö jonakin aamuna osastonvartijan päälle. Toisaalta Mikkelissä pitempään lusiessa monen vatsa tottui käytettyihin aikatauluihin. Paska alkoi aina sillä minuutilla, kun sen kuuluikin alkaa.

Kuten kaikissa suljetuissa yhteisöissä, puheenaiheet olivat yleensä samat. Puhuttiin naisista, televisio-ohjelmista ja kunkin venkulan rötöstelyistä. Tatuoidun ja lihaksikaan miesrevohkan ”kuulustelu” sai monet uustulokkaat yleensä rehellisiksi, mutta Eemeli ei tästä piitannut. Hänen yleisin vastauksensa oli:

- Mitäs helvettiä se teille kuuluu?

Eikä Eemelillä ollut mitään pelättävää. Hänen rikoksensa olivat sitä lajia, joilla vankilassa olisi yleensä saanut jopa hiukan kunnioitusta. Hän ei ollut mikään naisenhakkaaja tai seksuaalirikollinen. Hän kuului murto- ja ryöstömiehenä vankilan kunkkuihin, joita olivat myös talousrikolliset, jengiläiset, miehentappajat ja muut. Myös kohtuullisen vanha ikä ja itsevarma olemus vaikuttivat siihen, että häntä pidettiin ns. hyvänä rikollisena.

Myös vankilapaoista puhuttiin usein. Monella rentulla tuntui olevan hyvinkin selvät suunnitelmat jänisjuoksulle päästäkseen. Joillekin sellaisten suunnitelmien teko kävi hyvästä aivojumpasta. Olisivat muuten saattaneet muuttua vaikka tylsämielisiksi. Eemelin näkökanta aiheeseen oli yksinkertainen:

- Nuoremmalla iällä olisin saattanut vaikka lähteäkin. Mutta onko sellaisessa paossa lopulta mitään mieltä? Piileskelet kuin metsänpeikko pari viikkoa jossain syrjäisessä hirsimökissä, juot tenttua ja odottelet niskakarvat pystyssä, milloin siniset enkelit saapuvat hakemaan. Jos kivitalossa on jonkinlainen mielenrauha saavutettavissa, niin minä olen sen saavuttanut. Mieluummin lepäilen mukavasti pahnoillani ja kärsin tuomioni loppuun, kuin lähden jotain metsiä nälkäisenä ja pelokkaana koluamaan. Tietenkin jos perinteinen kännintarve on oikein kova. Mutta ennemmin minä keitän kiljun patterin putkistoissa tai salakuljetan pyykkituvalta desinfiointiainetta ja läträän sillä. Ne ajavat kyllä täysin saman asian. Niitä vasten ei tarvitse korpien asukkaaksi ruveta.

Sattuipa Eemelin Mikkelissä lusiessa myös pari väkivaltaista kohtausta. Toisella kerralla eräs venkula sai osaston yleissellissä toiselta samanlaiselta paistinpannusta päähän. Kyse oli velka-asioista. Vakavia seurauksia kolauksella ei ollut, mutta kumpikin kahakan osapuoli majoitettiin varmuuden varoiksi eristysselleihin.

Toinen kohtaus oli kolkompi: samaan yleisselliin majoitettu vanki herkesi nauramaan ja vittuilemaan eräälle vähän pidetylle vankila-auktoriteetille. Tapahtui, että tämä talutettiin vankien tiloista parin pampun voimin pois. Kului muutama tunti, ja mies tuli takaisin totisena ja kalpeana. Hänellä oli mustelmia ympäri kehoa. Kyseisestä vankilan käytännöstä hiiskuttiin harvoin; kukapa olisi uskonut tapauksessa pienen venkulan sanaa.

Eemeli vietti Mikkelin lääninvankilassa kaikkiaan yksitoista kuukautta, ja kävi siinä sivussa istumassa käräjätuolissa. Hän koki jälleen myös vankilan joulun. Kyseinen juhlasesonki muurien sisässä ei ollut hänen mielestään ollenkaan hassumpi; saatiin glögiä, joulutorttua, jonkinlaista jouluateriaakin, sekä lahjapussi, jossa oli suklaalevyä ja kahvipakettia. Myös osaston ovet olivat auki iltaan asti. Koti-ikävä tietenkin vaivasi monia, mutta ei sekään ollut kestämätön.

Tutkintavankeuden jälkeen tuomiotaan suorittaville vangeille laadittiin aina jokin rangaistusajan suunnitelma. Oli mahdollista suorittaa lukiota tai muita keskenjääneitä opintoja, osallistua päihde-, väkivalta- tai toimintakursseille, kouluttautua jopa automekaanikoksi. Joku viisas hallintohenkilö oli päättänyt, että Eemeli lähtisi suorittamaan ATK-kurssia Naarajärven varavankilaan.

Ajatus avovankilaan muuttamisesta ahdisti Eemeliä, hän kun oli kuitenkin loppujen lopuksi kivitalojen mies. Mitä ne tututkin sanoisivat, jos kuulisivat hänen muuttaneen johonkin kilttien vankien vankilaan? Ja se ATK. Eemelillä oli hyvin vahva tunne, että hän ja ATK eivät tulisi kovinkaan hyvin juttuun keskenään.

Naarajärven portista sisään tullessaan Eemeli ihastui ja kauhistui samanaikaisesti. Oli pakko hiukan päivitellä:

- Eihän tämä mikään oikea vankila ole. Tämä on juuri sellainen paikka, joista vankiloita tuntemattomat ihmiset puhuvat. Lepokoti. On perkele rantasaunat, veneet ja kaikki muut. Asutaan kuin neljän tähden hotellissa. Eipä ihme, että moni vanha kelmi on lähtenyt täältä äkkiä livohkaan. Vanki se on yleensä aina vanki. Hänelle ei tule mielestäni tarjota liian suuria erivapauksia tai mukavuuksia. Hän pettää annetun luottamuksen satavarmasti.

Naarajärven asumisjärjestelyt olivat kyllä kieltämättä äärimmäisen mukavat. Huoneessa oli tilaa. Sänky oli oikea sänky. Televisio, kahvinkeitin ja rammari löytyivät valmiina. Vangin ainoa vastuu oli pestä omat pyykkinsä, pitää huoneensa säällisessä kunnossa ja käydä säännöllisesti kusitesteissä. Oma pimeä putsariporukka hoiti yleisten tilojen siivouksetkin pientä maksua vastaan.

Kurssi alkoi. Heti kävi selväksi, että kumma ATK ei Eemelille paljoa puhellut. Excelin käyttö tuntui hänestä erityisen ahdistavalta. Ohjelma oli hänelle pelkkää risuaitaa. Vaikka hän oli käytännön miehiä ja yleensä äärimmäisen terävä kaikissa ajatustyötä vaativissa asioissa, numerojen ja kirjaimien koodeiksi pyörittelyn maailma oli hänelle liian mystinen. Mieli olisi tehnyt lähteä vankilan lautatarhalle puuta sahailemaan.

Sikäläinen vankiaines koostui lähinnä talousrikollisista. Nämä olivat leppoisia miehiä, joskin yleensä hiukan ahdistuneita pieleen menneiden ”pisniksien” takia. Kurssilla oli myös eräs kristillisen vakaumuksen takia asepalveluksesta kieltäytynyt nuorukainen.

- Helvetti tuo edes mikään oikea rikollinen ole, tuumivat monet. - Saa tuomion siitä, ettei suostu opettelemaan tappamista. Täysin järjetöntä toimintaa.

Nuorukaisen puheista ymmärsi heti sen, että tämä oli täydellinen hihhulikristitty. Kurssilaiset aprikoivat hänen menneen ensin huumeista sekaisin, ja sitten vielä sen perään Jeesuksesta. Kahvitaukokeskustelut hänen ja muiden vankien välillä olivat perin yksipuoliset; nuorukainen paasasi taukoamatta omista jumalkokemuksistaan, muut taas pyrkivät hyvähenkisesti haastamaan hänet uskossa.

Pojan villejä uskontoteorioita kuunneltiin naurua peitellen. Eräänkin kerran tämä kertoi Jumalan sanoneen hänelle, että avaruutta ei ollut oikeasti edes olemassa. Se oli vain suuri diaesitys, joka oli mukamas heijastettu taivaalle jollain helvetinmoisella okuläärillä ihmisten harhaanjohtamiseksi.

- On kyllä perkeleen hienot diaprojektorit jollakin, Eemeli hörähti.

Mikä hiukan korpesi Eemeliä ja muita varttuneempia vankeja, oli se, että aina kaikesta valitettiin. Etenkin ruoka ja vankilan portin edessä kaksi kertaa viikossa pysähtyvä kauppa-auto olivat yleisiä purnauksen aiheita. Ruokaa sai kuulemma liian niukasti, kauppa-auton hinnat taas olivat tavattomat, valikoima suppea ja osa tuotteista mennyt vanhaksi. Eemeli ja eräs toinen vanha kelmi totesivat asiasta yhteisesti:

- Jos eivät tämän vankilan appeet riitä, niin täytyy lähteä takaisin kivitaloon. Rupeavat riittämään. Hemmetti, aamupala, lounas, päivällinen ja iltapala, eikö niissä ole jo tarpeeksi ravintoa pahantekijälle? Eikä venkuloita voi päästää mihinkään lähikauppoihin itsekseen asioimaan. Hämmentyvät vielä, menevät sekaisin suunnista ja eksyvät kokonaan omille teilleen. Ja taas on vaivaa kaikenlaisilla viranomaisilla. Ei sellaista voi millään sallia. Minä ainakin lähtisin heti kylille hortoamaan, kun maijan ovi pärähtäisi auki.

Eemeli pääsi lopulta hommiin haluamalleen lautatarhalle. Hän ja ATK-kurssin vetäjä olivat tehneet saman johtopäätöksen: Eemeli ja ihmelaatikko olivat epätoivoinen yhdistelmä. Jo nappuloiden painaminen oli miehelle vaikeaa. Eemeli lähinnä taivasteli sitä tosiasiaa, että moni vietti tympeän ruudun edessä monia tunteja päivästä. Eikö hyödyllisempää ja virkistävämpää työtä olisi ollut vaikka ojankaivuu tai alkukarjan paimentaminen, niin kuin jossain toisessa avovankilassa kuulemma tehtiin.

Lautatarhalla Eemeli oli elementissään. Kaikki työvaiheet olivat hänelle ennestään tuttuja: sirkkelöinti, naulapyssyily, trukilla-ajelu, höylääminen ja hiominen. Lautatarhalla valmistettiin lähinnä pohjalavoja läheisten sahojen tarpeisiin. Työ ei kummoisia taitoja kysynyt, mutta kelpasi hänelle parahiksi.

- Ei saanut taikalaatikon musta nielu Eemeliä, hän totesi. - Kyllä se tosissaan yritti, ja minä meinasin jo maatua paikoilleni, mutta elämä voitti jälleen. Ja vielä kun pääsi siitä uskonpenikastakin eroon. Eiköhän tämän tuomion lusimisessa suurin vaiva ole koettu.

Eemelin kesä sujui mukavasti Naarajärvellä. Sen täytti työnteko, punttisalilla käyminen ja lenkkeily vankilan ulkopuolella sijaitsevalla pururadalla, vaimon säännölliset vierailut viikonloppuisin, sekä etenkin ahkera saunominen ja veneily.

Syksyllä hänen mielentilassaan kuitenkin alkoi kavala muutos: yöunet kävivät vähiin. Ensin tavalliset kahdeksan tuntia vähenivät kuuteen, sitten kuudesta neljään. Lopulta oli hyvä, mikäli hän sai pari tuntia yössä nukuttua. Vankilan tippa-iitat suosittelivat hänelle unilääkitystä, mutta vanhan kansan miehenä hän ei sellaisiin suostunut koskemaan.

Lopulta Eemeli miltei eristäytyi omaan vankiasuntolan huoneeseensa. Hän alkoi kuulla ääniä seinien takaa. Asuntolan tavalliseen hälinään sekoittui kavalaa henkien puhetta, joka syytti häntä milloin vaimonhakkaajaksi, milloin pedofiiliksi.

- Se perkeleen hihhulipoika, Eemeli arveli ahdistuneena. - Se on laittanut jonkin loitsun minuun. Onko tämä nyt sitä Pyhän Hengen läsnäoloa sitten. Ei tunnu kovinkaan kummoiselta.

Vankilan henkilökunta pani merkille Eemelin ahdingon. Hän makasi päivät huoneessaan ikkunat peitettynä. Hän ei ollut vaihtanut vaatteitaankaan puoleentoista viikkoon. Häntä odotti matka Turun psykiatriseen vankisairaalaan.

- Vai vielä vankien hourulaan psykopaattien joukkoon, Eemeli päivitteli. - Olihan se tämäkin nähtävä. Olisivat edes Niuvaan laittaneet.

Vanha Kakola oli hiljattain muuttanut uuteen rakennuskompleksiin Saramäkeen. Samoissa tiloissa sijaitsi myös vankien hourula. Kaikki oli näennäisesti puhtoista ja mukavaa, mutta samalla oudon steriiliä ja väritöntä. Kakolan vangit olivat jopa taannoin kapinoineet muuttoa vastaan. Eemelin mielestä oli tavallaan kummallista, miten joku – pitkäaikainenkin lusija – saattoi kiintyä niin kovasti karuun kivilinnaan. Tietenkin oli mahdollista, että joku vuosikymmeniä Kakolassa istunut saattoi tuntea paikan jopa kodikkaaksi.

Kuten arvata saattoi, asui Turun psykiatrisessa vankisairaalassa outoa porukkaa. Eemelin sellin alapuolelta kuului usein huutoa ja kolistelua. Siellä jotain psykoottista miestä taltutettiin oikein urakalla. Kuka potilaista nyt sitten oli oikea himomurhaaja tai -kiduttaja, kuka vain hautoi sellaisia fantasioita pääkopassaan, sitä Eemeli ei arvannut. Villi huhu kiersi, että sairaalan piiriin oli majoitettu myös Suomen ainokainen oikea sarjamurhaaja, mutta tuntui järjettömältä, että niin kovasta rikollisesta olisi aikanaan tyystin vaiettu.

Eemelille tehtiin vankisairaalassa erilaisia psykologisia testejä Rorschachin musteläiskä- ja palikkatesteistä alkaen. Psykologi haastatteli häntä melkein päivittäin. Samalla aloitettiin asianmukainen psykoosilääkitys, johon Eemelin oli viimein nöyrryttävä. Hän ei halunnut katalan mielentilansa enää jatkuvan. Lopulta hänen taudinkuvakseen määrittyi vaikea-asteinen psykoottinen masennus.

- Tiedä noista diagnooseista sitten, Eemeli mietti. - Paria tuttuakin ovat tutkineet monet vuodet vaikka missä laitoksissa, eivätkä taida vieläkään tietää, mikä heidän päänsisuksissaan on tarkalleen vialla. Aina välillä diagnoosi vaihtuu, ja saavat uudet myrkyt, mutta koskaan eivät terveinä kävele. Taitaa olla niin, että mielisairauden laatuja on yhtä monta, kuin on sairaitakin.

Suurin osa Eemeliin sovelletuista hoitokeinoista oli hänestä edelleen pelkkää hömppää ja taikauskoa, mutta toisaalta vankilan ylilääkärinä toimi Hannu Lauerma, jota Eemeli oli aina kunnioittanut. Pakkohan tuohon oli luottaa. Siinä ei ollut mikään typerä mies.

Saramäessä oli tarjolla kaikenlaista viriketoimintaa tavallisine ulkoiluineen ja kuntosaleineen. Ulkoilupiha oli säälittävän pieni neliö, ehkä muutaman kymmenen metriä suuntaansa. Tuntui hieman pölhöltä kiertää sitä puoli tuntia ympäri. Toisaalta, Eemeli ajatteli, ehkä kyseisen pihan pienuus ja sitä ympäröivät korkeat muurit loivat jollekin pölhölle – vaikkapa jengiläisten vainoamalle – tietynlaisen turvallisuuden tunteen. Muurinlaki oli niin pirun korkealla, ettei sen yli kiivennyt kukaan.

Pihalla mahtui juuri ja juuri pelaamaan erilaisia pallopelejä. Lentopallo ja petanque tulivat tutuiksi. Viereisellä pihalla ulkoili suppea naisvankien porukka. Ja mikäs siinä, moni yksinäinen vanki saattoi riemastua nähdessään vilauksen naispuolisesta olennosta pienen ikkunan läpi, olivatpa nämä sitten lapsenmurhaajia tai vaikka niitä ”mustia leskiä”.

Tupakkakopissa istui päivisin kaikenlaista sauhuttelijaa ja turisijaa. Erästä vanhaa vankia kutsuttiin ”Parraksi”. Puheista päätellen hänen tilanteensa oli hiukan samankaltainen kuin Eemelin: tämäkin oli istunut viikonpäivät pimennetyssä sellissä ja lopulta tuotu vankisairaalan piiriin ”toipumaan”. He olivat tavanneet vuosien varrella muutamaan kertaan lusiessaan edellisiä tuomioitaan, ja Eemeli tiesi, ettei Parralle käynyt vittuileminen. Tämä oli aikoinaan kaatanut niin suuria miehiä, ettei sitä oikein uskonutkaan. Vanhan kansan vankeja, kuten Eemelikin.

Suurin osa potilaista oli melko säälittäviä turjakkeita, joko nuoria pelokkaita pojanalkuja, jotka eivät olleet kestäneet kivitalon paineita, tai sekavassa mielentilassa jonkin verityön tehneitä vanhuksia. Mutta eipä Eemeli päässyt Jeesuksesta eroon hourulassakaan. Eräs jengiläiseksi itseään nimittävä kaljupää puhui toisessa lauseessa sujuvasti Jehovan palvomisesta, toisessa taas kanssaihmistensä kiduttamisesta. Varsin ristiriitainen ristinmies. Tämä löi Eemelille käteen käyntikortin, jossa seisoi: ”Finnish Christian Front”.

- Tällä iällä en kyllä rupea enää kristityksi, Eemeli sanoi suoraan. - Enkä jengiläiseksi, enkä palkkatappajaksi. Minun rötökseni ovat tehdyt ja tuomiot lusittu. Minua odottaa kansaneläke ja rauhallinen elo maalla oman eukon kanssa.

Viimein koitti Eemelin vapautuminen. Hän käveli suurten porttien läpi alkavaan kesään kohtuullisen selväpäisenä ja vannoi, että kaikki sellaiset portit oli nyt nähty. Taas oli lusittu yli pari vuotta, mutta eipä tuomioaika kokonaan hukkaan ollut mennyt. Parta oli vapautunut pari päivää ennen häntä ja leikannut partansa pois. Vaan tuskinpa tuo silti vanhoja tapojaan jätti.

Loppukaneetiksi Eemeli virkkoi:

- Tämä reissu lienee pitävä todistus siitä, että elämän karikoista on mahdollista selvitä myös ilman Jeesusta. Ei tehnyt minusta hihhulia Mikkelin kivilinna, Naarajärven lomakylä, hengenahdinko tai smurffipuvussa mielenvikaisten parissa haahuilu. Aina kannattaa uskoa hyvään, sillä siitä selviää, vanha ja kelvoton kelmikin.


THE GOD CREATED SHIT.

Viimeksi muokattu: 11.04.2019 14:04 : LordStenhammar.
Seuraavat käyttäjät sanoivat kiitos: Piru Naiseksi

  • Piru Naiseksi hahmo
Piru Naiseksi
Tähtipilotti
Taso: 44
  • Viestejä: 1044
Piru Naiseksi vastasi aiheeseen: Vanhan kansan vankeja
24.03.2019 10:48 #2

Tämän elävän ja kuvailevan tarinan uskottavuutta lisäävät todellisuudessa paikkansa pitävät yksityiskohdat, eli kirjoittaja on perehtynyt aiheeseensa. Kieli on aiheeseensa riittävän ronskia olematta alatyylistä. Juonta on helppo seurata, se pysyy koossa.
Pysyykö Eemeli kaidalla tiellä?


Seuraavat käyttäjät sanoivat kiitos: LordStenhammar

  • LordStenhammar hahmo
LordStenhammar
Painajainen
Taso: 37
  • Viestejä: 588
LordStenhammar vastasi aiheeseen: Vanhan kansan vankeja
24.03.2019 12:11 #3

Kiitos kommentista, pirulainen! Kyllä Eemelin rikollinen ura varmaan oli siinä, näin miettisin. Vanha mies ei enää jaksa hörhöillä ja tuhlata aikaansa muurien varjossa.


THE GOD CREATED SHIT.

Valvojat: IivariDyn
Paikalla 1 jäsen ja 52 vierailijaa
Pisania
Uusin jäsen: Onni
Jäseniä yhteensä: 8611