Lupaus Valosta

03.03.2021 15:12 #1 :: Ruutiukko
Lupaus Valosta
Hiljaisuus. Se oli kirjaston sääntö numero yksi. Kaikkea muuta ylempänä ja kaikkea muuta tärkeämpi. Olemassaolon turva ja kaiken peittävä verho, mutta myös ehdoton laki jota ei käynyt uhmaaminen. Suunnattomien hyllyjen suojissa synkiöt elivät hermostunutta elämäänsä, hiljaisuutta vaalien ja sen rikkomista kavahtaen. Suurten kirjojen peittämät valtavat hyllyt kätkivät sisäänsä turvapaikkoja, pesiä ja pieniä aarteita, joita harvakseltaan löytyi lojumasta pitkin suunnattoman kirjaston loputtomia käytäviä. Hyllyillä vipelsi myös hämähäkkejä, joita synkiöt saalistivat nälkäänsä ja joiden seiteistä nämä käärivät pehmusteita pesäkoloihinsa. Kirjojen lehdistä, hämähäkinseiteistä ja satunnaisista lumpuista kyhätyissä pesissään synkiöt saattoivat nukkua pyhän ja armottoman hiljaisuuden keskellä, tietäen etteivät edes painajaisten kirvoittamat huudot sieltä kaikuisi niitä häiritsemään. Synkiöt liisivät hyllyjen välillä varjoihin kääriytyneinä, korvat höröllään valvoen pienintäkin ääntä tai muuta merkkiä uhkaavasta vaarasta.  

 Kolkon kirjaston loputonta hämärää puhkoi vain jostakin kaukaa aina toisinaan kajastava valo, joka loistollaan muistutti pelottavasta, kielletystä  mahdollisuudesta. Siellä jossain, katalan pitkältä vaikuttavan matkan päässä, sijaitsi kaiken kauhun pesä ja alkulähde. Siellä jossain asui itse kirjastonhoitaja, jota synkiöt uskalsivat hädin tuskin ajatella.  Synkiöiden pelokkaissa silmissä kammottavan suuri, vuoren lailla kohoava olento edusti kaikkea mikä oli pahaa ja hirveää. Sen kymmenet kiiluvat silmät sekä sadat, tarkat ja erehtymättömät korvat havaitsivat pienenkin äänen ja vähäisimmänkin metelöitsijän. Valtavan kokoiseksi olennoksi kirjastonhoitaja liikkui nopeasti kuin ajatus ja murskasi hirmuisella kepillään jokaisen, joka uskalsi häiritä valtakuntansa hiljaisuutta. Sen käsissä oli kokenut loppunsa moni synkiö, ja eloonjääneistä joka ainut pelkäsi ja vihasi sitä. Sitä ei voinut lepytellä, sitä ei voinut paeta eikä sen kammottavaa voimaa vastaan voinut taistella. Se teki mitä se halusi, ja synkiöt saattoivat vain vaalia hiljaisuutta, jonka rikkoutumisen tuo julma olento poikkeuksetta havaitsi ja jonka häiritsemisestä se niin lopullisen ankarasti rankaisi.  

Aina välillä synkiöiden joukkoon liittyi uusia jäseniä. Ne ilmestyivät jostakin tuntemattomalla tavalla, uudesta olomuodostaan hämmentyneinä ja painajaismaisen kirjaston säikäyttäminä. Uudet tulokkaat opetettiin nopeasti tavoille, sillä ne jotka eivät ymmärtäneet kunnioittaa hiljaisuuden pyhyyttä eivät pysyneet hengissä pitkään. Useimmat tulokkaat sopeutuivat - ja ne jotka eivät ottaneet neuvoista opikseen katosivat yleensä jälkiä jättämättä. Uusia synkiöitä opetettiin vaalimaan hiljaisuutta, pysyttelemään poissa kirjaston lattialta, joka herkästi narisi jopa synkiöiden kevyiden jalkojen alla ja kavahtamaan myös suurta päätä, joka oli kiinnitetty lähelle kirjastonhoitajan luolaa. Pää oli kammottavan näköinen ja ruskean karvan peitossa, siitä sojotti suuria sarvia ja sen kiiluvat silmät tuntuivat alati tuijottavan liian lähelle uskaltautuvia synkiöitä. Sen sanottiin varoittavan kirjastonhoitajaa kammottavalla mylvinnällä, jos joku uskaltaisi yrittää lähestyä valoa ja salaperäistä aukkoa, josta se loisti. Näitä opetuksia ja tarinoita synkiöt pelokkaasti kuiskivat uusille ja toisilleen, jotta eivät varmasti unohtaisi niitä sääntöjä, joiden varaan heidän maailmansa rakentui. Säännöt pitivät turvassa; hiljaisuus takasi selviytymisen, ja toistensa seurasta synkiöt löysivät lohtua, jota tässä oudossa ja vihamielisessä paikassa oli niin harvoin muuten tarjolla. 

Menneisyys oli suuri tabu. Jokaisella synkiöllä oli muistoja ajasta ennen kirjastoa, ennen haurasta hiljaisuutta ja kirjastonhoitajan pelkoa. Näistä asioista ei kuitenkaan yleensä puhuttu, sikäli kun ollenkaan puhuttiin, sillä jokainen synkiö pelkäsi jokaisen hiljaista kuiskutusta kovemman äänen vetävän puoleensa kirjastonhoitajan tuhoisan huomion. Harvakseltaan kävi kuitenkin niin, että pelko otti ylivallan jossakin synkiössä, ja se masentui tukahduttavaan hiljaisuuteen ja vaanivan kuoleman väistelyyn. Kun muut synkiöt havaitsivat kaltaisensa tuskan, ne yhdessä raottivat kielletyn salaisuuden verhoa. Valmisteltiin erityinen pesä, jonka tilkitsemiseen ja vuoraamiseen kaikki yhdessä osallistuivat. Kaikki tavoitettavissa olevat synkiöt kokoontuivat pesään yhdeksi tiiviiksi joukoksi lohduttaen kärsivää toveriaan läsnäolollaan ja sitten, kun kaikki olivat paikalla ja pesän kaikki raot tiukasti tilkitty, ne alkoivat kertoa.

Yksi kerrallaan ja vain tässä nimenomaisessa paikassa jokainen rohkeni vihjaamaan siihen, mitä oli ollut. Jokainen kertoi muiston ajasta ennen kirjastoa: paikasta, jossa oli voinut elää pelkäämättä kirjastonhoitajaa ja siitä, mitä oli tässä jo lähes unohdetussa elämässään tehnyt. Muistoja jakamalla synkiöt lievittivät toistensa kärsimystä ja kaipausta aina silloin, kun joku niistä alkoi osoittaa merkkejä epätoivosta. 
 Joukosta eräs, joka oli kuiskannut nimekseen “Armas”, puhui toimistosta, papereiden rahinasta ja raitiovaunuista. Tällaiset suuret, kolisevat vempeleet kuulostivat toisista synkiöistä oudoilta ja lähes mahdottomilta, mutta kukaan ei lausunut epäilyksiään ääneen. Jokaisella oli tarinansa ja yksi tämän tapaamisen säännöistä kielsi epäilemästä muiden kertomuksia, olivat ne sitten miten kummallisia hyvänsä. Armas oli synkiö siinä missä muutkin, mutta muiden silmissä hieman erikoisen näköinen. Sen pää oli erilainen kuin muiden, silmät olivat suuret ja monitahoiset eivätkä pienet ja pistävät, kuten muilla. Sillä ei ollut suurta kärsää, hädin tuskin nenääkään. Eturaajojen välisten nahkaisten poimujen sijasta sen selästä nousi pari siipiä ja sen rinnassa oli valkoisen karvan muodostama suuri kuvio. Kuvio herätti muissa hienoista levottomuutta; se muistutti jostakin kammottavasta asiasta, jota yksikään synkiö ei kuitenkaan oikein tuntunut saavan mieleensä. Jotakin pahaenteistä siinä oli, jotakin pelottavaa.

Siivistään Armas oli saanut ankaran varoituksen: niitä sai käyttää vain liitämiseen, sillä niiden räpyttely saisi aikaan ääntä. Kirottua, vaarallista, tappavaa ääntä. joka vetäisi puoleensa kirjastonhoitajan kuolettavan huomion. Armas oli tyytynyt tähän neuvoon, ja vaikka se välillä tunsi halua levittää siipensä ja kohota korkeuksiin, ei se uskaltanut vetää tuhoisaa huomiota itsensä ja muiden puoleen.
 Kun taas kerran eräs uusi synkiö oli tuntenut ylitsevuotavaa ahdistusta, muut valmistelivat kokoontumisen. Tällä kertaa tapahtui kuitenkin jotain poikkeuksellista. Masentunut synkiö toi mukanaan jotain, jota ei oltu ennen nähty. Sen perässä seurasi jokin joka ei ollut synkiö, hämähäkki eikä kirjastonhoitaja. Tulokas oli samankokoinen kuin synkiöt ja se pystyi liikkumaan ääneti, mutta se ei ollut tumman karvan peittämä vaan sillä oli turkin sijasta kiiltävän värikäs kova kuori. Sen silmät eivät olleet vetiset ja pelokkaat, vaan pienet ja syvällä kovan ja kulmikkaan pään sisällä. Synkiön suuria lepakonkorvia sillä ei ollut lainkaan, vain pari reikää kumman päänsä kyljissä. Vuorollaan sekin kertoi tarinan menneestä, mainitsi nimen ja kertoi olevansa Turilas.

Koska tulokas osasi noudattaa tapoja, sen annettiin osallistua ja puhua. 
 Se kertoi kirjaston alaisesta kolkosta kellarista, josta se oli pitkien aikojen kuluessa hitaasti kaivautunut ylös itse kirjastoon. Valottomasta, hyytävästä syöveristä, jonka pimeydessä lymyili kammottavia vaaroja ja jonka kolkkoa, haudankaltaista tunkkaisuutta synkiöt eivät uskaltaneet uhmata. Turilas kertoi tuohon kuiluun hohtaneesta valonsäteestä, joka oli ajanut sen etsiytymään kohti korkeuksia. Ja siitä, kuinka se oli viimein jyrsinyt tiensä kirjaston lattian läpi ja päätynyt synkiöiden seuraan. Puheet valosta hätkähdyttivät synkiöiden joukkoa, sillä ne muistuttivat kirjastonhoitajan inhottavasta luolasta ja salaperäisestä aukosta sen luona. Turilas kertoi myös katkonaisia muistojaan ajasta ennen kirjaston alaisia uumenia. Se puhui kovista väylistä, jotka kantoivat valtavia taakkoja, suurista kuormista, joita kuljettivat raskaat ajoneuvot, ja huumaavasta metelistä, jonka ne mennessään synnyttivät. Ajatuskin kovasta äänestä aiheutti synkiöiden keskuudessa levottomuutta, mutta koska Turilas osasi käyttäytyä kuten piti, sen annettiin puhua loppuun.  

Synkiöiden joukossa se, jota kutsuttiin nimellä Armas, kuunteli Turilaan kertomusta haltioituneena. Jo pelkkä ajatus korviahuumaavasta, kaikkialta kaikuvasta metelistä kuullosti pelottavalta, mutta myös kiehtovalta. Mahtavia metallivaunuja ei ehkä kirjastonhoitajakaan pystyisi pysäyttämään, ei ainakaan jos niitä (kuten Turilaan tarinoissa) vyöryi kymmenien jättien jonoina pitkin mahtavia valtaväyliä. Armaan mielessä alkoivat heräillä kauan sitten syrjään painetut ajatukset ja sen mieli alkoi pohtia Turilaan kertomia asioita. Kun yhteinen kokoontuminen oli ohitse ja synkiöt alkoivat hajaantua, Armas etsiytyi Turilaan luokse ja pyysi tätä kertomaan vielä kerran tarinan teistä ja niitä samoavista metallikolosseista. Turilas puhui mielellään; se ei vaikuttanut pelkäävään ääntä samalla tavoin kuin synkiöt ja se toisti tarinansa Armaksen pyynnöstä.  Armas ja Turilas vetäytyivät yhdessä Armaksen pesäkoloon puhumaan asioista, joita olivat nähneet ja lopulta asiasta, jota synkiöt eivät yleensä uskaltaneet edes ajatella. Pelkkä ajatuskin tästä kielletystä sanasta herätti ahdistusta ja pahaa oloa, sillä se tuntui niin käsittämättömän kaukaiselta ja vaikealta, ettei siitä uskaltanut edes uneksia. Tämä pelätty ja kaihottu sana oli “vapaus”. Vapaus kirjaston tukahduttavasta hiljaisuudesta ja sen julmasta vartijasta; vapaus pelosta ja avuttomuudesta. Vapaus katsoa mitä oli houkuttelevan ja etäisen valon takana. Vapaus uhmata julmaa kaikkivaltiasta ja ottaa kohtalo omiin ulokkeisiin.

Turilas ja Armas puhuivat pitkään ja lopulta karvainen käpälä puristi kovan kuoren peittämää tuntosarvea. He olivat päättäneet paeta - yhdessä, uhmaten kirjastonhoitajaa sekä kaameaa, tuijottavaa päätä. 
 Molemmat ymmärsivät, että päätöksestä oli vielä pitkä matka pakoon. Kirjastonhoitajaa oli harhautettava, tai kurja kuolema korjaisi molemmat. Turilaan siivet olivat vahvemmat kuin Armaksen ja se pystyi todella lentämään pelkän liitelyn sijasta, sillä se oli voinut harjoitella tätä taitoa kirjaston lattian alla aukeavissa äärettömissä syvyyksissä. Armas taas tunsi kirjaston salat paremmin, ja sen mielessä alkoi kehkeytyä suunnitelma siitä, miten kirjastonhoitajaa ehkä pystyisi huiputtamaan. Kuten monet muut synkiöt, Armas oli kuluttanut hiljaisuuden täyttämää olemassaoloaan lueskelemalla kirjaston hyllyillä lojuvia teoksia, kaikkea maan ja taivaan väliltä, algebrasta öylätinvalmistukseen, pesäpalloilusta psykologiaan. Yhden niistä se näytti nyt Turilaalle.  Kirjassa käsiteltiin kaikenlaisia koneita ja laitteita; näistä yksi oli nyt molempien kiinnostuksen kohteena. Yksityiskohtaisessa kaaviossa risteili rattaita, vipuja ja vietereitä. Kaavion ylle oli painettu sana, joka herätti haudattuja muistoja molemmissa uteliaissa. Tämä sana loi vaikutelman jostakin, joka saattaisi vetää kirjastonhoitajan huomion puoleensa ja herpaannuttaa sen valppautta niin, että Armas ja Turilas ehtisivät livahtamaan houkuttelevaan valoon. Sivun yläreunaan painettu sana oli kerran ollut osa molempien elämää ja sen lukeminen toi mukanaan kaukaisia mielikuvia rämisevästä metelistä, joka sai jopa sitkeimmänkin nukkujan jalkeille tuossa tuokiossa. Jos jokin, niin se varmasti vetäisi kirjastonhoitajan kuolettavan huomion puoleensa edes hetkeksi. 

Tuumasta oli ryhdyttävä toimeen, ja pitkään parivaljakko askaroi hankkeensa kanssa, keräten tarpeellisia osia pitkin kirjaston hyllyjä ja sokkeloita. Muut synkiöt suhtautuivat arastellen tällaiseen ennenkuulumattomaan touhuun, mutta kun Armas ja Turilas jättivät ne rauhaan eivätkä yrittäneet houkutella uusia ja kokemattomia mukaan uhkayritykseensä, ne lopulta seurasivat puuhastelua varovaisen huvittuneina. Yksi jopa tarjosi parivaljakolle löytämäänsä kapinetta, josta arveli olevan hyötyä. Lähes synkiön kokoinen värikäs pallo oli tehty oudosta, kimmoisasta materiaalista ja sen raahaaminen suuren hyllyn päälle oli hirmuinen urakka. Turilas oli kuitenkin vahva, niin vahva, että se jaksoi nostaa kapistuksen ilmaan hampaillaan ja kiivetä pitkin hyllyn reunaa. Turilaan suuret torahampaat sojottivat kahden puolen laakeaa päätä, ne olivat suuret kuin miekat ja jykevät kuin rautakanget. Niiden raudanlujassa otteessa nousi jopa kookas, lähes synkiön kokoinen pallo. Avulias synkiö oli vakuutellut, että hyllyn reunalta tuupattuna pallo kimpoilisi vimmatusti ja vetäisi kirjastonhoitajan huomion puoleensa.
 

Valmistelut etenivät hiljalleen ja muut synkiöt piti vakuuttaa siitä, ettei kaksikon uhkayritys koituisi muille vaaraksi. Kirjoja kaivelemalla Armas ja Turilas löysivät ohjeen mekanismiin, jolla meteliä pitävän vempeleen pystyisi laukaisemaan kaukaa. Pitkään seittirihmaan kiinnitettiin punnus, joka vetäisi laitoksen käyntiin, kun punnus työnnettäisiin alas hyllyn reunalta. Armas huolehtisi siitä, samalla kun Turilas paiskaisi kummallisen pallon kohti kirjastonhoitajan luolaa. Molemmat tutkivat aparaattia huolellisesti, tietoisina siitä että pakoyritys ilman harhautusta tietäisi vain tuskallista kuolemaa kirjastonhoitajan kepin murskaamana. Viimein kaikki valmistelut oli saatettu loppuun ja Turilas seisoi Armaan kanssa kirjahyllyn laella, kumpikin oman taakkansa ääressä.  Suunnitelma oli yksinkertainen mutta uskalias. Kahden pelkoon kyllästyneen hurjapään tempaus, joka lupaili ihanaa vapautta ja toisaalta enteili kamalaa kuolemaa. Kumpikin vaihtoehto tuntui heistä nyt houkuttelevammalta kuin kirotun kirjaston ikuinen hämärä ja painostava hiljaisuus. Ensin laukaistaisiin harhautusvempaimet, sitten he syöksyisivät yhdessä kohti valoa ja vapautta. Turilas vahvoine siipineen tähtäisi kohti valoisan aukon yläpuolista pienempää koloa ja Armas, joka syöksyi nopeasti muttei varsinaisesti ollut koskaan opetellut lentämään, suuntaisi aivan valoisan kolon alareunaan. Molemmat tiesivät sitä ääneen sanomatta, että todennäköisyys sille, että kumpainenkin selvityy ei ollut suuri, niin nopea ja hirmuinen kirjastonhoitaja oli.

Armas kääntyi vielä toverinsa puoleen ja kuiskasi tälle viimeiset sanat ennen ponnistusta. 
 “Armas Kallonen. Muista minut, jos sinä pääset ja minä..”  “Aulis Turilas”, keskeytti toinen “nyttei pirä höpisemähän, nyt mennähän!” Näin sanoen se tarrasi hampaillaan palloon ja paiskasi sen kohti alla ammottavaa valtavaa hallia. Armas tuuppasi vastapainon kumoon, odotti räminän alkua ja heittäytyi sitten tyhjyyteen.  Ensimmäistä kertaa synkiöiden muistiin kirjaston täytti valtava, kaikuva ja päättymätön mekkala. Mekaaninen koneisto syöksi sisuksistaan epävireistä ryskettä ja raastoi pyhän hiljaisuuden riekaleiksi samalla kun Turilas nousi siivilleen ja Armas heittäytyi liitoon. Värikäs superpallo osui lattiaan, otti kimmokkeen kohti seinää ja pyöri kuin väkkärä.

Kirjastonhoitaja purkautui luolastaan ja suuntasi kohti melun lähdettä, ulvoen kuin haavoitettu paholainen. Turilas kohosi, Armas syöksyi ja kirjastonhoitaja vyöryi - kukin kohti maaliaan. Keppi viuhui hirmuisella voimalla, kun valtava epäluoma pieksi hiljaisuutta häirinnyttä laitetta tuhansiksi pirstaleiksi yhä ulvoen. Kaukaisilta hyllyiltä toimitusta seuranneet synkiöt painuivat kauhusta vikisten piiloon, kun suunnaton olento teutaroi raivon vallassa, kaikelle muulle sokeana. Rattaita, jousia ja vääntyneitä metallinkappaleita sinkoili ympäriinsä kammotuksen purkaessa koneistoon luonnotonta vihaa. 
 Armas syöksyi kohti valokeilan alapäätä niin jyrkästi kuin vain suinkin uskalsi. Se kiljui kauhusta kun aukon ylle ripustetun otuksen päässä silmät alkoivat kiilua. Sen suu aukeni ja se alkoi mylviä äänekkäästi. Mylvinnän kuullessaan kirjastonhoitaja kääntyi luonnottomalla nopeudella ja rynnisti heitä kohti. Armas vilkaisi ylös, missä Turilas oli jo lähellä ylempää aukkoa ja vapahtavaa valoa.  Keppi viuhui, mutta Turilas kieppui ja tanssi ilmassa aivan aukon liepeillä.  

Jostakin seinästä tai hyllyn kulmasta kimmahtanut pallo sinkoutui suoraan kohti kirjastonhoitajan kaikista suurinta silmää. Olento iski sitä kepillään hirmuisen nopeasti ja kauhistuttavalla voimalla. Pallo otti tästä iskusta vain lisää vauhtia ja kimpoili pitkin poikin valokeilan edessä.  Vaikka kirjastonhoitaja oli suuri, voimakas ja kammottavan nopea, sillä oli kuitenkin vain yksi keppi ja se saattoi olla yhdellä hetkellä vain yhdessä paikassa. Rämisevä herätyskello oli vetänyt sen kauas pois aukon edestä; kimalteleva pallo sinkoili häiritsevästi poikki sen laajan näkökentän, ja kahteen eri suuntaan pakenevat karkulaiset eivät tarjonneet yhtä helppoa maalia, jota nuijia murskaksi. Hirvenpään meteli oli hälyttänyt olennon paikalle, mutta oli liian myöhäistä. Armas katsoi kuinka Turilas katosi voitonriemuisesti suristen läpi ylemmän valoaukon, kohti huhuttua vapautta ja salaperäistä tulevaisuutta.  Armas kieppui ja vääntelehti läpi ilman tarjoten armottomasti viuhuvalle kepille mahdollisimman vaikean maalin. Kirjastonhoitaja ulvoi vertahyytävästi ja huitoi ilmaa, mutta Armas havaitsi, ettei se pystynyt keskittymään vain yhteen maaliin. Kimpoileva pallo vilahti taas esiin jonkin kulman takaa, ja Armakseen tähdätty isku lennätti ilmaan vain lattialaatan palasia.  

Armaksen sydän tuntui pysähtyvän kun se tajusi, ettei vauhti aivan riittäisi: se liisi lähellä lattiaa, lähes kirjastonhoitajan aikaisempien uhrien surkeita jäännöksiä viistäen. Oli tehtävä se, mikä oli ollut aikaisemmin ankarasti kiellettyä ja lennettävä omin siivin. Armas oli Turilasta paljon kömpelömpi, ja väistellessään armottomasti kohti viuhuvaa kuolemaa, hän kirosi harjoituksen puutteesta heikkoja siipiään. Houkutteleva valo oli lähellä, niin huumaavan lähellä, että oli ponnistettava kaikki voimat viimeiseen, epätoivoiseen syöksyyn. Kirjastonhoitajan keppi viuhui kerta toisensa jälkeen yhtä huonolla tuloksella superpallon hämätessä sen monia silmiä. Sen viimeinen, suunnattomilla voimillla ja kammottavan vihanhuudon saattelemana annettu isku meni vain karvan verran ohitse. Viuhuvan kepin ilmavirta raastoi hauraat siivet tuskasta rääkyvän Armaan selästä, mutta samalla se antoi viimeisen tarvittavan sysäyksen pakenijalle. Selkä veressä kuin ruoskitulla rosvolla, vain puoliksi tajuissaan Armas sinkoutui valoa hohtavan aukon lävitse ja kohti sen takaista suurta tuntematonta.  

Ostoskeskuksen parkkipaikalle pysäköidyn rekan nupissa kuljetusyrittäjä ja kriminaalipsykologi Armas Kallonen havahtui herätyskellon pirinään. Vaikka paosta oli jo hieman yli vuosi, se tunki uniin säännöllisesti ja aina yhtä elävästi. Nuppia koristivat vaikuttavat maalaukset: toisessa ovessa komeili hämähäkki verkkonsa keskellä ja kuljettajan puoleisessa täysikuun edessä liitävä olento, josta ei oikein voinut sano esittikö se lepakkoa vai liito-oravaa. Nupin keulassa, Mersun merkin sijalla levisi suuri maalaus, joka esitti suurta perhosta siivet levällään ja valkoinen kallo selässä loistaen. Pääkallokiitäjä toi oman silauksensa auton runsaaseen koristeluun. Katsastusmiehellä olisi voinut olla tästä koristuksesta sanomista - jos sitä olisi tavallisilla silmillä pystynyt havaitsemaan. Samoin sen alle kirjoitettu iskulause “Kuljetus Kallonen - koska vahinko ei tule kallo keulassa” olisi saattanut herättää hämmennystä. Useimmille ohikulkijoille nuppi näyttäytyi vain hieman kuhmuisena mutta silti käyttökelpoisena ajopelinä. Kiesin todellisen luonteen näkivät vain harvat ja valitut. Se oli palvellut kuljettajaansa hyvin, kun tämä samosi pitkin valtakunnan teitä rahtia kuljettaen ja hirviä vainoten, kuten oli vannonut tekevänsä päästessään ensi kertaa tien päälle, ja monesti sitä oli kasteltu näiden inhottavien olentojen verellä.  

Uni menneestä ajasta ja kirjastosta haihtui mielestä, kun Armas könysi pystyyn makuusopesta, veti housut jalkaan ja siivosi tieltä kasan psykologiaa käsitteleviä kirjoja.  Kohta hän lompsisi aamukahville ostarin Hesburgeriin. Takana oli pitkä ajokeikka Tampereelta Joensuuhun ja lastista oli päässyt eroon vasta pikkutunneilla. Unet olivat tulleet tarpeeseen ja vaikka muistot kirjastosta vetivät yleensä mielen synkeäksi, yllättävän lämpimän alkukesän aurinko poltti mielestä menneisyyden lukinseitit ja turhan jurotuksen. Viimeinkin oli kunnolla valoisaa eivätkä pitkänmatkan ajossa vietetyt yötkään olleet niin synkeitä kuin talvisin. Hesburgerin kahvi oli kuumaa, vahvaa ja pahaa, niin kuin kahvin pitikin olla. Armas katseli kelloaan ja totesi, että postitoimiston pitäisi aueta pian. Vapaalinnallakin pitäisi käydä morjestamassa paikallisia, mutta sinne hän ei jäisi. Liikkuvalla miehellä ei ollut pysyvää asuntoa ja hän viihtyi sattuneesta syystä muutenkin paremmin tien päällä. Poste Restante - laatikko postitoimiston nurkassa riitti aivan hyvin; hänen kaltaisensa eivät pahemmin tupanneet täyttelemään papereita tai muutenkaan jättämään virallisia jälkiä. Jos hänelle halusi lähettää postia, se onnistui kyllä, piti vaan varautua odottamaan ennen kuin hän lukisi tai vastaisi.  

Postitoimistossa ei heti aukeamisaikaan ollut muita asiakkaita ja Armas asteli oman lokeronsa ääreen. Uni kirjastosta viipyili vielä mielessä ja nippua selatessaan Armas mietti hetken, mitähän Turilaalle oli mahtanut tapahtua. Pakoon se oli päässyt, siitä Armas oli varma, mutta mitä sen jälkeen? Kirjasto oli ollut outo paikka; Turilas oli paennut toisesta aukosta, olikohan mahtanut päätyä edes samalle pallonpuoliskolle? Tai samalle vuosisadalle?  Lokerossa odottaneessa paperinipussa ei aluksi vaikuttanut olevan mitään erikoista: mainoksia, Vartiotorni, lisää mainoksia, kutsu johonkin perämoottorien myyntitapahtumaan ja nipun viimeisenä aivan tavallisen näköinen ruskea kirjekuori. Postileima oli Ylihärmästä, merkissä kesäinen maisema ja koivupuu. Armas tumppasi koko muun nivaskan tylysti paperikoriin, sulki lokeron ja työnsi kirjeen taskuunsa. Palattuaan nuppiin hän kaivoi kuoren esille, avasi sen ja katsoi miten sieltä tipahti pieni pahvinen suorakaide.  Käyntikortissa luki “Toiminimi Aulis Turilas - maansiirtotyöt koneella ja ilman.” Tekstin alla oli lisäksi puhelinnumero ja osoite. Armas käänteli korttia käsissään epäuskoisena ja huomasi, että sen toiselle puolelle oli kirjoitettu jotakin kuulakärkikynällä: “Tule käymähän, kaljat on kylymäs’”. Armas tarttui hymyillen puhelimeen ja ryhtyi näppäilemään numeroa.
Muokannut 03.03.2021 15:18 Ruutiukko

Valvojat: IivariDyn