-
- Aikuistuminen, ikääntyminen ja vanheneminen
- Taverna / sansa | Eilen 23:10
-
- Arvaa mikä kirja!
- Leikkinurkka / Hiistu | Eilen 23:04
-
- Randomi jutusteluketju
- Satama / sansa | Eilen 22:49
-
- Tulevaisuuden työt - mitä on tarjolla?
- Taverna / kyty | Eilen 17:21
-
- Kodin kasvit ja kukkaset
- Satama / kyty | Eilen 15:34
J. K. Rowling *spoilereita!*
Törmäsin Harry Pottereihin yli kymmenen vuotta sitten. Hän oli niistä aivan innoissaan ja sai minutkin vilkaisemaan Viisasten kiveä. Ja se olikin menoa sitten. Ahmin kaikki siihen mennessä ilmestyneet kirjat uudelleen ja uudelleen ottaen aina uusimman kirjan mukaan rinkiin. Nykyisin en enää ahmi niitä sillä tavalla, mutta kaikki kymmenen (kyllä, kymmenen, pikkukirjat myös, jotka on myös ihania, varsinkin Ihmeotukset ja niiden olinpaikat) löytyy hyllystä sekä suomeksi että englanniksi ja toisinaan palaan niihin. Tällä hetkellä luen itseasiassa Chamber of Secrets:iä tarkoituksena lukea kirjat viimein alusta loppuun englanniksi. Sillä vaikka Kapari on loistava suomentaja, kaikki asiat nyt vaan ei käänny suomeksi täydellisesti ja osa alkuperäiskielisten taiasta katoaa. Ne ovat ja tulevat todennäköisesti aina pysymäänkin suosikkikirjani.
Niissä viehättää mahtavat hahmot kuten Luna ja Remus, mukaansa tempaava juoni, Rowlingin huumori... Se kuinka ensimmäisestä kirjasta saattaa olla sivulauseessa mainintana jotain, mikä nousee viimeisessä kirjassa olennaiseen rooliin. Kirjoja jaksaa lukea yhä uudelleen, kun aina löytää jotain uutta. Aina päätyy pohtimaan jotain, mitä ei aiemmin ole huomannut. Kirjoista löytyy kasvutarinoita, syvällisiä ja vähemmän syvällisiä opetuksia, symboliikkaa, seikkailuja, ystävyyttä, rakkautta, taikuutta ja taianomaisia olentoja. Mitä muuta voi enää toivoa.
Ehkä suljen (tällä erää) suuni tästä aiheesta, muuten tämä viesti ei lopu ennen kuin merkkiraja tulee vastaan. :D


Tutustuin Pottereihin ensimmäisen kerran suurinpiirtein tasan kymmenen vuotta sitten,kun lainasin Salaisuuksien kammion kirjastosta,kun Viisasten kiveä ei ollut paikalla ja kaikenlisäksi kummitätini oli suositellut sarjaa minulle. Ja se olikin sen jälkeen rakkautta ensi lukemisella. Salaisuuksien Kammion jälkeen tuli luettua kaikki siihen asti ilmestyneet suomennokset ja hyvin monta kertaa aina uutta suomennosta odotellessa. Nykyisin Pottereita ei tule luettua kovin paljon paitsi kerran kesässä koko sarja tulee luettua läpi siitä on muodostunut jonkinlainen kesän lukuperinne. Elokuvista en ole välittänyt erityisen paljon,koska ne eivät ole pystyneet välittämään ainakaan minulle täysin niitä asioita ja tunnelmaa mitä Pottereissa rakastan,mutta harvemminhan elokuat pystyvätkään olemaan niin hyviä,kuin kirjat.
Sarja löytyy hyllystä suomennoksina. Sarjassa on parasta mielestäni hyvän hahmogallerian lisäksi tietenkin taikamaailma,joka on kaikkine pienine yksityiskohtineen todella kiehtova paikka unohtamatta tietenkään muita hienoja asioita kirjoissa,kuten ystävyyttä,erilaisia seikkailuita mitä niissä tapahtuu, ihania romansseja vaikka kaikkiin pareihin en ollutkaan tyytyvänen ja tietenkin pääsee seuraamaan kuinka hahmot todella kasvavat sarjan aikana. Esimerkkejä lempihahmoista ovat esimerkiksi Sirius,Lupin,Tonks,Luna Lovekiva ja Weasleyn kaksoset.
Ehkä on parasta lopettaa toistaiseksi viesti tähän ennen kuin se menee liian jaaritteluksi.

Potterien juonikuviot ovat yksinkertaista ja huumori on mukiinmenevää, joskaan ei mitään kovinkaan ihmeellistä. Taikuusjärjestelmä on yksinkertainen, kenties liiankin yksinkertainen. Sodin mitä todennäköisimmin yleistä mielipidettä vastaan, kun sanon, etten voi pitää Pottereita kunnioitettavana kirjallisuutena, vaan pelkkänä kevyenä viihtenä. Samanlainen suhtautumistapa minulla on hyvinkin montaa vanhaa suosikkikirjailijaani kohtaan nykyään. Rowlingin kanssa tähän kategoriaan menevät muun muassa David Eddings, R. A. Salvatore ja Eoin Colfer.
En kuitenkaan sano, ettei Pottereita kanata lukea, päin vastoin. Mutten rehellisesti voi väittää niitä modernin spefikirjallisuuden helmiksi.
Potterit on ollut siinä hyviä kirjoja, kun ne on kevyitä ja helppolukuisia. Useinmiten noita tulee luettua silloin kun ei muutakaan luettavaa ole, ja kaipaa vähän rennompaa lukemista.
Mielestäni se maailma on hyvin keksitty ja mielenkiintoinen, ja juuri se miten pienet lausahdukset, tekemiset, esineet alussa tuntuu niin mitättömiltä, mutta lopussa niillä onkin paljon isompi tarkoitus.
Näin jälkikäteen tarkasteltuna ainakin Kalkaroksen hahmo avautuu uudella tavalla ja onkin saanut aika paljon faneja viimeisen kirjan julkaisun jälkeen... Ja on mielenkiintoista, miten kuudennessa ja seitsemännessä kirjassa maagisen maailman taustoja avataan pensieve-takaumilla ynnä muilla kertomuksilla. Pidän siitä, miten Rowling perustelee Voldemortin pahuuden ja osoittaa, miten ilkeys onkin vain heikkoutta jopa niin suuressa mittakaavassa. Ja pidän myös siitä, miten vahvoja henkilöitä kirjoissa on, jopa sivuosissa. Henkilökaarti on suuri jo jokainen jollain tapaa yksilöllinen ja pidettävä.
Ajattelin aikoinaan Kuoleman varjeluksien olevan tosi huono kirja. Ei se uudella lukukerralla suosikikseni noussut, mutta on siinäkin puolensa. Siinä on hyviä ideoita, joita olisi voinut kehitellä vielä enemmän ja ehkä järjestellä järkevämmin.
Sarjan loppua inhosin. Tai lähinnä sitä pitkää telttailua.

Tutustuin Pottereihin joskus ala-asteella ja täysin sattuman kautta. En ollut kuullut sarjasta paljon mitään, vaikka kaikki kirjat olikin jo julkaistu (Ihme!) ja tartuinkin hetken mielijohteesta Viisasten kiveen jollain lukuisista kirjastoreissuistani. Aloitin kirjan jo samana iltana ja jäin heti koukkuun. Seuraavaan vuoteen en varmaan muusta puhunutkaan ja aloin vimmaisesti mainostaa sarjaa kaikille jotka tunsin. (Isoäitini sanookin lukeneensa muutaman osan, koska se oli ainoa keino päästä yhteyteen kanssani

Pottereissa minua viehättää Rowlingin lempeän humoristinen kirjoitustapa, maailma, henkilöt sekä tietysti mukaansatempaava juoni. (Ja voi sitä kyynelten määrää kun lempihahmoni kuolivat...)
Potterit ovat minulle eräänlainen pyhä aihe, koska niillä on ollut niin suuri vaikutus elämääni. (Mainitsen sen edelleen lempisarjakseni kautta aikain). Tutustuinhan mm. fantasiakirjallisuuteen ja fanfictioniin niiden kautta. Uskon, että tulen aina rakastamaan Pottereita.

Ehkäpä lopetan nyt tähän

Lainasin vitosen leffana ja siihen jäin vihdoin koukkuun. Luin kirjat enemmän tai vähemmän huonossa järjestyksessä ja himofanitin (fanitan) Rowlingia niin paljon kuin pikkuhukka kykeni.
Paria vuotta sitten aloin pikkuhiljaa keräillä kirjoja. Lahjoina sain neljä, ekan osan tinkasin kirpparilta ja kaksi muuta lempidivarista. Nyt olen koko sarjan ja Siuntio Silosäkeen tarinoiden ylpeä omistaja. Hyllystä löytyy myös kaikki leffat ja kaksi leffoista kertovaa kirjaa. (Harry Potter - Legenda kuudella eurolla Akateemisesta... Elämäni paras löytö

Luin viimeksi uusiksi vuosi sitten. Voisi aloittaa taas... Yhteensä olen sarjan lukenut varmaan sellaiset seitsemän, kahdeksan kertaa...? Vaikka en ole Harryn kanssa kasvanut, oikaisen vääryyden. Näillä kirjoilla opetan omat tulevat sudenpentuni lukemaan.
Parasta sarjassa on juoni, käsittämättömän taidokkaasti punottu. Parasta on kirjassa hahmot. Persoonallisia, raikkaita. Parasta kirjassa on huumori. Sopii lapselle, mutta toimii myös tämänikäiselle. Legendaarinen ainakin minun elämässäni, enkä arvaten ole ainut.
Alkupään kirjat vaikuttivat olevan täysin irrallisia teoksia, mutta 5. kirjassa (Feeniksin Kilta) alettiin liittää aikaisempien kirjojen tapahtumia silloisen tarinan kaareen, josta vaikutuin tosi paljon ja faniusasteeni vain nousi.
Tapsa kirjoitti: Henkilökaarti on suuri jo jokainen jollain tapaa yksilöllinen ja pidettävä.
Tästä olen samaa mieltä, vaikkakin suurin osa hahmoista tuntuu vähän ylidramaattisilta (eipä sillä, kyllä se sopii tämän lajityypin kirjoihin). Taikamaailmakin on jännä ja hyvin rakennettu, tosin välillä tuntuu, että Rowling kehitti sinne asioita lennosta aina tarpeen tullen (ei kuitenkaan huono asia, sillä ideat toimivat ja kyllähän tämän kaltainen taikamaailma sen myös hyvin mahdollistaa).
Jostain syystä pidän kaikista eniten 3. kirjasta, Sirius Mustassa vain oli sitä jotain, joka säväytti. Heikoin kirja oli ehdottomasti 4. kirja, Liekehtivä Pikari, en pitänyt kisailuista kauheasti. Olihan se erilainen juonirakenne, mutta ei kauhean kiinnostava. Viimeisinkään kirja ei vakuuttanut kaikilta osin, se oli ihan liian dramaattinen verrattuna aikaisempiin. Synkkä saa olla, mutta liika draama alkaa ärsyttää jossain vaiheessa. Tarina myös heikkeni loppua kohden, lopun taistelun hahmojen uhrimäärä oli ihan järjetön. Ja sitten se ihan loppu? Uh huh, en taida viitsiä edes kirjoittaa siitä mitään.
Mutta siis kaiken kaikkiaan pidän kirjasarjasta paljon, ja viimeisessä osassa on paljon hyvää, mutta valitettavasti heikko loppu pilasi muuten niin hyvää tarinaa jonkun verran. Täytyy lukea kirjat taas jossain vaiheessa uudestaan, siitä on mennyt aika paljon kun viimeksi Potterin maailmassa vierailin. Ja onhan se omalla tavallaan mielenkiintoista lukea kirjat uudestaan, kun nyt tietää tulevat tapahtumat. Hahmoihin suhtautuu ihan eri tavalla, kuten nyt esimerkiksi Kalkarokseen.

Potterit ovat kyllä olleet aika tärkeät kirjat nuorena. Muistan vieläkin elävästi kuinka olin vahingossa spoilaantunut vitosesta sitä innoissani selaillessani ja kuinka sitten siihen kamalaan kohtaan päästyäni itkin silmät päästäni


En ole hirveästi lukenut kirjallisuutta englanniksi (fanifiktiota sitten senkin edestä), mutta näitä Pottereita olen nyt viidenteen kirjaan asti alkuperäiskielellä lukenut. Ja täytyy myöntää, että kyllä se äidinkieli on vahva tekijä siinä lukukokemuksen syntymisessä. Toisille ehkä se ei merkitse niin paljon, mutta minulle näköjään kyllä. Olen ihan hyvä englanninkielessä, mutta silti se tuntuu liian työläältä lukiessa. Vähän kuin kahvi ilman sokeria.
Ensimmäiset kirjat neloseen asti ovat ehdottomasti sitä lapsuuden rakkainta antia. Vitosesta ylös päin tapahtumat synkentyvät ja hahmot siirtyvät teinimaailmaan, jonne en vieläkään (kahdeksantoista täytettyäni) tunne kuuluvani.
Potter-maailma on niin täyteläinen ja rikas, että aina tuntuu löytyvän jotain uutta - tai miksei vanhaakin! - jota soveltaa nykyhetkessä. Sen takia minä kai niitä rakastan. Harry elää ihanassa vanhanaikaisessa ja taianomaisessa maailmassa, jonne minäkin koen kuuluvani.

Mutta aika shokeeraava tunnustushan tuo on. Potterit edustavat kuitenkin kaiken fanfictionin ja muun keskellä sitä "Raamattua", sitä Rowlingin tahtoa ja oikeaa kantaa. Niin on Rowling kirjoittanut ja niin asiat ovat. Mutta kun Rowling sanoo itse, että muuttaisi ratkaisujaan... Vähän niin kuin maailmalta putoaisi pohja.

Iivari kirjoitti: Rowling olisi sittenkin päättänyt Potterit toisin , eli toisin sanoen rikkonut Ron & Hermione -parituksen ja antanut Harryn ja Hermionen löytää toisensa. En tiedä mitä ajatella, tiedättekö te?
Varmasti täältä löytyy monia mielipiteitä.
Rowlingilla on todennäköisesti ollut hyvät perusteet ajatuksilleen.
Mitäs tässä ylireagoimaan.
Mutta tämä on vain minun mielipiteeni.

Vähän kyllä mietityttää, että olisi Ron/Ginny jopa brittimittapuulla ollut kuiteskin aika härski veto... . Sori, huono.
Minä olen pitänyt Ron/Hermione -paria loistavana ratkaisuna, koska minusta on herttaista, että Ronin kaltainen ns. tavallinen jannu (siis päähenkilö Harryyn verrattuna) ja Hermionen kaltainen sarjan keskeisin sankaritar löysivät toisensa.
Tämä on minusta ikävästi sanottu:
Mitä kirjoja muistan, poti Ron ainakin jossain vaiheessa melkoista alemmuutta siitä, ettei ole kuuluisa tai rikas kuin Harry tai fiksu kuten Hermione... Siinä mielessä loppuratkaisu oli ikään kuin opettavainen, ettei välttämättä tarvitse olla se joukon superein tyyppi ollakseen kelpoinen rakastetuksi ja hyvän elämän eläjäksi ja jollekulle juuri se Paras. Ja toisaalta osoitti mielestäni Hermionen puolelta jonkinlaista henkistä kasvua, että näki Ronin hyvät puolet, siis mihin hän Ronissa nyt sitten rakastuikaan. Ja siis... mitä sitten olisi tarvittu tekemään Hermione onnelliseksi?– Uskon, että monet fanitkin ihmettelevät, olisiko Ronista ollut tekemään Hermione onnelliseksi, Watson sanoi.
Niin.. ja kelle hahmolle se Ron sitten olisi ollut kyllin hyvä?
Hiistu kirjoitti: Minä olen pitänyt Ron/Hermione -paria loistavana ratkaisuna, koska minusta on herttaista, että Ronin kaltainen ns. tavallinen jannu (siis päähenkilö Harryyn verrattuna) ja Hermionen kaltainen sarjan keskeisin sankaritar löysivät toisensa.
... tätä itsekin mietin. Onhan se viehättävä ajatus, että päähenkilömies ei päädy seurustelemaan/avioliittoon päänhenkilönaisen kanssa (vaikka Ronillakin toki oli oma merkityksensä ja paikkansa tarinassa, mutta jälleen kerran Harryyn verrattuna Ron ei ollut se päähenkilö).
Mutta kuitenkin, olisin suonut Hermionelle onnen Harryn kanssa. He olisivat paremmin tasapainottaneet toisiaan. Ymmärrän hyvin Rowlingin ajatuksen, että Ron & Hermione olisivat tarvinneet terapiaa. Hermione tuntui olevan niin paljon parempi kaikessa, joten todennäköisyyksillä leikittäessä oli ollut mahdollisuus, että Ronia olisi se jossain välissä alkanut nyppiä.
Hiistu kirjoitti: Vähän kyllä mietityttää, että olisi Ron/Ginny jopa brittimittapuulla ollut kuiteskin aika härski veto... . Sori, huono.
Hiistu, sinulla on välillä vähän likainen mielikuvitus.
