Yhteiskunnallinen tietokirjallisuus

Tämä on spekulatiivisen fiktion foorumi, mutta keskustellaan nyt vähän laajemmin tietokirjallisuudesta. Rajasin tämän topiikin yhteiskunnallisiin kirjoihin, mutta aiheesta voidaan poiketa ja tarvittaessa jakaa uusiin topikkeihin. Katsotaan mikä kiinnostaa.

Nykyään huomaan lukevani melkein useammin tietokirjallisuutta fantasiaa. Tietokirjat on sellaisia jotka ahmaistaan nopeasti ja fiktio vaatii sen oman aikansa orientoitua fantasiamaailmaan. Ja missä menee raja tietokirjallisuuden ja fiktion välillä?

Meillä ei ole suosittelujärjestelmää tietokirjallisuudelle, mutta tämän topikin puitteissa on hyvä esitellä kirjoja jotka ovat olleet teille tärkeitä ja/tai vaikuttavia.

Itse ostin kirjamessuilta " Kiinan kadonneet tyttäret ", jossa kirjailija kertoi omaan eläntarinaansa pujotettuna muiden naisten tarinoita siitä kuinka heidän oli pitänyt hylätä tai "pakahduttaa" tyttövauvoja (jotkut äidit monia). Tarinat ja taustat olivat erilaisia, mutta yhteistä oli se kuinka tyttöjen vähäinen arvostus yhdistettynä yhden lapsen politiikkaan on tappava yhdistelmä. Tässä kirjassa oli samaa teemaa mitä "Puolikas taivasta", mutta nämä tarinat keskittyivät yksinomaan kiinalaisiin ja eteenkin äiteihin. Tämän kirjan tärkein kohderyhmä ovat ne kaikki Kiinasta tuodut adoptiolapset jotka miettivät miksi heidät hylättiin.

Puolikas taivasta taas käsittelee globaalisti kaikkia maailman naisten ongelmia. "Joka ainoalla vuosikymmenellä tapetaan enemmän tyttöjä sukupuolensa takia kuin ihmisiä tapettiin kaikissa 1900-luvun kansanmurhissa yhteensä." Tarinat ovat erittäin surullisia, mutta tässä tarinassa painopiste on faktassa ja siinä mitä normaalit ihmiset voivat tehdä ja mitä normaalit ihmiset ovat tehneet ja saaneet maailmalla aikaiseksi.

Tähän voisin vielä jatkaa Leiri 14 ja Suljettu maa -kirjoilla (Pohjois-Koreaa), mutta niistä myöhemmin.

Mun tietokirjallisuuden lukemiseni on aika kausittaista. Toisinaan luen useammankin kirjan lyhyen ajan sisällä, mutta sitten saattaa kulua viikkoja tai kuukausia, etten lue yhtäkään. Itsekin pidän niitä sellaisena sopivana välipalalukemistona - niihin ei tarvitse keskittyä kuten fiktioon, joten jos on vaikka puolisen tuntia luppoaikaa, niin tietokirjaan on hyvin helppo tarttua.

Luen eniten historia-aiheisia tietokirjoja, niin sellaisia kevyempiä anekdoottikokoelmia kuin myös vakavammin otettaviakin.

Tänne kuitenkin ajattelin suositella Jared Diamondia. Hänen näkökulmansa ei ole se perinteinen humanistinen, vaan Diamondin päähuomio on elinympäristössä ja sen vaikutuksessa. Tykit, taudit ja teräs: ihmisen yhteiskuntien kohtalot on se, minkä mä luin Diamondilta ensimmäisenä ja siksi se ehkä tuntuu parhaalta hänen tuotannostaan. Kirjassa johtoajatuksena on, että koska Euraasian mantereella ihmiset, kotieläimet, hyötykasvit jne. ovat voineet levitä itä-länsi -suunnassa, mahdollisuudet kehittymiseen (niin hyvässä kuin pahassa) ovat aivan erilaiset kuin pohjois-etelä -suuntaisilla mantereilla (Amerikat, Afrikka), jossa eri alueiden ilmastoerot ovat toimineet enemmän tai vähemmän tehokkaina stoppeina. Itselleni tällainen näkökulma ihmisten yhteiskunnalliseen kehitykseen tuntui silmiä avaavalta, vaikka muistankin epämääräisesti kuulleeni aiemminkin jostain Välimeri-aiheisesta jättihistoriikistä, jossa niin ikään pyrittiin ottamaan huomioon maantieteelliset yms. seikat.

Jared meni kaiketi niissä jutuissaan (Tykit, taudit ja teräs) välillä ns. käteen (on historia hänelle vieras tieteenala, hän on koulutukseltaan ja elämäntyöltään biologi), mutta ilmeisesti tästä ei ole kukaan mitään järkevää vastakirjaa tai edes blogikirjoitusta tehnyt tai en ole löytänyt ainakaan – pelkästään kolmannen vuoden historianopiskelijoiden jupinaa foorumeilla. Kukas semmoisia nyt uskoisi, kun kerran kyseessä on Suomessakin akateemikon arvonimen saanut henkilö.

Echramath kirjoitti: Jared meni kaiketi niissä jutuissaan (Tykit, taudit ja teräs) välillä ns. käteen (on historia hänelle vieras tieteenala, hän on koulutukseltaan ja elämäntyöltään biologi), mutta ilmeisesti tästä ei ole kukaan mitään järkevää vastakirjaa tai edes blogikirjoitusta tehnyt tai en ole löytänyt ainakaan – pelkästään kolmannen vuoden historianopiskelijoiden jupinaa foorumeilla.

Pääsiäissaaren ekokatastrofin fiktiivisyydestä oli laaja juttu New Scientistissä (maksumuurin takana) joitakin vuosia sitten. Olen parhaillaan lukemassa Eduardo Galeanon Tulen muistoja, jossa siinäkin todetaan, että Hernan Cortez sai atsteekeilta turpiinsa yrittäessään käydä heidän kimppuunsa eurooppalaisilla tuliaseilla: voittoon tarvittiin miesluvultaan ylivoimainen, keskiamerikkalaisella perinneaseistuksella varustettu armeija, joka koostui lähes yksinomaan atsteekkeja vastaan kapinoivien muiden intiaaniheimojen väestä.

Diamond uskoi vähän turhan herkästi espanjalaisten virallista populaaripropagandaa molemmissa asioissa eikä tullut tutkineeksi kunnollista, kunnon aikalaislähteisiin (kuten löytöretkiaikojen tilikirjoihin) perustuvaa ammattitutkimusta, josta todellinen tilanne olisi selvinnyt hyvin sukkelaan.

Joo, kyllähän se käy järkeen, ettei ei-humanistilla ole välttämättä niin hyvää hist. lähdekritiikin tms. tajua kuin sellaisilla, joille sitä on taottu päähän opintojen alusta alkaenn.

Mutta Diamondin puolustukseksi täytyy sanoa, etteivät ammattimaiset historiantutkijatkaan ole kyenneet kirjoittamaan sellaista teosta, josta ei mitään motkotettavaa löytyisi. Samoja lähteitä voidaan lukea useilla eri tavoilla ja löytää niille perusteita.

Mä olen kuitenkin poikkitieteellisyyden suuri fani ja pidän sitä hyvänä asiana, että jotkut uskaltavat lähteä itselleen vähän vieraammille teille. Aina on hyvä saada uusia näkökulmia.

Tuliaseiden ensimmäisiä merkittäviä etuja ymmärtääkseni olikin, että niillä saa sen ison armeijan kohtuuhintaan. Jousiammunta vaatii vuosikausien harjoittelua (ja muokkaa kropan vähän kummalliseksi) ja ainakin mongolien kuuluisat sarvijouset ihan ihmeellisen ja pitkän käsityöprosessin tulos. Pyssyn kanssa riittää suunnilleen se, että tietää mikä pää sojottaa vihollista päin – toimintakykyisiä sotilaita voi saada viikoissa.

Diamondilla on toki muitakin hyviä kirjoja. Uusinta en ole vielä lukenutkaan. (Diamondilla on muuten myös rytmiltään kohtalaisen omaperäinen puhetapa, siihen voi perehtyä esim Guns, Germ and Steel -tv-dokumentissa)

Uusateistikatsaus: Jumalharha on tuubaa, Dawkins yksinoikoinen ja voisi keskittyä siihen biologiaan. Hitchens nyt vaan vittuilee kaikille, mikä on joidenkin mielestä huvittavaa. Sam Harrisin kirjaa en ole vieläkään muistanut lukea vaikka ostin.

Daniel Dennett on sitten ihan eri juttu. Lumous murtuu sisältää ihan oivaltavia ajatuksia uskonnoista vaikka rehellisesti sanoen taitaa se vähän ilkkua amerikkalaisilla kristityille lukijoille. Se nyt on sellaista se keskustelu siellä päin.

Dennettin Tietoisuuden selitys on mielenkiintoinen, mutta totta puhuakseen kohtalaisen vaikeasti lähestyttävä teos mielenfilosofian alalta, miltä suunnalta häneltä käännettiin myös pikku kirjanen Miten mieli toimii?, missä ei tosin vastata ko. kysymykseen eikä myöskään siihen, onko eläimillä lörppi. Etsikää lähikirjastosta.

Heh, mun mielestä Jumalharhassa oli hyviäkin juttuja, vaikka on Dawkins vähän turhan intoutunut minunkin makuuni.

En ole varma, että luokitellaanko häntä uusateistiksi, mutta mä pidin Pascal Boyerin kirjasta Ja ihminen loi jumalat: kuinka uskonto selitetään. Boyer on antropologi ja (ainakin jonkun sortin) uskontotieteilijä, joten ne, jotka saavat kylmiä väreitä biologien yrityksistä tulkita ihmiselämän eri piirteitä, voivat huokaista helpotuksesta :) Boyer onnistuu myös pysyttelemään sivistyneellä linjalla eikä ala räyhäämään.

Echramath kirjoitti: Pyssyn kanssa riittää suunnilleen se, että tietää mikä pää sojottaa vihollista päin – toimintakykyisiä sotilaita voi saada viikoissa.

Kyllä se viikkoa enemmän kestää, että sotilas oppii puhdistamaan ja lataamaan juuri laukaisemansa suustaladattavan alta kahden minuutin, jona aikana hän on aseeton ja alttiina... keskinkertaisenkin jousiampujan tulinopeus on moninkertainen.

Sinänsä Diamond on tuonut esiin erinomaisia näkökohtia, pienestä herkkäuskoisuudestaan huolimatta.

Daniel Dennett on sitten ihan eri juttu. Lumous murtuu sisältää ihan oivaltavia ajatuksia uskonnoista vaikka rehellisesti sanoen taitaa se vähän ilkkua amerikkalaisilla kristityille lukijoille. Se nyt on sellaista se keskustelu siellä päin.

Minulla jäi Dennettin lukeminen tämän uskontoja yleensä tarkastelevan kirjan esipuheeseen, jossa hän tunnusti ettei tiedä juuri mitään muista kuin kristinuskosta ja juutalaisuudesta. Sen jälkeen hän on kuulunut minun silmissäni luokkaan ”avuttomat luuserit”. Mutta minä en muutenkaan jaa hänen uskonnollista vakaumustaan. Hänenkään.

Dennett on minusta pätevä mielenfilosofi ja pidän hänen alan tuotannostaan paljon. Tietoisuuden selitys on eksynyt hyllyynikin asti ja se vaatiikin reilusti aikaa, että hänen teoriansa mielestä pystyy sisäistämään teoksen avulla. Ns. ateistiraamattuihin en vuorostani edes koske sillä niissä fiksutkin ukkelit tuntuvat muuttuvan yhtä nurkkakuntaisiksi kuin vihaisin kreatonisti Amerikoissa. Loppujen lopuksi kun minulle on yksi sama kokeeko joku induviduaali jumalallista läsnäoloa. Minusta sellaisen utelu ja toisen katsannon tunteminen on ennemmin mielenkiintoista kuin häiritsevää.

Daron Acemoglu & James Robinson - Miksi maat kaatuvat On teos, mikä minua kiinnostaa nyt. Se käsittelee käytännössä samaa problemaa, mitä Diamond jo mainitussa Tykit, taudit ja teräs -opuksessaan. Lähestymistapa on Miksi maat kaatuvat kirjassa institutionaalinen ja hyvin yhteiskunnallinen. Osaltaan se ottaa kantaa myös nykyiseen taloudentilaan ja omaisuuden keskittymisen aiheuttamaan yhteiskunnalliseen lamaannukseen. Minusta tämä vaikuttaa hyvin mielenkiintoiselta. Toivottavasti löydän sen kirjastosta sillä tällä hetkellä ei ole varaa laajentaa kirjahyllyä :D

^ Mua jonkun verran kiinnostavat nuo ateistiraamatutkin, koska vaikka uskonto sinänsä on (tai tulisi olla) yksityisasia, niin eihän se sitä ole, vaan vaikuttaa enemmän tai vähemmän kaikkien elämään. Sen takia on mielestäni hyvä, että uskonnon perusteita hieman tongitaan, eikä asioita vain kuitata sanomalla, että se-ja-se kuuluu ko. uskontoon, joten antaa olla.

Mutta olet kyllä oikeassa siinä, että aihetta käsitellessään fiksutkin ukkelit muuttuvat helposti nurkkakuntaisiksi ja häiritsevän yksioikoisiksi. Siksi puffaisin vielä toisenkin kerran mainitsemaani Boyerin teosta. Ainakin muutaman vuotta sitten sen lukiessani se tuntui virkistävän, no, kohteliaalta ja hillityltä verrattuna muihin tutustumiini ateistiraamattuihin. Ollen kuitenkin mielenkiintoinen ja sivistävä.

^Toki ateistiraamatuilla paikkansa on. Luulisi kuitenkin, että näiden kirjoittajilla olisi yleisesti ymmärrystä, miten argumentti puetaan niin, että vastapuoli ottaa sen huomioon. Etenkin kun esimerkiksi Dennett on kirjoitanut aiheesta kirjankin. Jos mennään jonkun niinkin henkilökohtaiseen asiaan kuin maailmankatsomus niin vittuilu ei ainakaan kavenna väittelijöiden välillä olevaa railoa. Moinen trendikkääksikin muodostunut argumentointi kun muistuttaa lähinnä jotain keskiaikaisen inkvisition reformaatiota uuteen aatteeseen.

Boyerin teokseen voisin kuitenkin tarttua ensi kerran kun aiheen kirjallisuus kiinnostaa. Sikäli kun ymmärsin, että hän osaa ottaa kantaa järkevämmin.

^ Joo, vaikea on uskoa, että esimerkiksi Dawkins onnistuisi ketään vakaumuksellista uskovaista käännyttämään tai välttämättä edes kyseenalaistamaan uskonsa eri puolia. Enemmän hänen teoksensa tuntuvat olevan jonkinlaista hengennostatusta jo valmiiksi Dawkinsin tapaan ajatteleville.

Kärjistämällä ja provosoimalla saa tietysti näkyvyyttä, mutta eivät ne yleensä kovinkaan hedelmällistä keskustelua synnytä.

Dennettin kantava idea on lähinnä tämä:

Uskonnon mukaan ensin oli Jumala, sitten se loi maailmankaikkeuden ynnä ihmisen sielun kuvakseen ja antoi näille ihmisille kaiken maailman komentoja ja ohjeita luoden uskonnon. Dennett on ateisti, mutta toteaa silti, että maailmankaikkeus, sielu ja uskonto on olevassa, ja pyrkii sitten näistä lähtökohdista selvittämään, miten ne ovat olemassa ja miksi.

Tölväisyä tulee siis myös niille ääriateisteille, joiden mielestä uskonto on jonkinlainen mielitauti. Toisaalta uskonnollisille huomautetaan, että jos uskonnosta on hyötyä yksilölle tai yhteiskunnalle, ei se vielä kerro mitään niiden metafyysisesti opinkappaleiden totuusarvosta.