-
- Mitä olet viimeksi pelannut
- Konepaja / Mustelmann | Eilen 22:29
-
- Lukuhaaste: Popsugar 2024
- Lukupiiri / Pisania | Eilen 22:02
-
- Lukuhaaste: Helmet 2024
- Lukupiiri / Pisania | Eilen 21:58
-
- Lukuhaaste: Goodreads ATY 2024
- Lukupiiri / Pisania | Eilen 21:56
-
- George R.R. Martin - Tulen ja jään laulu: Kirjauutisia
- Lukusali / Jussi | Eilen 17:32
Yksinäisyys
Yksinäisiä on varmasti paljon. Siksipä yllytänkin nyt foorumilaisia kertomaan omista huonoista kokemuksistaan. Vaikka "yksinäiset" eivät ole ketjuun itse vastanneet, voi muiden tunnoista lukeminen silti helpottaa.
Ne oikeat kaverit alkoivat vähenemään lukion jälkeen kun porukka hajaantui eri puolille Suomea opiskelemaan. Ja nyt pari vuotta sitten katkesivat viimeisetkin yhteydenpidot kun se porukan sosiaalisin heppu lopetti tapaamisten järjestelemisen. Velipoika sentään asuu tuossa muutaman kilometrin kanssa ja häntä käyn katsomassa kesällä jopa muutaman kerran viikossa kun kuljen sielläpäin verstaalla puuhailemassa, talvella harvemmin kuin kuukausittain.
Koiran ottamistakaan kaveriksi en ole vakavasti harkinnut. Pidän kyllä koirista mutta ei tähän kämppään oikein kirjojen lisäksi muuta mahdu. Ja kalliitakin ne ovat hommata ja ylläpitää. Isän koirien kanssa tulee temmellettyä ihan tarpeeksi.
Olen hyvin huono liikkumaan missään ja tutustumaan uusiin ihmisiin, eli en näe jatkossakaan muutosta tilanteeseeni. Joskus kolmenkympin jälkeen kokeilin nettitreffien kautta etsiskellä elämänkumppania, mutta se osoittautui turhaksi paikaksi. Tällä hetkellä olen käytännössä luopunut moisista haaveista. Ilmankin pärjään.
Joskus. kun on tuntunut että on tarvetta ottaa kontaksia muihin, olen loggautunut sisään nettipeliin ja käynyt siellä moikkaamassa kavereita, joita vain harvoja olen koskaan edes nähnyt livenä. Mainitsinkin hiljattain peliaikani siellä. 16 vuoden ajan keskimäärin 3,5 tuntia päivittäin. Harmi ettei siitä maksettu palkkaa, olisin rikas
Risingshadowikin omalta osaltaan toimii vähän vastaavana paikkana, vaikkei tämä olekaan niin interaktiivinen, eikä täältä ole samalla tavalla löytynyt ystävyyssuhteita.
Vanhuus? Olen jo pitkään ajatellut eläväni yksinäisenä erakkona, muiden unohtamana. Siinä vaiheessa kun ei yksin enää pärjää ja jos ei Soylent Greeniä vielä silloin saa, lyijyhoito auttaa. Vanhuus muiden käänneltävänä ja syötettävänä ei ole elämisen arvoinen. Mainittakoon nyt, ettei minulla ole silti ollut itsetuhoisia ajatuksia koskaan niin, että olisin nyt ajatellut päättäväni päiväni. Elän kohtalaisen onnellista elämää, ei ole moiseen tarvetta. Tuo vanhuudenpäivien suunittelu on vain loogista ajattelua.
En ole mikään introvertti, enemmänkin välinpitämätön. Joskus peruskouluaikojen jälkeen tajusin, että en ole mikään erityisen kiintyvä tai sitoutuva ihminen. Olenkin oppilaitosten / työsuhteiden päättyessä aina varoittanutkin vanhan ympäristön kavereita, että en tule pitämään yhteyttä, että se on teidän homma jos haluatte niin.
Vanhat kaverit ovatkin saaneet jäädä liiankin helposti uusien tieltä. Potentiaalisista tyttöystävistäkin on ainakin yksi sanonut suoraan päin naamaa, että mun kanssa asiointi on aika yksipuolista. Pakko oli myöntää että piti paikkansa
Silti olen huomannut, että sosiaalisia suhteita kaipaa ainakin jossain muodossa.
Tähän asti on riittänyt työporukan pintapuolinen toveruus, Risingin kaltaiset foorumit, sekä yllättäen tietokonepelien chattiyhteisö (Path of Exile on loppujen lopuksi turhauttava peli, mutta global channelin melko anonyymeiksi jäävien tuttujen nimien takia sitä tulee yhä jaksettua).
Itseasiassa, tiiviimpi sosialisointi saattaisi tuntua jopa epämiellyttävältä. Inhottaa kun ihmiset tuntevat minut liian hyvin. Esim. Kaveriporukalta sen vielä hyväksyn, mutta kun lähipitseriassakin mut jo tunnetaan nimeltä... Uuh, kun puhutaan kiusallisesta...
Huomaatteko tietyn kaavan replyissä?
Teininä liityin Risingille ja aloin muutenkin viettää aikaani netissä, mikä mahdollisti sen asian tajuamisen, että maailmassa on muitakin kirjoista ja sen sellaisista asioista tykkääviä nörttejä. Odotin miittejä aina valtavan innoissani, mikä varmaan vieläkin näkyy tietynlaisena miittinostalgiana - toisaalta nykyään ehkä jo vähän harmittaa, ettei niistä saa enää samanlaista sosiaalista buustia, samoja ihmisiä kun näkee usein muutenkin. Eräästä Tampereen miitistä sitten bongasin Iivarin, ja vaikka tarina ei ollutkaan suoraviivainen yhdeltä istumalta rakastuminen, on parisuhteen muodostaminen nuorella iällä aivan varmasti avittanut minua eteenpäin myös muissa sosiaalisissa suhteissa. Iivari on, toisin kuin minä, lähtökohtaisesti sosiaalinen olento, joten rohkaistuin ehkä enemmän itsekin ottamaan kontaktia muihin ja olemaan seurassa.
En silti väitä, että ihmissuhteet olisivat mikään helppo juttu nykyäänkään. Minua enimmäkseen pidetään kai aika ekstroverttina, olenhan suuna päänä monessa asiassa ja helposti otan niin sanotusti langat käsiini, jos kukaan muu ei näytä organisoivan tai ottavan vastuuta. Introverttipiirre minussa taasen on nimenomaan se, että tarvitsen yksinäisyyttä akkujen lataamiseen. Matkustan mielelläni yksin, oleskelen yksikseni ja nautin omasta ajastani aina kun siihen on mahdollisuus.
Toki kahdenkeskinen aika Iivarin kanssa on myös eräänlaista "kaksin yksin" olemista, koska näin pitkän parisuhteen jälkeen toiselle ei tarvitse enää esittää mitään tai pelata mitään sosiaalisia pelejä. Olemme viettäneet pitkiä ajotunteja ja kävelyretkiä keskenämme ihan vain jutellen, eikä jutunaihe yleensä lopu: toiseen läheiseen ihmiseen on helppo peilata ajatuksia ja omia tuntemuksia. En tosin usko, että tällaista ihmissuhdetta syntyisi ihan vain jonkun satunnaisen ystävän kanssa. Toisaalta en sitä edes kaipaa: liian läheinen on jo liian läheinen, ja vaikka monesti avauduin asioistani sangenkin julkisesti, en kovin helpolla päästä mitenkään erityisen lähelleni.
Kaverit ovat hyviä olemassa, sillä arvostan mm. lounasseuraa ja satunnaisia baari-iltoja sellaisena sosiaalisena piristeenä, jota haluankin elämääni. Samoin haluan työkavereita: vaikka yksinäinen puurtaminen myös sopii minulle, olen huomannut, että tiimityössä tulee peilattua ajatuksia sopivasti muiden kanssa ja saatua arvokasta uutta näkökulmaa, jota ei ehkä itse tulisi ajatelleeksi. Samoin usein on hyödyllistä, kun voi jakaa työtehtäviä kunkin vastuualueen mukaan, ja yhdessä oikeasti olla tehokkaampia kuin kukaan meistä olisi yksin. Tämä kyllä vaatii hyvän tiimin: olen tehnyt töitä myös työyhteisössä, jossa homma ei ole syystä tai toisesta toiminut, ja se ei sitten helposti edesauta kenenkään tekemistä. Samoin työstä on saatava yksinäistä työaikaa, jos niin haluaa, ilman että kukaan roikkuu jatkuvasti häiritsemässä. Jos ketjun lukijoissa on koodareita, auttaa ehkä sanoa, että olen parikoodaustilanteessa mielelläni se tyyppi, joka istuu vieressä ja ideoi, heittelee ideoita ja tarkistaa toisen koodia. Sen sijaan en tykkää yhtään, jos joku kyttää selkäni takana, mitä kirjoitan.
Välillä on toki vieläkin hetkiä, jolloin tuntuu, että kaikilla muilla on minua parempaa seuraa, enkä oikeastaan kuulu mihinkään porukkaan kunnolla. Uusien koulujen ja työpaikkojen myötä on tullut uusia ihmisiä, joista harva pysyy enää maisemanvaihdoksen jälkeen: lähinnä nämä Risingin ihmiset ovat jossain määrin pysyneet, hassua kyllä. Toki on opiskelukavereita, joista on välillä kiva kuulla kuulumisia, mutta kun yhteinen intressialue on niin sanotusti ohi, paljon ei tule yhteyttä pidettyä. Kuten tässäkin ketjussa ihmiset ovat todenneet, muiden on enimmäkseen pidettävä minuun yhteyttä, minä en ehdi, jaksa tai saa aikaiseksi - tai jossain määrin edes uskalla, mistä sitä tietää, onko yhteydenotto edes tervetullut.
Tutkimustyössä olen saanut ympärilleni ihmisiä useasta maasta, joihin ei pidä päivittäin yhteyttä, mutta joiden näkeminen on aina ilahduttavaa: ennen kaikkea siksi, että intressi ja konteksti ovat samat riippumatta siitä, missä maassa asuu tai kuinka usein näkee. Se on myös vapauttavaa, kun ihmissuhteeseen voi mennä työasiat edellä: kun kiinnostus asiaan on yhteistä, ei ole niin väliä, etteikö tosiasiasiassa muuten välttämättä tulisi koskaan vaihtaneeksi mitään ajatuksia. Eivätkä nämä tyypit arvota minua enää sen perusteella, miten paljon vietän aikaa koneella tai lukemassa.
Niin ja lisäyksenä, kyllä negatiivista/ahdistavaa yksinäisyyttä voi kokea, vaikka olisi parisuhteessa. Joskus olisi kiva kuitenkin olla myös niitä ystäviä, joiden kanssa ei tarvitse jakaa koko elämäänsä, vaan lähinnä tehdä asioita. Vaikka puoliso olisi kuinka ihana, ainoana tärkeänä ihmisenä puoliso on vähän... no, yksin.
Aikuisiällä olen löytänyt kavereita ja ystäviä lähinnä töiden ja harrastusten parista, ja lisäksi minulla on pari todella pitkäaikaista lapsuudenystävää. Kaikki eri kaveripiirini ovat todella irrallisia, joskus on harmittanut kun ei voi pitää esim. kaikille kavereille yhteisiä tupareita tai illanistujaisia, kun suunnilleen ketkään eivät tunne toisiaan. Läheisistä ystävistäni yksi on sellainen, jonka kanssa olemme melkein viikkotasolla puhelimen välityksellä yhteydessä, ja näemme ehkä muutaman viikon välein. Kaikki muut kaverisuhteeni ovat paljon satunnaisempia. Harrastuskavereita tulee toki nähtyä joskus tiheästikin, mutta se taas on sellaista tietyn rajatun kiinnostuksenkohteen ympärillä pyörivää toimintaa. Minulla on harrastusten kautta kavereita, jotka olen tuntenut vuosia, mutta en edes tiedä tarkkaan missä he asuvat.
Koen, että olen perusluonteeltani melko sosiaalinen ja seurallinen. Tutussa yhteisössä olen aika puhelias, rento ja ehkä ihan hauskakin. Sosiaalisuus on todella antoisaa ja suorastaan nautinnollista silloin kun se toimii ja henkilökemiat kohtaavat. Tunnistan kuitenkin myös tarpeen päästä välillä omaan rauhaani vetäytymään. Yksin asuvan ihmisen elämässä tietty peruskuvio on päinvastainen kuin perheellisillä: perheelliset ihmiset kokevat sitä kaikkein syvintä läheisyyttä ja yhteyttä tärkeimpien ihmisten kanssa kotonaan, kun taas yksin asuva on kotona aina yksin, ja sosialisoimaan on lähdettävä kodin ulkopuolelle. Minulle oli aika pysäyttävää tajuta tämä.
Dyn kirjoitti: Jos ketjun lukijoissa on koodareita, auttaa ehkä sanoa, että olen parikoodaustilanteessa mielelläni se tyyppi, joka istuu vieressä ja ideoi, heittelee ideoita ja tarkistaa toisen koodia. Sen sijaan en tykkää yhtään, jos joku kyttää selkäni takana, mitä kirjoitan.
Hah. Minä en tunne koodaria, joka pitäisi koodikatselmoinneista, puhumattakaan pariohjelmoinneista ja avoimesta kehityskoodista (eli keskeneräisen koodin laittamisesta julkiseen versionhallintaan [omaksi haarakseen] jotta muut voivat hätätilanteessa jatkaa työtä).
Varsinainen avain onkin se, kokeeko menetelmästä saatavan hyödyn henk. koht. ylpeydentuntoa suuremmaksi. Toiset ottavat itseensä pahemmin sen mahdollisuuden, että he voivat tehdä virheitä jotka paljastuvat muille. Toiset taas pitävät mokaamista niin itsestäänselvänä ja väistämättömänä, että he vain kohauttavat olkapäitään räjähtäneelle ydinvoimalalle (melkein tosi juttu omalta työpaikalta ). Minulla kesti aika kauan opetella käsittämään, että kaikki tekevät typeriä virheitä, eikä siksi kukaan henkisesti aikuinen pistä ketään tilille niistä (itseasiassa intissä sanottiin erinomaisesti "virheitä ei pyydellä anteeksi, vaan ne korjataan").
Introverttius ja ujous ei tosin ole ihan päällekkäisiä asioita, vaikka ne esiintyykin usein yhdessä. Ujous varmaan useammin johtaa sellaiseen vastentahtoiseen yksinäisyyteen... Itse olen vain ripauksen ujo (varmaan sen suomalaisen perusmäärän), mutta äärilaidan introvertti eli periaatteessa voisin välittömästi jutustella vaikka mistä ja kelle, mutta koska en saa siitä mitään mielihyvää eikä kiinnosta, en vaan tee niin. Jutustelu tuntuu yhdentekevältä, puhun mieluiten vain jos on asiaa, miksi olenkin usein seurassa hiljaa. (No kotona vaimon kanssa tietty puhun enemmän, mutta täysin tutun ihmisen kanssa se ei tunnu 'juttelulta') Ujot on samaan tapaan hiljaa, vaikka varmaan haluaisi jutella, mutteivät uskalla. Esiintymisestä jopa tykkään, miksi opiskelenkin opettajaksi.Dyn kirjoitti: En usko olleeni koskaan mitenkään patologisen introvertti, sillä varsinkin aikuisten seurassa olen aina saanut suuni auki eikä mm. esiintyminen ole ollut mikään kynnyskysymys.
Onhan forumit jo vähän sellainen menneen ajan jäänne, että se alkaa vähän karsia käyttäjäkuntaa tietyntyyppiseksi.. Sosiaalisesti vilkkaammat varmaan mieluummin puhuu facebookissa tai muualla missä muukin sosiaalinen elämä on. Sääli..Rasimus kirjoitti:
Huomaatteko tietyn kaavan replyissä?
max kirjoitti: Introverttius ja ujous ei tosin ole ihan päällekkäisiä asioita, vaikka ne esiintyykin usein yhdessä. Ujous varmaan useammin johtaa sellaiseen vastentahtoiseen yksinäisyyteen...
Joo, ja ekstroverttipiirteisempi mutta ujo ihminen varmaan kärsiikin tilanteestaan enemmän. Eivätkä nämä toki mitenkään ole mustavalkoisia nämä jaottelut: monilla ihmisillä on erilaisia sosiaalisuuden asteita ja tapoja riippuen jo ihan siitä, kuinka tutun tai miellyttävän ihmisen seurassa sattuu olemaan. Ja ikäkin vaikuttaa.
Yksinäisyys silloin, kun haluaakin olla yksin, tuntuu asialta, jota muiden (ja myös itse itsensä) sopisi oppia kunnioittamaan. Ongelmallisempaa lienee erottaa, milloin joku on yksin ja kärsii tilanteestaan: ihmiset tuntuvat olettavan herkemmin ensin mainittua kuin jälkimmäistä. Ja kukapa olisi seuraksi tuppautumassakaan, sehän tuntuu juuri siltä, tuppautumiselta, helposti myös seuraa tarjoavasta osapuolesta.
Sama täällä. En ehkä ole niinkään ujo kuin vahvan puoleinen introvertti. Sosiaaliset tilanteet alkavat sujua suhteellisen omalla painollaan, mutta useimmiten oma olo kärsii, jos asiat muuttuvat yhtäkkiä. Tästä esimerkkinä, jos ollaan kaveripiirissä sovittu, ketkä tulevat pelaamaan, niin odotus on ettei paikalle saavu ketään muuta. Jos näin käy, en tunne oloani hyväksi, varsinkin jos en tunne tyyppejä tai ei ilmoiteta etukäteen, että paikalle tulee muutama lisää. Tietyissä tapauksissa tämä on ihan ok, kuten sauna- tai leffailloissa, tai muissa kokoontumisissa, joita kaverit järjestevät. Silloinkin tosin etsiydyn tuttujen seuraan ja juttelen heille, tai etsin jonkun nurkan, josta näen kaikki.max kirjoitti: -- puhun mieluiten vain jos on asiaa, miksi olenkin usein seurassa hiljaa.
Useasti, ja erityisesti stressaavien sosiaalisten tilanteiden jälkeen haluan nimenomaan olla yksin. Aika paljon aikaa vietän muutenkin kotona, ja vaikka poikaystäväkin on täällä ollut aika pitkään saman katon alla, niin tunne on ennemminkin yhdessä yksin. Molemmat puuhailee omiaan, mutta silti keskustellaan ja hupsutellaan. Samaan en pysty kaikkien kanssa. Mieluummin olen hiljaa ja tarkkailen muita. Keskustelemaan en pysty ellei ole mitään sanottavaa, mutta yleensä odotan sopivaa taukoa muiden keskustelussa. Päälle en haluaisi puhua, mutta tässä kaveripiirissä se tuntuu olevan vähän pakko, jos haluaa sanoa jotakin. Se kyllä ärsyttää, että keskeytetään, ja varsinkin jos sitä tapahtuu monta kertaa peräkkäin. Siinä vaiheessa pysyn taas hiljaa. Muutenkin monta kertaa todennut, että kannattaako tässä sanoa mitään, kun aina keskeytetään tai keskustelu jämähtää siihen eikä jatku, vaan on hiljaista ennen kuin siirrytään taas johonkin toiseen aiheeseen, johon itsellä ei ole mitään sanottavaa.
kestää aina pari päivää tottua siihen että on taas yksistään
Mikäpä on ihmiselle parempaa seuraa kuin oma itse? Puut, tähtitaivas ja universumi itsessään (niin kauneudessaan kuin pelottavuudessaankin) pääsee kyllä aika lähelle, ja niihin koenkin monesti tiiviimmän yhteyden ja ymmärryksen kuin moneen ihmiseen. Että tällainen arosusi.
Tietenkin ihminen tarvitsee toisinaan ympärileen toisia ihmisiä, kommunikaatio toisten elävien kanssa kun on yksi ihmisen perustarpeita. Aika kolho tunne varmaan, jos joku kokee olevansa aivan yksin tässä maailmankaikkeudessa.
Kai sitä voisi sanoa että ole epäsosiaalinen ainakin tunnistan itsestäni sellaisen puolen että uusiin harrastuksiin tms meneminen on vaikeaa..en pelkää sosiaalisia tilanteita mutta en tavallaan pidä uusien ihmisten tapaamisesta. Tuntuu että tulen usein väärin ymmärretyksi kun puheessani ei paljon ole filtteriä :D tulee sanottua asioita joita ihmiset ymmärtävät väärin. Ja toiset naiset tuntuvat asennoituvan muhun automaattisesti huonosti eivät pidä minusta..mistä lie johtuu. Olisi varmaan se uusien ihmisten tapaaminen vähän helpompaa jos ei automaattisesti katottaisi nokkaa pitkin. Enpä kai voi silti syyttää..en pidä 99% ihmisistä..avopuoliso sanoo että vihaan ihmisiä :D Kai se on pakko myöntää että eläinten ja koneiden kanssa tulee vaan paremmin toimeen :D
Toisinaan tuntee olevansa jumissa..ei voi tehdä niitä asioita mitä haluaisi toisen kanssa tai tuntuu siltä että kadottaa itsensä (jos tiedätte mitä tarkoitan). Kun ainoa "ystävä" on avopuoliso niin suhteen loppuessa...siinä tipahtaa ihan tyhjän päälle.. Sori jos meni vähän ohi aiheesta :)