Perinteiset korttipelit

Kun olin pieni, korttipelejä pidettiin perheessämme paheellisina, joten tietysti kiinnostuin niistä. Jossain vaiheessa sain vanhempani ymmärtämään, etteivät ne ole sen kummempia pelejä kuin muutkaan, ja panna kumottiin. Kiinnostukseni korttipelejä kohtaan säilyi.

Harrastan korttipelejä pääasiassa lukemalla korttipelien sääntöjä, ja osaankin ylimalkaisesti vaikka kuinka monen sellaisen pelin säännöt, joita en ole koskaan pelannut. Pelaisin mielelläni enemmänkin, mutta peliseuran puute rajoittaa tätä puolta harrastuksesta. Olen myös kirjoittanut korttipeleistä. Esim. englanninkielisen wikipedian suomalaisia korttipelejä käsittelevät artikkelit ovat pääosin minun käsialaani, ja olen myös avustanut suurta korttipelitietokantaa pagat.com suomalaisten pelien kanssa.

Oma näppituntumani on, että nykyään pelataan yksinkertaisempia pelejä kuin aiemmin. Nykyään kaikki tuntuvat tietävän vain paskahousun ja ristiseiskan, kun taas historiallisesti on ollut olemassa sellaisia strategisesti haastavia korttipelejä kuten canasta, bridge ja skruuvi.

Canasta on suosikkipelini, ja olen pelannut sitä kavereideni kanssa. Nuoruudessani pelasin myös bridgekerholla bridgeä, mutta en enää halua pelata niin kilpailullisesti kuin kerhoilla pelataan. Skruuvi on suomalainen bridgen kaltainen peli, jota en ole koskaan pääsyt kokeilemaan. Nykyisin sitä pelataan kai lähinnä parilla herrakerholla, ja kyseessä on sen verran vaikea peli, että alkuun pääseminen vaatisi kokeneemman pelaajan henkilökohtaista opastusta.

Jatko-opiskelijana pelasin matematiikan opiskelijahuoneessa huutopussia, ja väittäisin, että opiskelijahuoneen huutopussirinki oli aika kovatasoinen. Eli strategista haastetta tarjoaa tämäkin suomalainen peli.

Oikeastaan kaikille edellämainituille peleille on yhteistä se, että niissä kaksi kaksihenkistä joukkuetta pelaa vastakkain. Kortit kädessä joukkuetoverit eivät saa neuvotella strategioista, vaan joukkuetoverin tarkoitusperät pitää päätellä siitä, mitä hän pelaa. Tämä tuo mukavan lisähaasteen peliin.

Koska tavallista korttipakkaa ei ole sidottu mihinkään tiettyyn peliin, sille voi jokainen kehitellä uusia pelejä. Itsekin olen kehitellyt muutaman, esimerkiksi kahden hengen muunnelman visti-pelistä, jossa kummallakin pelaajalla on joukkuetoverinaan "robottipelaaja".

Ai joo, olen juuri muuttanut Kuopioon, ja jos joku täällä haluaa pelata kanssani, niin voi ilmoitella.

Vietin lapsuuteni mummun kanssa hänen kammioonsa sulkeutuneina. Mummu veti punaista Norttia tai itsekäärittyjä ja pelasimme korttia. Opin laskemaan korteista, ja englanniksi (newyorkilaisen keittiöpiian murteella) luvut kahteentoista, koska niin monta korttia jaettiin lempipelissämme Huutokaupassa, jonka opin hetikohta helpoimpien lastenpelien Sian, Maijan, Paskan ja Kasinon jälkeen. Huutokauppa on parhaimmillaan kolmen hengen peli, mutta kahdestaan jaetaan kortit kuitenkin kolmelle; se kolmas on pirunpakka ja peli muuttuu luonteeltaan uhkapelimäisemmäksi. Pikkupirut katselivat muutenkin peliämme ja mummuni konsultoi niitä usein olkansa yli miettiessään kuinka paljon yli korttiensa uskaltaa tarjota. Pasiansseja pelattiin myös ja ennustettiin korteista.

Marjapussissa on helppo huijata pienillä merkeillä. Sitä pelattiin lukiossa välitunneilla, ja meillä oli kaverin kanssa pikku järjestelmä...

Kyllä meillä pelaa koko suku, ja siihen on vaikea liittyä ellei pelaa. Perhetapaamisissa aina illan tullen vedetään kortit esiin. Niitä vain ei ole niin kovin usein, että pelikaveria puuttuu kyllä, mutta Kuopio on aika suoraan tästä 400 km itään.

Dyn kirjoitti: Kakarana ruotsinlaivalla faija saattoi antaa muutamia markkoja pelikoneisiin käytettäväksi - oi sitä aikaa, kun sekin huvi oli sallittu kakaroille - mutta en mä nykyään edes lottoa, ja puolison sukulaisiltakin saadut joululahja-arvat tuntuvat lähinnä vähän inhottavilta. Rahasta pelaamisen koko idea on siinä, että jossain vaiheessa aina häviää - ja talo voittaa.

Rahasta pelatessa lopulta talo voittaa - jos pelataan taloa vastaan. Kun pelataan korttia kaveriporukassa rahasta, jokainen jää keskimäärin omilleen. Pokerinpelaajat ovat sitä mieltä, että pokerin pelaaminen ilman rahapanosta on kuin pelaisi tennistä ilman palloa. Käsittääkseni vastustajien psykologian lukeminen on olennainen osa pokeria, ja psykologia toimii oikealla ja leikkirahalla eri tavoin.

Korttipelit, joissa on pisteenlasku toimivat parhaiten, jos piste-erotus maksetaan pelin jälkeen rahassa. Tällöin se idea, että voitto suurella marginaalilla on arvokkaampi kuin pienellä, pääsee oikeuksiinsa. Ja se viimeinen jako, jossa on alusta pitäen selvää, että tietty pelaaja menee voittoon vaadittavan pisterajan yli, lakkaa olemasta tyhmä. Vaikka voittaja on alusta pitäen selvillä, voittosumman suuruuteen voi vielä vaikuttaa.

Itse en tosin pelaa rahasta, mutta vain siksi, että olen niin köyhä, että ylimääräistä rahaa ei ole hävittäväksi.

Jos pelaa jotain Veikkauksen pelejä, talo on kuitenkin suomalainen hyvinvointivaltio.

Pokerissa tuo on helppo ymmärtää, pelissä olennaista on bluffaaminen – muutenhan voittaisi se, jolla on parhaat kortit, toki tietysti pitää osata jotenkinsakin laskea todennäköisyyksiä. Ja jos ei pelata oikealla rahalla, ja pelaajia on yhtään enemmän, miten voi bluffata, koska joku perkele katsoo aina.

Katsoin joskus TV-pokeria, se oli yllättävän viihdyttävä laji, korttien sijaan se koostui lähinnä siitä, että pelaajat mulkoilivat toisiaan.

Muutettuani isompaan asuntoon sain vihdoin asuntooni 25 vuotta vanhan korttipelipöytäni. Pinta on jotain kangasta. Vielä, kun joku pelais mun kanssa korttia.