koivukapina

Ihailen Asimovin briljanttia kykyä käsitellä ja pitää kasassa peräti vuosisatojen mittakaavassa rakentuvaa tarinaa.

Psykohistorian tieteenala ja sen tuottamat ennusteet olosuhteiden kehityksestä ajavat yli yksittäisten henkilöhahmojen, jotka vaihtuvat kuin heittäen. Ehkäpä siitä johtuneekin draaman vähyys, likipitäen puutos, joka myöskin toisaalta erottaa teoksen monista muista. Säätiössä tapahtuu paljon, mutta suuremmin tunteilematta.

Vielä on varsinaisen trilogian kolmas osa lukematta: suorastaan pakko lukea, miten lopulta käy!