Dark Clark

Hmm. Täytyy myöntää, etten pitänyt tästä kirjasta niin paljon kuin jotkut ovat sanoneet. Mutta jännitystä löytyi, tarina oli moniulotteinen ja kiehtova, henkilöt enemmän tai vähemmän aidontuntuisia.
Hobbin pahin vika on mielestäni loput - ensin kiihdytetään tunnelmaa loppuhuipennusta kohti tultaessa, ja kun se on ohitse, kaikki ongelmat hoituvat kuin itsestään. Se tulee mielestäni hyvin esille etenkin trilogian viimeisessä osassa. "Salamurhaajan oppipojan" vihoviimeinen lukukin on kuin lukisi historiankirjaa, jossa luetellaan tiivistettynä luettelona tapahtumien seuraukset. Myös lukujen alut olivat osin tönkköjä - niiden tietopläjäykset olisi voinut jakaa tasaisesti tekstin sekaan ja ilmaista vaikkapa oppituntien tai keskustelun muodossa.
Ja toinen asia on Uljas.
Koko ajan lukiessani mietin, että kuinka toisenlainen tarinasta olisi tullutkaan, mikäli Uljas olisikin jäänyt hoviin. Burrich olisi ollut onnellisempi, Galen mukavampi jne.
Lisäksi vielä Vaisto. Ensin minulla oli siitä hyvä käsitys, mutta kun kuulin Burrichin mielipiteen ja perustelut kyseisen taikuuden harjoittamisesta, aloin suhtautua siihen hieman samalla tavalla.
Mutta kuitenkin, päälisin puolin hyvä kirja, nipotukset lähinnä omissa mielleyhtymissäni.

"Tuomiopäivän kirja" onnistui yllättämään minut positiivisesti. Se on jännittävä aikamatkailuaiheinen scifiromaani, jossa tarina etenee kahden näkökulmahenkilön, Kivrinin ja herra Dunworthyn tahoilla. Varsinkin loppua kohden jännitys tiivistyy, rutto raivoaa ja ruumiita alkaa kaatuilla. Muutamat kuolemat saavat sävähtämään, eikä Willis anna armoa henkilöilleen, vaikka martinmaiseen verellä mässäilyyn ei sentään yllytä.
Loistava opus, teki suuren vaikutuksen.
Ainoana haittapuolena voisin mainita sen, että kirjaa ei stressaantuneena kannata lukea, sillä etenkin herra Dunworthyn luvuissa hermoillaan yhtä sun toista WC-paperista ärsyttävään rouva Gaddsoniin.

"Ruusun herra" on legendaarisista Weisin ja Hickmanin kirjoista tuttuun pseudokeskiaikaiseen Krynnin maailmaan sijoittuva , tyypillinen miekka-ja-magia -fantasiakirja, joka avaa "Solamnian nousu" -nimisen trilogian. Aivan Weisin ja Hickmanin tasolle kirja ei kuitenkaan yllä, vaikka se monine puutteineen onkin kelpoa iltalukemistoa.

Tarina alkaa vauhdikkaasti miekkamittelöllä ja klassiseen tapaan takaa-ajolla. Päähenkilö,karaistunut ex-ritari Jaymes Markham, maalataan heti alussa salamurhaajaksi, ja sillä mässäilläänkin puoli kirjaa aivan turhaan. Henkilöt kirjassa ovat sangen yksipuolisia ja pahimmillaan jopa lähestulkoon mitäänsanomattomia. Ärsyttävintä on kuitenkin henkilöiden supersankarimainen käytös ja tapa, jolla he selviävät tilanteesta kuin tilanteesta vain taikasauvan näpäytyksellä.

Kertomuksen auttamattomasta kliseisyydestä kielii myös se, että sen henkilögalleriaan lukeutuu kaunis prinsessa, jörö kääpiö, kaikkivoipa velhotar ja koomisena kevennyksenä muutama hupsu maahinen.
Ja sopasta löytyy ilman muuta salamyhkäinen ennustus, verenhimoinen hiisiarmeija sekä muista keskinkertaisuuksia. Välillä kirjailijan jalat eivät tunnu pysyvän maan pinnalla, siitä hyvänä esimerkkinä se, kuinka hiidet tuhoavat kokonaisen kaupungin hetkessä, mutta kärsivät rökäletappion pientä maajussilaumaa vastaan vain ja ainoastaan siksi, että päähenkilö taikamiekkoineen sattuu osumaan paikalle.

Erinäisistä epäkohdistaan huolimatta Niles on onnistunut kohtalaisen hyvin, ainakin mitä tulee hänen aiempaan tuotantoonsa (vrt. esim. eeppisiin mittoihin (hohhoijaa) yltävä "Lohikäärmeet".

Kirjan loppu noudattaa ennalta-arvattavuudessaan satojen edeltäjiensä klassisia ratkaisuja, ja pieni kolmiodraama romantiikanpoikasineen on kuin päälle huitaistu. Omasta mielestäni Nilesin suomennetuista romaaneista tähänastisista paras, "Viimeinen kääpiökuningas" ylittää "Ruusun herran" tason roimasti.

Ja vaikka kyseinen opus ei niitä syvällisimpiä lukukokemuksia olekaan, toimii se saumattomana kokonaisuutena. Kouluarvosanana antaisin kirjalle 8-, kahdeksikon sujuvasta kerronnasta ja juonenkuljetuksesta ja miinuksen läpinäkyvästä henkilökuvauksesta. Keskivertoa fantasiaa mikäli pahimpia kliseitä katsotaan läpi sormien.

No niin, toteutin pitkäaikaisen haaveeni ja lukaisin Jonathan Stroudin Bartimeus-trilogian viimeisen osan, Ptolemaioksen portin, joka siis julkaistiin tuossa helmikuun puolella suomenkielisenä. Englantilainen painoskin on lojunut hyllyssä jo syksystä asti, mutta siitä luin vain kaksi lukua, sitten uuvahdin.
Trilogian aikaisemmat osat, Samarkandin amuletti ja Golemin silmä, vaikuttivat lukiessa pelkältä pohjustukselta viimeisen kirjan tapahtumiin. Muutenkin Ptolemaioksen portti tuntuu hieman repäistyltä, ja kaksi edellistä opusta toimivat selkeästi parempina kokonaisuuksina. Muutenkin Portissa sisältää vähemmän toimintaa ja tapahtumia kuin vaikkapa Golemin silmä, vaikka ulkoisesti samaa kokoluokkaahan ne ovatkin. Yksi petraus 3. osassa kuitenkin on, sillä se syventää henkilöhahmoja roimasti, vaikka Nathanielin ja Kittyn suhteenpoikasessa onkin jokseenkin teennäisyyden makua. Myöskin visiitti Toisessa Paikassa ja takaumat Bartimeuksen Egyptin-aikaan kutkuttivat mukavasti vatsanpohjaa.
Muutenkin tunnelmassa alettiin mennä hieman synkempään päin Brittiläisen Imperiumin vihollisten attentaateissa/yms.
Vaikka varsinainen pääpahis ja edellisten kirjojen kulissientakainen pääpiru selvisivät jo kirjan keskivaiheilla (vai taidankohan nyt liioitella..?) niin kyllä tuota jännitystä riitti aina hamaan loppuun saakka. Kirjaimellisesti aina viimeiselle sivulle saakka.