Heikki Nevala: Lihaperkele
Nevala on ollut itselläni vuosien varrella kaveri, joka on tuntunut parantuvan koko ajan. Rungot kuin siivekkäät käärmeet toissavuodelta on jäänyt mieleen vallan mainiona lukukokemuksena ja ylipäätään olen pitänyt siitä, miten monipuolisesti hän kirjoittaa. Tässä novellissa hän palaa takaisin historialliseen Suomeen, ja kieltämättä itse miljöö toimii oikein hyvin. Ehdottomasti myös pisteitä siitä, että tämä oli kielellisesti kaikkein luettavin novelli, mitä olen mieheltä nähnyt. Yleensä hänen sanajärjestyksensä ja -valintansa ovat olleet vähintäänkin kankeita, mutta tässä en huomannut lukemisen suhteen mitään ongelmia. Ja se tuntui silti sopivan vanhahtavalta ja aikakauteen sopivalta.
Mutta niin, ikävä kyllä joudun olemaan Emelien kanssa samoilla linjoilla. Tässä ei oikein päässyt sisään itse tapahtumiin. Miljöö toimi oikein hyvin ja lukisin mielelläni paljon enemmänkin historiallisesti Suomesta, jossa kristinusko on jo ottanut vallan, mutta vanhat uskot ja loitsut pitävät edelleen kiinni omasta mahdistaan. Tässä vanhan ennustajan hahmo sai alkupuolella hyvää alustusta ja pidin ideana koirasta, johon on valutettu osa sielua, ja joka nyt toimii ankkurina maalliseen maailmaan.
Myöskään Maunon ja Laurin hahmot eivät tuntuneet minusta huonoilta. Mauno etenkin päähenkilönä näyttäytyi hyväntahtoisena, mutta vielä kovasti teini-iän uhmaa tupaten täynnä olevana naiivina nuorukaisena, joka ei oikeastaan haluaisi muuta kuin tulla otetuksi vakavasti, mutta minkä hän itse pitkälti torppaa omalla käytöksellään. Samaistuttava kaveri. Lauri oli suoraan sanottuna hieman yliampuvan kiihkomielinen, mutta toisaalta hänen motiivejaan valotettiin tarpeeksi, että se pääsi uskottavan rajan paremmalle puolelle. Olkoonkin, että vain juuri ja juuri.
Hirttäjäiset olivat myös hyvä alku tarinalle, mutta sitten päästiin tähän Pirunluotoon ja mitä pidemmälle novelli eteni, sitä vähemmän minua suoraan sanottuna kiinnosti. Novelli ajautui kliseiseen "muinainen pahuus"/"vanha kirous"/"haudan levosta evätty riivattu kuollut" -juonikuvioon, eikä siitä saatu oikein mitään irti. Edes itse "hirviötä" ei näytetty kunnolla. Kaksi poikaa hapuilivat sumussa ja sitä kyllä teki itse juonikin.
Paljon potentiaalia, mutta vesittyi pahasti loppua kohden.
XXXXX
J. S. Meresmaa: Sydämeni avoin hauta
Myös minulla oli aavistuksen ongelmia novellin aikakauden kanssa. Eihän se nyt suoraan sanottuna niin oleellista ollut, mutta kieltämättä tässä oli yksi tai kaksi "ei kun siis hetkonen" -hetkeä liikaa mukavan lukukokemuksen saavuttamiseksi.
Itse juoni kiirteli ja kaarteli. Kellarissa on jotain pahaa, sitä piilotellaan, mutta totta kai paikalle ilmestyy uteliaita ja ei tosiaankaan haluttuja nuuskijoita. Tuli vahvasti Kelosaaren Se mistä ei voi puhua mieleen, ja sen tapaan tämän lopetus jäi varsin avonaiseksi. Tosin myönnettävästi tässä lopetus jäi häiritsemään vähemmän, koska koin että tässä saavutettiin edes jonkinlainen juonen kaari. Enemmän jäi vaivaamaan se, miten vähän tämän novellin tapahtumista opittiin. Sain sen kuvan, että novellin Anna olisi ollut kaupunkilainen tai ainakin jostain muualta tullut, mutta kumman hyvin hän silti osasi lausua loitsuja ja manata suota herättämään tämän Johanneksen henkiin. Miten, jos saan udella? Miksi ja Milloin tulivat kyllä selväksi, mutta olisin ollut melkein kiinnostunein tästä ensimmäisestä.
Ja toki, kaikkeen ei tarvitse vastata, kaikkea ei tarvitse kertoa, mutta samalla lukijalta ei saisi turhaan pantata tietoa. Tämä heijastuu itse asiassa hyvin seuraavaan novelliin. Saarisen novellissa ei myöskään opita läheskään kaikkea, mutta toisaalta sen päähenkilö on joko muuten tai sitten aivan täysin tietoisesti tietämätön, jolloin lukija kokee, että hän on oppinut kaiken, mitä opittavissa on. Lukija kokee, että hän on päähenkilön kanssa samalla viivalla, jolloin tämän kaverin sisään on helppo sukeltaa. Kun taas tässä jäi se tunne, että kirjoittaja ei vain viitsinyt kertoa, mikä etäännyttää päähenkilöä.
Ihan hyvä novelli kuitenkin. Ei mikään mestariteos ja olisin kaivannut jotain isompaa koukkua kuin zombia kellarissa, mutta kuvailu oli ihan jees, miljöö oli ihan jees ja henkilöt olivat ihan jees.
XXXXX
Toni Saarinen: Vanha Obadiah Pike ja hänen vaimonsa
Tämä vaikuttaa olevan se vuosi, kun minä ja Emelie emme pysty olemaan samaa mieltä. Koska minusta tämä oli oikein mainio pikku novelli. Ja myönnettävästi tajuan kyllä, miksi Emelie ei pidä tästä. Rehellisesti sanottuna tässä on paljon sellaista, josta itsekin yleensä valitan. Ei tapahdu oikein mitään, maailma jää kaukaiseksi, loppu on varsin avoin, ynnä muuta. Mutta tämä novelli on minusta niin itsetietoinen tästä, että se kääntää koko homman päälaelleen. Taustalla pyörii valtava dystopinen scifieepos, mutta seurataanpa hetki tätä spurgua, joka elää suolla ja viettää päivänsä pureskellen ikeniään ja kuseskellen talon seinää vasten. Ja ai niin, suolammessa hänen talonsa vieressä elää vanhan sodan muinaismuisto, jota hän pitää vaimonaan. Tämä on niin rehellisen hävytön tapa kertoa tarinaa, että en voi kuin ihailla sitä.
Ja itse maailma oli mielenkiintoinen. Jos tässä oltaisiin oltu vain siellä suolla, ei tämä olisi ollut ollenkaan niin hyvä, mutta sitten tämä ulkomaailma totta kai tunkeutuu sisään. Ja nämä kaksi Puhdistuksen airuetta olivat molemmat niin mielenkiintoisia ja sopivan kahjoja, että se loi oivan kontrastin Obadiahin yksinkertaiselle höpsöydelle. Ja noh, en vain voi vihata novellia, jossa yksi nimetyistä hahmoista on Keuhkoton Mildred. Tulee niin vahvasti mieleen Mad Max, tai ehkä paremminkin Battle Angel Alita.
Oikeastaan myös pidin siitä, että tästä vaimosta ei opittu sen enempää. Siitä sai sen verran, että lukija pystyi täyttämään itse aukot mielikuvituksessaan ja suoraan sanottuna en olisi kaivannut kohtausta, jossa valtava heinäsirkkakone nousee lammesta ja laittaa splatteriksi. Hyppäys suoraan jälkilöylyihin piti meidät hyvin mukana Obadiahin näkökulmassa ja lisäsi tarinan tiettyä koomisuutta.
Pidin. Novelli ei ottanut itseään ollenkaan vakavasti ja sopisi vallan mainiosti osaksi novellikokoelmaa jostain suuremmasta kyberpunk-maailmasta.
