Atorox-novellit 2018 (6)

Tämän osan käsittely alkaa maanantaina 2.4.2018.

Tämän lukupiirin tarkoitus on tarjota paikka Atorox-ehdokkaista keskustelemiseen. Vaikka et olisi ilmoittautunut mukaan Risingin raatiin, olet lämpimästi tervetullut jakamaan mielipiteesi kunkin viikon novelleista. Yleistä jutustelua Atorox-äänestyksestä löydät täältä .

Käsiteltävänä ovat seuraavat novellit:
- Pirja Hyyryläinen: Muoamo
- Terhi Tarkiainen: Muistot putoilevat meistä
- Taru Kumara-Moisio: Sisimmältäni olen

Pirja Hyyryläinen: Muoamo

No niin, tässä oli jo enemmän tilaa ja kaarta kuin Paikkalipussa. Dystopinen tulevaisuus, jossa työpaikat vähenevät aina vain, mutta onhan kokonaisessa kaupungissa peräti kaksi avointa paikkaa. Mitä sitä siis valittamaan, etteikö töitä olisi. Tosin, tästä Vitriinistä sai sen kuvan, että se palvelisi koko kaupungin tarpeita, eikä siellä nyt yhtenä yksittäisenä päivänä nyt niin montaa työtöntä tuntunut olevan. Pieni kaupunki vai ovatko asiat oikeasti sittenkin ihan ok, jos työttömiä on noinkin vähän? Vai onko Vitriini vain yhden kaupunginosan tms. työvoimatori?

Paikkalipun tapaan tässä tuntui olevan hyviä ideoita, joista ammentaa. Kuvailussa oli jotain raukeaa, joka sopi novellin tapahtumiin oudon hyvin. Se oli yhtä aikaa varsin harmaata, mutta kuitenkin sellaista, että paikan päällä pysyi hyvin ja tapahtumapaikoista sai otteen. Varmaan se dystopia, joka teki tästä harmaudesta siedettävää.

Kuitenkin samaan aikaan jäi sellainen olo, että tässä oltaisiin oltu valmiita sprinttaamaan kymmeneen eri suuntaan, mutta sitten loppujen lopuksi mitään sen suurempaa ei tapahtunut. Tapetille viskottiin niin paljon asioita alussa. Lisääntymivelvollisuus, päähenkilön karjalaisuus, kuollut toinen lapsi, juoruilu päähenkilön aiemmista haaveista ja lankeemuksesta, koko litania neljästä osatusta kielestä ynnä muusta, saattolaulanta, etäiseksi jäänyt lasten isä, yhteiskuntarakenne, joka näyttää osaavan vain sortua, saattajien outo ihannointi, ynnä muuta, ynnä muuta. Näitä kaikkia hipaistaan lyhyesti ja tavallaan se toimii. Otanta oudosta paikasta ja ajasta. Mutta samaan aikaan tuntuu kuin katsoisi palapeliä, josta on kasattu vain puolet. Saattaa oikein toteutettuna olla hyväkin tapa kertoa, mutta tässä se jätti jälkeen tunteen siitä, että kirjoittaja ei olisi ollut aivan varma, mikä on novellin pääidea.

Atorox-ehdokkaaksi tässä on myös varsin vaisu spefielementti.

Kokonaisuutena turvallista keskikastia tänä vuonna, sanoisin. Hyvin kirjoitettu ja hyvää potentiaalia, mutta ei mitään sen suurempaa ja erikoista.

XXXXX

Terhi Tarkiainen: Muistot putoilevat meistä

Ideana mielenkiintoinen. Mikä on historian oppituntien merkitys aikana, jolloin kaikki maailman tieto on muutaman napinpainalluksen tai yhden googletuksen päässä? Novelli tuntuu nostavan keskiöön tarpeen moderoinnille, tieteelliselle suodatukselle. Jos kuka tahansa voi kirjoittaa historiaa, on suurena vaarana, että sitä ei tosiaankaan tehdä objektiivisesti. Silti, voisi kuvitella, että tällaisessakin maailmassa nousisi tahoja, jotka ottaisivat asiakseen toimia laadunvalvojina. Esimerkiksi nykypäivän Wikipedia näyttää hyvin erilaiselta kuin se Wikipedia, jossa suurinta osaa sivuista ei vielä edes ollut olemassa, eikä tarvittajia moderoijia vielä ollut tarpeeksi estämään sivujen muokkaamista aivan mihin sattuu.

Mutta, novellin tarkoitus on nostattaa mielipiteitä, joten oletetaan nyt sitten, että kaikki historia tietystä hetkestä eteenpäin on vain Internet-persoonallisuuksien tajunnanvirtaa. Noin kärjistetysti. Ajatus on, että kaikki lataavat jatkuvasti omat muistonsa pilveen, josta niitä sitten voi tarkistella. Olisi ollut hauskaa kuulla, miten tämä on vaikuttanut esimerkiksi oikeudenkäynteihin ja rikokseen noin ylipäätään. Samoin, voiko muistoja luoda? Jos kyllä, millaista on viihdeteollisuus? Onko historia ainut oppiaine, joka on kärsinyt, vai onko samoin käynyt esimerkiksi psykologialle, filosofialle, humanistisille aineille ylipäätään?

Ja ai niin, jostain syystä tämä teknologia aiheuttaa sen, että ihmisistä irtoilee palasia. Symbolista ihmisyyden kuoriutumista irti? Mitä tämä lisäsi novelliin?

Jos ei ole vielä tullut selväksi, niin minusta tämä oli tarpeettoman monimutkainen ja pikkuasioihin takertuva novelli. Ydinidea itsessään on mielenkiintoinen, mutta novellin lähestymistapa on outo. Miksi irtoilevat palaset? Puhtaan symboliikan takia vai pitikö kirjoittaja ajatuksesta visuaalisesti? Miksi nimenomaan historia nostetaan niin isoon keskiöön? Kirjoittajan oma intohimo aihetta kohtaan vai koettiinko se jotenkin parhaaksi tavaksi esitellä ja pohtia ideaa?

En kokenut saavani tästä hirveästi irti. Pitkälti se johtuu siitä, että olen niin eri mieltä kirjoittajan kanssa siitä, miten tällainen teknologia vaikuttaisi ihmiskunnan tapaan jäsentää ja oppia informaatiota, mutta toisaalta onhan optimistina joskus ihan hyvä vilkaista sitä kyynikoidenkin näkökulmaa. Tekisin sen vain mieluusti ilman sieluhilseilyä.

XXXXX

Taru Kumara-Moisio: Sisimmältäni olen

Kumara-Moision muutaman vuoden takainen Kia Ora on jäänyt mieleen hyvänä kokemuksena, jossa kuitenkin siinäkin jätettiin paljon selittämättä ja joka oli tämän novellin tapaan hyvin pitkälti tytön yritystä löytää oma paikkansa maailmassa, ymmärtää ja tulla ymmärretyksi. Viimevuotinen Tuikkimisen alkeet taas on sellainen, josta ei ole juuri jäänyt muistikuvia. Siinä oltiin jossakin oppikoulussa ja rakennettiin jotain hullua tuomiopäivän masiinaa koulun takaisessa männikössä? Ehkä, joohan?

Mutta niin, olisikohan tuo tiettyä taisteluväsymystä, mutta jotenkin en ole saanut yhdestäkään tämän viikon novellista minkäänlaista otetta. Tässä tytär yrittää luoda yhteyttä etäiseksi jääneeseen äitiinsä, joka paljastuu suoranaiseksi vaeltajaksi luonteeltaan. Jos luin oikein, äiti ei ole juuri ollut läsnä lapsen elämässä, vaan on vaellellut paikasta ja ihmisestä toiseen vailla huolta, luottaen ilmeisesti siihen, että lapsi itsestään oppii hänen kaltaisekseen? Ihan hyvä hahmonovelli siinä mielessä, että tämä on samaistuttava tilanne. Meillä kaikilla on varmasti ollut ne hetkemme, jolloin emme tunnista omia vanhempiamme.

Silti, kuten myös Muoamossa, tässäkin spefielementti on varsin heikko. Äiti saattaa olla yllättävän pitkäikäinen, jos tässä ollaan niin pitkällä tulevaisuudessa kuin novelli vähän niin kuin yrittää vihjailla, plus koko tämä kissansielujuttu, josta vihjaillaan vielä sitäkin epämääräisemmin. Yhdessä kohtaa jo ehdein lukea, että äiti olisi kuollessaan muuttunut kissaksi, mutta se taisikin olla pelkkä lennokas kielikuva.

Tahti on kova, läkähdyttävä suorastaan, eikä mistään ehdi saada minkäänlaista otetta, koska koko ajan tulee lisää materiaalia kuin konekiväärin piipusta. Kaikki tämä pyörii kyllä saman aiheen ympärillä, mutta tuntuu, että tässä sanotaan sama asia kymmenen kertaa hieman eri tavalla. Sinä olet kuin minä, vaikka et olekaan, mutta silti olet, mikä on hyvä, mutta myös huono, koska sinä et ole ihan niin kuin minä, vaikka oletkin, jne, jne.

Plus totta kai sukukansoja ja niiden kieltä. Koska se tuntuu olevan yksi alateemoista tänä vuonna. Irtopisteitä ropisee.

En ikävä kyllä pysty sanomaan, että tästäkään olisi jäänyt paljoa käteen. Teemassa on potentiaalia ja yksittäiset tilanteet ovat kuvauksellisia, mutta kokonaisuus jää aivan liian sekavaksi.

Lupasin livelukupiiriporukalle, että tulen raportoimaan äänestyskäyttäytymiseni. Äsken lukupiirin kokoontuessa uhosin äänestäväni vain kolmea novellia. Olin ja olen kuitenkin ehdottoman varma vain ja ainoastaan kaikkein parhaasta novellista. Koska haluan kuitenkin äänestää useampaa, päädyin lopulta lähettämään seuraavan listan:

Keskiyön kuvat
Vanha Obadiah Pike ja hänen vaimonsa
Toiseksi tulleita ei lasketa
Mansikkakakku
Reaktorirakkautta
Indiana

Reaktorirakkautta oli yllätysnousija listalle. Totesin, että se oli tarinana jättänyt vahvan ja kiinnostavan muistijäljen ja kohotti tämän takia asemiaan. Indianasta taas pidin paljon lukukokemuksena, mutta se ei ole jälkikäteen herättänyt suurempia tunteita tai ajatuksia ja putosi nyt sen takia alimmas listalla.

Keskiyön kuvat oli mielestäni siis ehdottomasti paras tämän kerran Atorox-ehdokkaista. Tarina oli hyvä ja loppu teki siitä entistä paremman. (Erittäin hyvät loput ovat surullisen harvinaisia! Nytkin listallani on kaksi heikolla lopulla varustettua novellia, mutta olen jotenkin vain alistunut siihen, että loppuja joutuu välillä vähän vain katsomaan sormien välistä.) Muutenkin novellin maailma oli kiinnostava ja tarina oli rakennettu hyvin. Lukukokemus oli kaikin puolin miellyttävä ja toisaalta olen palannut pohtimaan aihetta myös jälkikäteen.

Olen äänestänyt. Yleensä päädyn äänestämään vain paria novellia, mutta tänä vuonna taso oli senkin verran kova, että lopulliset äänet lähtivät neljälle novellille ja listan ulkopuolelle jäi ennätysmäärä melkein-novelleja.

Oma listani kuului:

1. Keskiyön kuvat
2. Mansikkakakku
3. Bah Ghawanin ennustaja
4. Vanha Obadiah Pike ja hänen vaimonsa

Mansikkakakku ja Keskiyön kuvat kilpailivat pitkään ykkössijasta. Päädyin lopulta Seppälän novelliin, koska se tuntui paremmin toteutetulta idealta. Mansikkakakku oli ehkä aavistuksen eheämpi kokonaisuutena, mutta Keskiyön kuvat oli yksinkertaisesti parempi idealtaan ja lukukokemukseltaan. Ero oli kuitenkin hienonhieno ja ääni olisi rehellisesti sanottuna voinut mennä kummalle tahansa.

Bah Ghawanin ennustaja jää mielestäni aavistuksen jälkeen kahden kärkeä, mutta se oli silti erinomaisen hyvä seikkailunovelli, jossa oli vieläkin parempi miljöö. Arvostan myös äänikirjaa. Jos tämä kipuaa henkilökohtaisen kahden kärkeni ohitse, en tule olemaan pettynyt.

Vanha Obadiah Pike ei mielestäni ole aivan voiton arvoinen, mutta pidän sen miljööstä ja perusideasta sen verran paljon, että se saa minulta kannatusäänen ja toivon sen sijoittuvan Top-10 joukkoon.

Ensimmäisenä kunniamainintana haluan mainita Honkosen Toiseksi tulleita ei lasketa, joka on yksi parhaita novelleja Atorox-historiassani. En vain voi sietää noin äkkijyrkkää ja laiskaa lopetusta, joten joudun suureksi surukseni jättämään sen ilman ääntä. Muina mainintoina nostan esiin Kangasvuon Mustan otsan, joka herätti eniten tulkintoja, Hakkaraisen Reaktorirakkautta, joka jäi mieleen tunnelmaltaan ja kuvailultaan, ja lopuksi Salosen Kylmempi kuin jää, jonka henkilökaartissa oli epäämätöntä potentiaalia.

Kokonaisuutena vuosi oli hyvä ja mielenkiintoinen. Teemoina pyörivät totta kai perinteiset historiallinen Suomi ja sukukansat, mutta niiden lisäksi novelleissa pyöri paljon epäkuolleita, kiellettyjä rakkaussuhteita, hyönteisiä ja alkoholismia. Ensimmäistä lukuun ottamatta nämä ovat kaikki pyörineet parin viime vuoden aikana otsikoissa ja onkin mielenkiintoista, miten paljon spefikirjoittajat ammentavat aineistoaan päivän kuumista lööpeistä. Ja jopa epäkuolleissa teemana oli usein skandaalimainen rakkaus, mikä on lööpeissä sekin läsnä.