Aikuistuminen, ikääntyminen ja vanheneminen

Ketjun aloittamisen innoitti se, että mulla on kenties elämäni eka aito ikäkriisi. :D Aiemmin elämässäni laaja ikähaarukka kaveriporukassa on mukavasti suojannut mua ilmiöltä, mutta kolmenkympin kolkutellessa alkaa tulla kumma olo esimerkiksi kaikesta. Luulen, että mun kohdalla koronasulku myös osui sellaiseen väliin, että kun ennen koronaa vietin vauhdikasta nuoruutta ja koronan jälkeen kotoilen 24/7 ollen vakituisessa parisuhteessa ja keskittyen työuran aloittamiseen, niin jotenkin ero yhdestä elämänvaiheesta toiseen siirtymiseen tapahtui tavallista paljon rajummin. Välissä kuitenkin oli useampi vuosi kun ei voinut bilettää, eikä mennä matalalla kynnyksellä paikkoihin, joissa olisi voinut tutustua uusiin tyyppeihin, eikä seikkailla ympäriinsä niin vapaamielisesti kuin aiemmin...

On tavallaan tosi kivaa elää vakaata ja vakiintunutta elämää, mutta hitto kun jotenkin kuumottaa että tässäkö tää sitten oli. Eikö enää valvomista aamukuuten - ei bilettämisen vuoksi vaan ihan vaan koska on niin hauskaa, eikö spontaaneja seikkailuita muille paikkakunnille ystävien kanssa, eikö uusia kasvoja ja paikkoja ja villiä vapauden tunnetta. Kroppa ei enää jaksa tanssia, ja iltayhdeltätoista on jo toivottoman väsynyt vaikka olisi miten hauskaa. Siihen lisäksi tulee sitten päälle fiilikset siitä, että nythän sitä pitäisi jo hiljalleen se vakkarityöpaikka löytyä, lapset laittaa alulle ennen kuin hedelmällisyys heikkenee, paperit vihdoin ulos yliopistosta jne jne jne. Äh.

Samaan aikaan olen kyllä kuullut monen ihmisen sanovan, että kolmikymppisyys on niiden mielestä elämän parasta aikaa, joten tavallaan odotan innolla mitä sieltä sitten seuraavaksi on luvassa. Yleisesti olen kuullut, että keho väsyy nopeampaa, mutta samalla sitä on ehtinyt oppia millaisista asioista pitää ja mikä itselle sopii, ja luoda elämästään itsensä näköisen. Ja kolmikymppistä ihmistä en itse edes pidä vanhana, eli itseäni ei edes vaivaa se, että olisin jotenkin "vanha", vaan enemmänkin jonkinasteinen edellisen elämänvaiheen taakseen jättämisen harmistus.

Luulen olevani jos en nyt Risingin nuorempaa polvea niin vähintään jossain keskivälin alareunoilla olevaa iältäni, joten kiinnostaisi kuulla muiden ajatuksia. Miltä tuntui jättää nuoruus taakse? Huomasiko sitä edes? Mikä seuraavissa ikävaiheissa mietityttää, mitä taas odotatte? Mihin olette tyytyväisiä tämänhetkisessä ikävaiheessanne?

Niin, itse olen niitä jotka kokevat olevansa vanhoja, ja olisin mieluusti vielä kolmekymppinen. Kolmekymppisenäkin koin kyllä olevani vanha, vaikka pyöreiden täyttäminen itsessään ei ahdistanut, lähinnä ennen sitä ja sen jälkeen. Toisaalta koin olevani vanha myös 26-vuotiaana, mihin on hyvin voinut vaikuttaa selvästi nuorempi kaveriporukka. Opiskellessakin olin vanhimmasta päästä. Toisaalta myös täysi-ikäistyminen oli oma kriisinsä... Kuten eräs tuttavani asian silloin ilmaisi: "#€&%  me ollaan vanhoja!!" Teini-ikä jäi taakse ja kaikkia vähän hirvitti kun nyt pitäisi olla niitä Aikuisia. Nyt pelkään hukkaanko nelikymppisetkin kriiseilyn takia vain huomatakseni että oikeastaan olin nyt ihan hyvässä iässä, jos en nyt enää oikeasti nuori niin en nyt mikään kaikki mahdollisuuteni jo menettänytkään. Mutta jotenkin se järkeily ei vaan aina auta.

Jonkinasteinen kriiseily lienee ihmisille kuitenkin jollain lailla tarpeellista kun elämäntilanne muuttuu, vaikka se ei kaikilla yhtä vahvasti ilmenekään. Nykyään paineita on jollain tavalla paljon enemmän, koska nuoruutta ihannoidaan nyt vielä korostetummin kuin silloin kuin olin itse nuori. Media, mainokset ja yleinen asenne antaa kuvan että maailma on suunnattu nuorille ja rikkaille. Pitäisi saavuttaa jo parikymppisenä jotain, hankkia hyvä työ, omistusasunto ja kaikki. Jos pienituloisuus uhkaa niin "oma vika". Entiset tasaiset ja pitkät työurat ovat muuttuneet kaikenlaiseksi silpuksi, koko ajan puhutaan ikäsyrjinnästä töissä ja siitä miten vaikea on saada töitä jos jää työttömäksi vaikkapa 45-vuotiaana. Tuntuu että jotain jo saavuttaneet henkilöt ovat koko ajan nuorempia. Ehkä he olivat yhtä nuoria silloinkin kun olin pieni? Toki osa julkisuuden henkilöistä on ikääntyneempiä, mutta he ovatkin Julkisuuden Henkilöitä, ja aivan Eri Asia.

Toki osa ovista sulkeutuukin kun ikää tulee lisää. Ja täytyy myöntää että kaipaan vähän sellaista nuoruutta jossa oli loputtomasti aikaa vaellella pitkin poikin ja istuksia juttelemassa, tai tehdä reissuja ympäri Suomea. En tiedä johtuuko se siitä että tuntuu että nuoruudesta on jäänyt jotain elämättä, vai vain tällaisen vanhuksen nostalgisuutta ja kaipuuta aikaan kun kaikki oli vielä edessä ja mahdollisuudet auki, ja maailmantilanne ei ollut yhtä levoton kuin nyt. Koska ei se aika nyt oikeasti niin kivaa ollut. Mutta nyt ei ystävissä ole enää ketään jolle ehdottaa - tai joka ehdottaisi - että lähdetkö vaikka kahville ex tempore, pitää olla vähintään parin viikon varoaika jos ihmisillä on ylipäätään aikaa tavata.

Vanheneminen tuntuu oudolta, koska jotenkin samaan aikaan tuntee olevansa liian vanha mutta samalla tuntuu että on edelleen saman ikäinen kuin parikymppisenä. Tuntuu että itse ei vanhene vaan muu maailma nuorenee, ja samalla itse jää jotenkin syrjään ja vanhenee. Tätä on vaikea selittää? Itse toivoisin että saisin vielä jotain ns. aikaan ja että tulevaisuus olisi hieman varakkaampi, vaikka en varmaan enää tässä vaiheessa saa itselleni mitään rahakasta työuraa, jos nyt sellaista on enää kellekään tiedossa. Mutta tietysti toivoisin että pysyisin terveenä ja hyväkuntoisena. Silloin voisi tehdä kivoja reissuja vielä vanhanakin.

Kolmekymppisen ajatuksia ikähaarukasta toiseen siirtymisestä...

Itse koin kolmenkympinkriisin siinä 27-vuotiaana, kun elämäntilanne muuttui rajusti. Siirryin tasaisesti eteenpäin kehittyvästä parisuhde- ja työtilanteesta tyhjiöön, josta piti alkaa rakentaa uutta. Kuumotti! Kun sitten oikeasti täytin 30, olin jo sinut iän kanssa   

Elämäntilanne siis luo mielestäni enemmän ikäkriisiä, kuin se itse numero. Eli se mielikuva, mitä on ajatellut tekevänsä tai olevansa tietyn ikäisenä. Varmasti myös yhteiskunnasta, kulttuurista ja vaikka omasta perheestä tulee viestiä siitä, mitä "pitäisi" olla. 

Itsellä kriiseilyä rauhoittaa ajatus siitä, että etenen oman elämäni polulla, en muiden. Myös epäonnistumiset ovat etappeja sillä matkalla.