Luin Mandelin kirjan Asema 11.
Pidin lukemastani, vaikken ollutkaan vakuuttunut, oliko tarina niin hyvä tai omaperäinen maailmanloppukuvaus kuin kansipapereiden arvostelusitaatit antoivat ymmärtää. (Kansipapereissa kyllä yleensäkin saatetaan sanoa kaikkea hassua…) Harvassa muussakaan tarinassa kyse on "vain selviytymisestä". Tämä oli mielestäni kiltti tarina maailmanlopusta. Esimerkiksi väkivaltaa tai kuolemaa ei kuvattu kovin läheltä. Siten ehkä helposti lähestyttävä teos sellaisillekin lukijoille, jotka eivät muutoin lue kyseistä genreä.
Olisi voinut kuvitella, että tällainen pandemiatarina olisi juuri nyt koronavuosien jälkeen tuntunut erityisen todentuntuiselta kauhuskenaariolta. Sellaiselta, jota lukiessa miettisi, että samalla tavalla saattaisi oikeasti käydä, hui kamala. Mutta ei. Minulle ei lukiessa tullut sellaista oloa, koska mielestäni tarinan kuvaama viruspandemia ei ollut uskottava.
Sanoisin, että toiminnan sijasta tässä kirjassa keskiössä oli tunnelma. (“Miltä tuntui, kun kaikki päättyi?”) Tunnelma oli surumielinen, toisaalta jollain tapaa seesteinen. Erityisesti arvostin sitä, miten kerronnassa siirryttiin nopeasti ja sulavasti tunnetilasta toiseen. Ensin huomio kiinnittyy hetken kauneuteen ja sitten kaikki onkin lopussa. Tai toisin päin. Maailmanloppu oli ikään kuin herättänyt ihmiset huomaamaan ympäröivän maailman kauneuden ja arvostamaan niitä arkipäivän ihmeitä, joiden keskellä ihminen oli ennen pandemiaa elänyt. Tarinassa oli omaan makuuni hieman turhankin paljon alleviivausta näiden teemojen osalta. Esimerkiksi toistui asioiden tekeminen viimeistä kertaa ja sen pohdiskelu, mitä kaikkea ei enää ole saatavilla modernin teollisen yhteiskunnan romahdettua.
Siitä pidin, että samoja teemoja kuten ihmisten välisiä yhteyksiä ja niiden katkeamista käytiin läpi sekä nykymaailmassa että pandemiaa seuranneena aikana. Rakas ihminen tai koko entinen elämä saattaa äkisti olla poissa, oli kyse sitten parisuhteen tai sivilisaation lopusta. Myöhempien aikojen yksinäisyys toki oli sikäli absoluuttisempaa, kun ei enää ollut olemassa kovin montaa ihmistä, eikä keinoja pitää heihin yhteyttä tai matkata heidän luokseen. Silti toiset ihmiset ovat kiintopisteitä, jotka saavat eletyn elämän tuntumaan todelliselta. Vaikken alleviivaamisesta siis pidäkään, enkä aina suorista ohjeistakaan, oli tämä minusta hyvin sanottu: “Hänen pitäisi soittaa jollekulle, oikeastaan ihan kaikille, hänen pitäisi soittaa jokaiselle, jota hän oli ikinä rakastanut, ja puhua siitä mikä oli tärkeää.”
Tapa, jolla nykymaailmaa kuvattiin, tuntui ehkä vähän kliseiseltä. Ei kaikille nykyihmisille ole normaalia lennellä lentokoneilla maanosasta toiseen, eivätkä kaikki ole ansassa turhanpäiväisessä työssä tai muutoin pode vierauden tunnetta omaa elämäänsä kohtaan. Toki jos joku kirjaa lukiessa tunnistaa itsensä ja herää miettimään, että herttinen, en elä sellaista elämää kuin haluaisin, niin hyvä oivallushan se.
Lukiessa pidin tunteesta, kuin tarinan juoni olisi sekin ollut vähän eksyksissä. Tällä viittaan siihen, kuinka
Paikoin jatkuva hyppiminen eri aikatasojen ja näkökulmahenkilöiden välillä harmitti, esimerkiksi kun hyvä jännitys raukesi hypättäessä taas jonnekin toisaalle. Tarina tuntui myös pituuttaan pidemmältä. Yksi päivä tuntui kestävän ikuisuuden, kun välissä on useita aikajatkumoja ja ihmisten elämiä. Eri aikatasoissa liikkumisen ansiosta pääsi kyllä mielenkiintoisella tavalla seuraamaan, miten etenkin erään henkilöhahmon elämä ja ajatusmaailma olivat kehittyneet. Tarkoitan
Kirsten, jota kai eniten voisi sanoa tarinan päähenkilöksi, jäi mielestäni aika etäiseksi. Persoona katosi ehkä muuhun taiteilijaseurueeseen, kun koetin samaan aikaan muistaa, kuka heistä oli kukin. Eniten pidin kirjan osuudesta, jossa kerrottiin Clarkin elämästä pandemian puhkeamisen jälkeen.
Lopun tietynlainen epätäydellisyys hämmensi minua.
Ensin mietin, että loppu ehkä jotenkin symboloi elämän epätäydellisyyttä ja sitä, kuinka aina jää jotain kesken. Sitten kuitenkin mietin, että kyse oli siitä, kuinka lopussa viimein päästettiin irti menneestä ja suunnattiin tulevaan. Romahduksen jälkeen elävät ihmiset etsivät jälkiä entisestä maailmasta ja takertuvat muistoihin. Toisaalta henkilöhahmot olivat pohtineet, tuleeko ihminen onnellisemmaksi vai onnettomammaksi, kun miettii kaikkea mennyttä, ja että eniten kärsivät he, jotka muistavat vanhan maailman parhaiten, eivät kykene unohtamaan eivät menetettyä hyvää eivätkä kohdattua pahaa. Siispä se, ettei lopussa enää setvittykään vielä kertaalleen läpi Arthurin elämää ja kuolemaa, kuvasti ja merkitsi sitä, että tarinan henkilöt vapautuivat menneisyyden muistelusta ja kaipuusta. … Tai sitten kirjailijalle vain iski deadline. 
Kirja on saanut Risingin tietokannassakin hyviä arvosanoja, joten ilmeisesti on tykätty. Olisi kiva kuulla ajatuksia kirjasta. 
Tai onko joku nähnyt kirjasta tehtyä tv-sarjaa Station Eleven, millainen mahtaa olla?
