Huomattava osa Risingshadowin kävijäkunnasta on kiinnostunut lähinnä fantasiakirjallisuudesta, joten ajattelin piristää myös kaikkia foorumin scifi-ihmisiä tekemällä haastattelun tämän vuoden Atorox-scifinovellikilpailun voittajakaksikolle Tero Niemelle ja Anne Salmiselle. Anne opiskelee sattumalta samassa koulussa kuin minä, joten idea tähän haastatteluun syntyi tavallaan sitä kautta. Kaikki kävijät eivät varmaankaan seuraa Porttia, Spiniä ja niitä muita kotimaisia Science-Fictioniin keskittyviä julkaisuja, joten toivottavasti he tutustuisivat Teron ja Annen tuotantoon kenties tätä kautta.
Ja jos joku kiinnostuu enemmänkin Nimbus-aiheesta, niin tässä linkki myös suoraan Teron kotisivulle. http://cc.joensuu.fi/~tniemi/nimbus
Kertokaa lyhyesti itsestänne ja vaikka harrastuksistanne ja muista mielenkiinnon kohteistanne jne.
A: Neiti A on 27-vuotias ja opiskelee tällä hetkellä Lappeenrannassa kiviesine- ja korumuotoilua, harrastuksina lukeminen, manga & anime, toisinaan tietokoneella pelaaminen, ja väärällä paikkakunnalla asuvan miehen luona vierailu.
T: Jaahah. Herra T on sitten tänään 28-vuotias ikuinen yliopisto-opiskelija, pääaineena matematiikka ja harrasteina (kirjoittamisen lisäksi) sekalaista tiedettä ja taidetta.
Mistä kirjoittaminen yhdessä sai alkunsa, ja oletteko kirjoittaneet paljon itsenäisesti ennen kun aloitte kirjoittamaan yhdessä ja kirjoitatteko edelleen osan tarinoista yksin? Olisi myös mielenkiintoista tietää miten tuollainen yhteistyö kirjoittamisessa sujuu käytännössä. Kirjoittaako toinen enemmän toimintaa ja keskittyykö toinen enemmän henkilöihin ja maailman luomiseen? Entä tekninen puoli asiassa, eli onko se yhteistyö enemmän semmoista suunnittelua ja ideointia, ja se lopullinen kirjoittamis-osuus jääkin lopulta vain yhden ihmisen harteille?
T: Aina meiltä kysytään tätä.
A: Tunnustan kirjoittaneeni joskus yhden aivan kokonaisen (ei-Nimbus) novellin, jonka Tero sitten kritisoi kliseiseksi. Muuten olen kirjoitellut vain jotain satunnaisia pätkiä.
T: Joka tapahtui, ennekuin aloimme seurustella. Eli kuvio on karkeasti tämä: Meillä on tutut päähenkilöt, joista on helppo keskustella. Me puhelemme keskenämme ja kirjaamme sekalaisia ajatuksenpätkiä (ja juonikuvioraakileita) ideat-kansioon, josta sitten jotenkin mystisesti muodostuu kokonaisia tarinoita.
A: Tero on ehkä enemmän vastuussa tekniikasta, minä kun en tiedä mitään ydinkäyttöisistä rakettimoottoreista.
T: Joista niistäkin Nimbus tietää enemmän kuin minä. Jossain pimeissä kammioissa minä naksuttelen novellin raakaversion, joka yrittää vastata meidän molempien mielikuvaa Nimbus-novellista. Sitten minä kiikutan Annelle valmiin tarinan (katso katso, lue lue!) ja Anne vetelee novellin palasiksi punakynällä. (Eli minä siis teen sen varsinaisen kirjoittamisen.)
A: Koska minulla ei riitä kärsivällisyys pidemmän tekstin kirjoittamiseen, lauseet tappelevat vastaan.
T: Kirjoittaminen vaatii kestävää takapuolta. 90% kaikesta "luovasta" työstä tapahtuu sitä ennen. Yleensä saa kyllä kuulla, jos kirjoittaa väärin.
A: Eli sankaritar säästyköön Teron synkeimmiltä ideoilta, sanon minä!
T: Hyvää realismia syntyy, kun pessimisti (minä) lyö päänsä yhteen "ei söpöjä asioita saa potkia"-realistin kanssa. Jos minä vastaan reaktoreista, kulmanopeuksista ja kiihtyvyyksistä, niin Anne vastaa varmaankin moraalista ja yleisestä oikeustajusta.
Inspiroivia kirjailijoita, esikuvia ja muita vaikuttajia? (Lisänä vaikka top-5 listat suosikkikirjoista/kirjailijoista) Olisi hauska tietää myös vaikka ne ihan varhaisimmat muistikuvat juuri tästä kirjallisuuslajista.
A: Ihan ensimmäinen scifi-kirja jonka luin, oli Isaac Asimovin Alaston Aurinko, joka oli päätynyt lapsuudenkodin kirjahyllyyn jostain mystisestä syystä. Avaruutta, dekkaria, robotteja, mitä muuta voi vaikutteille altis teini tehdä, kuin painua kirjastoon ja etsiä lisää Asimovin kirjoja, ja vähitellen alkaa metsästää muutakin scifiä hyllyjen kätköistä. Olin jo ihan koukussa.
T: Ensimmäinen "aikuisten osastolta" lainaamani kirja oli Arthur C. Clarken 2001. Sen jälkeen luin kaiken hyllyssä olleen Clarken, sitten Asimovin, (Stanislaw) Lemin, jne. Jälkikäteen olen kuullut, että monilla on ollut tällainen ns. "ahmintaikä", jossa luetaan kaikki mahdollinen raketteja, sädeaseita, tai outoja tapahtumia sisältävä. Ahmimisiässä kannattaisi olla varovainen, sillä se vaikuttaa koko loppuelämän ajan. (Samaa asiaahan tässä yhä tehdään.)
A: Annen Top 5 (oli vaikea tehdä, Asimov on numero 1, muut kirjailijat eivät paremmuusjärjestyksessä)
- Isaac Asimov
- Arthur C. Clarke
- Terry Pratchett
- Robert Holdstock
- Hal Clement : Mission of Gravity (olen lukenut sen vain kerran joskus nuorempana, mutta muistan kummallisen planeetan ja sen ei-ihmismäisten asukkaiden aiheuttaman upean "sense of wonder" tunteen)
T: Laajensin tämän kysymyksen itselleni sopivaksi. Teron Top 5 minuun vaikuttaneista asioista:
- Arthur C. Clarken koko tuotanto (teknisellä realismillaan)
- Elite (tietokonepeli Commodore 64:llä, avoimella maailmankaikkeudellaan)
- Stanislaw Lem (yhdistämällä filosofiaa tieteiskirjallisuuteen, kuorruttaen kaiken huumorilla)
- Robotech vanhalta Super Channelilta. (Jättiläisrobotteja ja nyyhkyromantiikkaa)
- ja uusimpana Cowboy Bebop -animescifisarja (nerokkaan väljällä juonenkäytöllään)
Kuvailkaa lyhyesti scifimaailmaanne.
T: Noh, Meillä on tämä Nimbus ja sitten...
A: Nimbuksella on Talamus, ja avaruusalus, ja halu nähdä jokin kimmeltävä kohde joka sattuu olemaan mukavasti 14 parsekin päässä nykyisestä sijainnista.
T: Avaruus on karu paikka. Tähdet ovat valovuosien päässä ja varsinainen matkustaminen niiden välillä vaatii miljoona tonnia metallia ja polttoainetta, paljon ylimääräistä käteistä, suuren kiertoratatelakan ja useita vuosikymmeniä aikaa. Kaiken tämän jälkeenkin pääseminen toiselle tähdelle asti on epävarmaa.
A: Mutta kun siellä on niin paljon nähtävää! Ihminen on jotenkin onnistunut levittäytymään avaruuteen, ja aina toisinaan asutus on jopa onnistunut.
T: Kukaan ei enää tiedä, kuinka kauas ihmiskunta on oikein levinnyt ja mitä nähnyt, keitä tavannut ja mitä tehnyt. Tieto ei enää kulje ihmiskunnan osien välillä, pelkkä informaation lähettäminen ja vastaanottaminen vaatii paljon aikaa, rahaa ja resursseja.
A: Eristäytyneet siirtokunnat kehittyvät omiin suuntiinsa, toisistaan tietämättä. Ja kaiken tämän välimaastossa seikkailee Nimbus, kuluttaen enemmän avaruusaluksia matkoillaan kuin mihin hänellä olisi varaa.
T: No raha on joka tapauksessa tähtijärjestelmäkohtaista.
A: Mutta Nimbuksella onkin tapana ennemmin tuijotella uusia ionimoottoreita kuin uusia vaatteita.
T: Eli Nimbus on tällainen tavanomainen nuori nainen, jolla on jonkinlainen pakkomielle päästä kauemmaksi avaruudessa kuin kukaan muu. Talamus on yhdistetty tallennusmedia ja käyttöjärjestelmä, jonka tehtävänä on hallita kaikkia arkipäivän ärsyttävyyksiä, kuten vuokraa ja puhelinlaskuja. Yhdessä he käyttäytyvät kuin vanha aviopari. Ja taustana on koko kummallinen maailmankaikkeus.
A: Muutama alienikin tulee vastaan, huu.
T: Sekä kuolleita siirtokuntia, kadonneita kansoja, kaljuuntuvia ja punapartaisia hiekkaharvesterinkorjaajia...
A: Koko kahvilan täydeltä kiertorataturisteja yhdenmukaisissa avaruuspuvuissa...
T: Pari maanantaiaamua, muutama taloushuoli, koko planeetan täyttävä megakorporaatio...
A: Eli sitä normaalia avaruusseikkailijan arkea.
Miksi tulitte valinneeksi teemaksi juuri scifi-aihealueen? (Eli mikä siinä kiehtoo ja löytyykö aiheesta kenties myös jotain mistä ette pidä?)
T: Aina kun kirjoittaa rakettimoottorin korjaamisesta painottomassa tilassa niin jotenkin se lasketaan aina kuuluvaksi tieteiskirjallisuuteen.
A: No kun, scifi ja avaruus ovat jotenkin toisiinsa sidottuja. Minä olen scifissä aina pitänyt siitä, että päästään kauas, pois maapallolta, nähdään uusia maailmoja. Tulen aina olemaan pieni eskapisti joka huokaillen tuijottelee tähtiin talven pimeinä pakkasiltoina.
T: Tämän lisäksi scifi antaa mahdollisuuden (fantasian tavoin) kirjoittaa mistä tahansa, käyttäen kaikkia kerronnan mahdollisuuksia. Scifissä oli välissä (tuossa 80-luvun loppupuolella) cyberpunk-kausi, jossa maailmankuvat muuttuivat raadollisemmiksi, kaoottisemmiksi ja synkeämmiksi. Kun oli lukenut nuoruutensa noita laajemmalla ja avaruudellisemmalla maailmankuvalla varustettuja kirjoja, sitä jotenkin kaipasi takaisin avaruuteen, painepukuun ja seikkailuun. Sellaista tieteiskirjallisuutta ei enää löytynyt, pakko oli ruveta itse tekemään.
A: Ja kun ei tarvitse kirjoittaa jo olemassa olevista maista ja kulttuureista, niitä voi muokata ja luoda itse omansa.
T: Nykyscifissä ärsyttää lähinnä tiiliskivenpaksut (yli tuhatsivuiset) eepokset, joissa varsinaista asiaa on loppujen lopuksi hyvin vähän, sekä sekalaiset tieteelliset epätarkkuudet ja "karamellivärinen" avaruus, jossa virtaviivaiset alukset vipeltelevät purppuranpunaisten lasersäteiden ja sateenkaarenväristen plasmapallojen seassa.
A: Eli Terolla on huonompi sietokyky esim. tv:n "köppöscifin" suhteen, jota minä saatan katsella kuten muut saippuasarjoja.
T: Anne sitten kertoo, jos telkkarissa näkyi jotain jännää.
Mitä mieltä olette kotimaisesta scifistä, ja kyseisen kirjallisuuslajin arvostuksesta Suomessa? (Voitte sanoa mielipiteitä myös fantasiakirjallisuudesta ja sen "määräävästä asemasta" nykyaikana. Sitä suomennetaan tänä päivänä kuitenkin huomattavasti enemmän kuin scifikirjallisuutta)
T: Täytyy tunnustaa, että luen nykyisin kamalan vähän tieteiskirjallisuutta ja fantasiaa en enää juuri lainkaan. Nykyisin tulee rentouduttua lukemalla paksuja popularisoituja tiedekirjoja, joita Terra Cognita ja Art House ovat suomeksi julkaisseet. "Lukujen taivas" oli erinomaista pohdintaa siitä, mistä numerot ja matematiikka oikein ovat peräisin. Ovatko ne ihmisen keksimiä vai tulevatko ne jostain ulkopuolelta, maailmankaikkeudesta.
A: Juu, ja kuinka täyteen hotelliin jossa on jo ääretön määrä vieraita, mahtuu silti vielä toinen ääretön lisää, Tero selitti koko homman.
T: Löytyy varmaan verkostakin Hilbertin hotellin nimellä.
A: Itsekään en juuri enää ehdi lukea, ja nykyään ensimmäinen käteen osuva kirja on yleensä Terry Pratchettin Discworld -sarjaan kuuluva. Scifiä yleensäkin näkee ihan liian harvoin kirjakaupoissa, ainakin pienemmissä. Fantasia taitaa olla nyt muodissa.
T: Luin itse joskus aikoinani Sormusten Herran kahteen kertaan, ja yritin sen jälkeen vielä Dragonlancea, mutta ilmeisesti henkilökohtainen miekka ja magia -raja oli jo tullut täytettyä. Nykypolvi taitaa ahmia fantasiaa samalla tyylillä kuin minä joskus aikoinani tieteiskirjallisuutta. Siinä ei ole mitään pahaa, lukekaa niin paljon kuin jaksatte. Jos huonosti käy, alatte pian itse kirjoittamaan.
A: Aina on tilaa vielä yhdelle suomalaiselle, joka kirjoittaa scifiä!
T: Tai fantasiaa. Tärkeintä on kirjoittaa sellaista tekstiä, jota itse haluaisi lukea.
Tulevaisuudensuunnitelmia: Onko toiveita tarinoiden kääntämisestä myös muille kielille?
T: Anne haluaisi Nimbuksista animen.
A: (Naurua.)
T: Sitten on käyty (melko yksipuolista) sähköpostikeskustelua kustantajien kanssa. Kustannetun tekstin julkaiseminen Suomessa on oma lukunsa, eikä siihen riitä, että julkaisee pari novellia ja voittaa kaksi novellikilpailua. Kirjankustannus on liiketoimintaa ja kustantamot varovaisia. Valmista tekstimassaa meillä on jo parin kirjan verran.
A: Ja lisää tekstiä tehdään, Nimbuksella on vielä paljon nähtävää, me vain odottelemme, minne hän haluaa seuraavaksi suunnistaa.
T: Lisäksi meillä on jo lukijoita, ja he haluavat lisää (ja heti!) Kirjoittaminen onkin koko hommassa kaikkein hauskinta, kumpikaan meistä kun ei ole kamalan hyvä myynnissä ja markkinoinnissa. Haaveena on nähdä oma nimi kirjakaupan alekorissa.
A: Olisihan se mukava menestyä ulkomaillakin, mennä esittelemään Nimbusta kirjamessuille vaikka Japaniin tai Norjaan.
T: Loistavat maavalinnat. Johanna Sinisalo kertoi meille kirjan kääntämisestä ja ulkomailla julkaisemisesta, ja siihen liittyi kaikenlaista kummallista apurahojen ja muiden suhteen. Taistelemme nyt aluksi näiden suomalaisten laitosten kanssa. Meiltä on julkaistu tähän mennessä vasta kaksi novellia Portti-lehdessä. Spinissä julkaistaan aivan kohta kolmas, kansikuvan kanssa.
A: Josta pääsemmekin aiheeseen Anne & Tero presents, valittu pala Nimbuksen uusimmasta seikkailusta, eli alku Spinissä 03/03 julkaistavasta novellista Kuten ihmiset tekevät
(HD 20280, Kandahar). Kiinnostuneimmat voivat tutustua lehteen tai tilata vaikka irtonumeron osoitteessa http://tsfs.utu.fi/spin/
T: Hyvän asian puolesta. Kyseessä on harrastelijalehti (fanzine), emmekä mekään tällä mitään tienaa.
A: Aurinkoista talvea, tehkää lumiukkoja!
***
Kuten Ihmiset Tekevät
HD 20280, Kandahar
Likaiset pilvet kiemurtelevat jossain horisontissa ja minua pelottaa. Kaksinkertainen turvavyö kiristää rintakehää ja minä puristan kiinni Talamuksen ohuesta kantolaatikosta molemmin käsin.
Taas uusi kivi osuu renkaan alle ja se iskee liian pehmeät iskunvaimentimet pohjaan asti. Älähdän ääneen turvavöissäni, nopeutta on mielestäni aivan liikaa, eikä instituutin maastoautoissa ole edes ovia. Ne ovat pelkkää avonaista putkirunkoa, ja vieressä vilisee paljas maaperä aivan liian nopeasti.
Pelkkää hiekkaa ja puoliksi vajonneita lohkareita. Minä olen nähnyt elämäni aikana jo melko monta kiviaavikkoa. Tuuli tekee kaikkialla samanlaisia kuvioita hiekkaan, hautautuneiden lohkareiden ympärille. Ensin kaareva dyyniharjanne ja sitten syvennys kiven tuulenpuoleiselle reunalle, kaikkialla maailmankaikkeudessa, tuhat miljardia kertaa.
Tuuli puhaltaa hiekkaa ja horisontissa kiemurtelevat pilvet, tuhannella miljardilla planeetalla. Ikuisesti samanlaisina.
Renkaista kohoava pöly sekoittuu avoimen polttokennon pakohöyryyn, ja pienemmät kivet napsahtelevat runkolevyihin. En kehtaa pyytää Rayta hiljentämään. Jos se edes on hänen nimensä, itse hän sanoi olevansa Rock. Samalla hän kertoi ammatikseen kivet, joten minä päättelin sen olleen jonkinlainen vitsi. Kaikki muut sanovat häntä Rayksi, joten niin minäkin olen tehnyt, eikä hän ole siitä huomauttanut.
Suodattimen maski hiostaa ja painaa kasvoja. Käyttäisin mieluummin kunnon painepukua, kuin pelkkää maskia ja suodatinta. Painepuvussa on sentään ilmastointi.
Sitä paitsi on jollain tavoin väärin olla ulkona ilman painepukua. Se tuntuu omituiselta.
"Vety", huutaa Ray tottuneesti oman maskinsa lävitse.
"Vety?" ihmettelen ja mietin loppuuko meiltä ajoaine. Se ei olisi mikään ihme, vilkuilen mittaristoa sivusilmällä, enkä saa selvää. Kaikki vain tärisee liikaa.
"Täsmälleen", huutaa Ray, "Siitä se on kiinni. Se on elämän edellytys, siitä sen voi päätellä. Onko planeetta tarpeeksi massiivinen vain ei. Liian pieni ja vety karkaa, whuus", hän irrottaa kädet ohjaimista, "avaruuteen. Massaa pitää olla!"
Nyökkään ja puristan Talamusta lujemmin rintakehääni vasten. Kämmenet hikoavat ohuiden hanskojen sisällä, mutta Ray on oikeassa. Ilman vetyä ei olisi elämää.
Tuuli puhaltaa hiuksissa ja liian ohut kaasukehä kirvelee silmiä suojalaseista huolimatta. Raylla on päässään suuri ja leveälierinen lakki, jonka hän on solminut leukansa alta. Se näyttää aika kummalliselta suojalasien ja hengitysmaskin kanssa, mutta se on varmaankin käytännöllistä.
Sitä paitsi Ray on aivan liian suurikokoinen, jotta kukaan koskaan sanoisi mitään hänen pukeutumisestaan.
Tähti paistaa edestäpäin. Siristelen silmiäni sitä katsellessani ja mietin, mitä minä oikein teen täällä. Tähti oli Henry Draperin mielestä numeroltaan kaksikymmentätuhatta ja kaksisataakahdeksankymmentä. Mitätön luku maailmankaikkeudessa, yhtä mitätön kuin tämä planeettakin. Pelkkää hiekkaa, kiviä ja likaisia pilviä.
Sekä jotain muuta.
Muinainen sivilisaatio.
Ensimmäinen kerta kun olin koskaan kuullut jonkin ihmiskunnan ulkopuolisen kulttuurin olemassaolosta. Sellainen on voinut tietenkin löytyä jo joskus aikaisemminkin, joltain toiselta tähdeltä, mutta sitä on mahdotonta sanoa. Niistä minä en tiedä. Tähtien välillä ei tieto etene, eikä ihmiskunta välitä kertoa.
"Sinulle tullaan pitämään aika esitelmä", huutaa Ray ja minä kuulen jonkinlaista virnistystä hänen äänestään, "Metcalfe on oikea instituutin selkäranka. Kunhan muistat, etteivät ne ole ihmisiä. Se on tärkeä muistaa, sanoo Iris mitä tahansa. Ne eivät ole ihmisiä."
Nyökkään. Tiedän etteivät ne tule olemaan ihmisiä.
"Heti kun on kaksi silmää ja raajat, niin siinä näkee ilmeen, mutta se on oman pään sisällä. Kun on ilme, on myös ajatus, mutta se kaikki tapahtuu vain omassa päässä. Ne eivät ole ihmisiä. Kun niitä katselee, on viisainta pitää oma pää tyhjänä. Ilman mitään ennakkoasenteita."
Nyökkään ja epäilen kykenenkö sellaiseen. Olen minä jo nähnyt kuvia ja käynyt Talamuksen kanssa lävitse koko tieteellisen aineiston. Heidät olisi löydetty jo aikaisemminkin, mutta ihmiskunta asettui järjestelmään saapuessaan mieluummin toiselle planeetalle. Jonnekin missä oli vettä.
Kandahar on kuiva maailma. Kuiva ja hapeton. Hiilidioksidin paine on riittävän suuri suodattimille ja kenties jopa kasveillekin, mutta täällä ei ole mitään. Ei kasveja, ei vettä, eikä happea. Siirtokunnan perustamisen ajan luotaimet kiersivät järjestelmää ja tallensivat tietojaan, kaikki arkistoitiin tarkasti ja siirrettiin syrjään. Suurimmat planetoidit nimettiin kauniisti antiikin Terran kaupunkien mukaan ja järjestelmän ratarakenne tutkittiin, eikä mitään yllättävää löytynyt. Ihmiskunta oli vain jälleen kerran osoittanut itselleen olevansa maailmankaikkeuden herra ja valloittanut uuden maailman.
Kului vuosikymmeniä ja sukupolvet vaihtuivat. Nuori ja aloitteleva tähtitieteilijä nimeltä Didi Pabel kävi lävitse niitä harvoja luotaintallenteita, joita järjestelmän muista planeetoista oli aikoinaan kerätty, ja silloin hän löysi jotain, jota ei olisi pitänyt olla olemassa.
Sisimmän planeetan pinnan kuvista erottui säännöllisiä kolmiulotteisia rakenteita ja Didi Pabel tiesi välittömästi koko nuoren tutkijan innollaan, mitä hän oikein katseli. Hänen edessään avautuivat jonkin muinaisen kulttuurin hiekkaan hautautuneet temppelit, kaupungit ja valtaverkot, joita pitkin jotkin tuntemattomat ja arvokkaat olennot olivat kauan sitten astelleet — pohtiessaan matkoja toisille tähdille. Satelliittikuvien perusteella hän nimesi tämän kulttuurin pabelianeiksi ja määritteli heidän kukoistuskautensa olleen noin kaksikymmentäkahdeksan tuhatta vuotta sitten.
Siitä on nyt jo yli sata vuotta. Didi Pabel on nyt kuollut, mutta myytti pabelianeista elää yhä.
"Ensimmäinen pintakosketus", huutaa Ray minulle.
"Mitä", minä huudan takaisin ja näen hänen viittovan kädellään jonnekin horisontin tasaisuuteen.
"Tuolla", hän toteaa ja painaa kämmenensä takaisin ohjaimille, "Ensimmäinen pintakosketus, sataviisikymmentä kiertoa sitten. Siellä käytiin aina ennen, seisoskelemassa ja ottamassa kuvia luotaimen vierellä. Se pyöri pitkään vielä sääasemana. Enää sitä ei ole siellä. Haettiin pois kun osia alkoi katoilla."
Nyökkään ja katselen horisonttiin, jossa ei ole enää mitään.
"Täällä alkaa käydä jo turisteja", Ray naurahtaa, "Tämä on tämän kesän toinen kiertoajelu."
Nyökkään ja ajattelin kysyä, kuinka pitkä matka meillä olisi vielä jäljellä, mutta onnistun vain älähtämään ja tarraan hädissäni kiinni putkirungosta. Hiekka pöllyää ilmaan laajana kaarena Rayn kaartaessa jyrkästi sivulle.
Talamuksen laatikko kolahtelee kantohihnan päässä metallirunkoa vasten ja joudun löysäämään kiristyneitä turvavöitä kyetäkseni hengittämään. Ajoneuvo ajaa jälleen suoraan ja kaukaisen horisontin tasaisuudesta erottuu jotain vaaleaa ja väreilevää. Niitä on useita ja ne näyttäisivät olevan rivissä.
"Staubereita", Ray huutaa, "Pohjoista laumaa, todennäköisesti kolmonen."
"Staubereita?" totean ja tunnen, kuinka ääneni katoaa.
Tämän vuoksi minä olen täällä.
Vuosituhansien ajan olen matkustanut ja nukkunut avaruuden hidasta unta, pohtinut törmäämistä johonkin vieraaseen, muuhun, erilaiseen ajattelevaan olentoon. Miettinyt, mitä minä tekisin ja sanoisin.
Jos vastassa olisi ei-ihminen.
"Jep", Ray toteaa, "Kohta nähdään ötököitä. Onko kamera valmiina?"
Vilkaisen laatikkoa sylissäni. "Talamus", kuiskaan lähes äänettömästi, mutta pölysuojan alla oleva objektiivi kääntyilee jo aivan itsestään.
«Älä huolehdi», toteaa tuttu ääni rauhallisena, enkä minä oikeastaan huolehtinutkaan.
En vain halunnut olla yksin.
Sitten minä näen heidät. He kulkevat jonossa, hiekanvärisiä olentoja, joiden pitkät kaulat heilahtelevat askelten tahdissa.
Ray hidastaa vauhtia ja hän kaartaa meidät kulkemaan samaan suuntaan heidän kanssaan.
"Pohjoista heimoa", hän toteaa, eikä enää tarvitse huutaa yhtä paljon. "Sen näkee värityksestä. Pohjoisesta tulevilla on selässä enemmän tummaa, vaikka sitä onkin hieman hankalaa erottaa. Samannäköisiä pirulaisia ne kaikki ovat. Kahdesta neljään raajaparia, riippuen miten laskee. Vain yksi sukupuoli."
En vastaa mitään, vain katselen. Ajamme tasaista nopeutta heidän ohitseen ja muutamat pitkien kaulojen päissä olevista luukilvistä kääntyvät meidän suuntaamme. Joidenkin silmät ovat auki ja näen pelkän hopeisen välähdyksen.
"Kapseleita", Ray esittelee meidän ohittaessamme suurta valkoista palloa, jonka pinta on kuin keraaminen. Se näyttää aivan sileältä, jalat astuvat uuden askeleen, selän siipien kaltaiset kalvot heilahtelevat ja olennot levittelevät eturaajojaan. He painavat leveiden kynsien sivustat valkoista kivipintaa vasten ja kukin vuorollaan he kierittävät pyöreää muotoa eteenpäin, pitkin tasaista aavikkoa.
"Nuo ovat uurnia", osoittaa Ray toisten olentojen selässä olevia kyömyjä. Ne näyttävät samalta materiaalilta kuin kivipallotkin ja ne istuvat saumattomasti kiinni olentojen selän siipiraajojen väliseen syvennykseen.
"Heitä on... satoja", saan sanottua ympärille katsellessani.
"Satakolmekymmentäkahdeksan", toteaa Ray suoraan, "Viimeisen laskennan mukaan. Heitä tosin kuolee aina muutamia. Kapseleitakin on yksi vähemmän kuin viimeksi."
Ohitamme jonon pään, ensimmäisenä asteleva näyttää samanlaiselta kuin kaikki muutkin. Hänen silmänsä ovat suljetut.
"Lähdetään", Ray toteaa ja lisää nopeutta, "Näitä ehtii nähdä vielä aivan tarpeeksi."
En sano mitään, tuijotan vain meidän taaksemme, kunnes yhdistyvä pöly- ja höyrypilvi peittää loputkin näkyvyydestä.
"Neljä raajaparia", Ray huutaa jälleen nopeuden ja melun palattua, "Kaksi jalkaa ja kaksi kättä. Ei vastakkaisotetta. Kynnet kyllä leviävät, mutta ei peukaloita. Selän avautuvat poimut, ne siivennäköiset, toimivat luonnollisena valokennostona. Olkapäillä on vielä sosiaaliset raajat. Niitä ei nyt näkynyt."
Nyökkään. Tiedän, että niitä käytetään vain tervehtimiseen.
"Ne ovat sellaiset taittuvat. Tuntosarvet, jotka tulevat ulos olkapäistä. Ötökät asettuvat vastakkain ja koskettavat niillä toisiaan, toistensa olkapäitä. Toisinaan niistä jää pölyjäljet. Ne ovat sukuelimet. Staubereilla on vain yksi sukupuoli ja ne tervehtivät toisiaan sukuelimillä tökkien. Jos kaveri on tehnyt toiseen vaikutuksen, ne avaavat hetulansa ja ottavat jotain vielä vastaankin. Siitäkään ei seuraa vielä välttämättä yhtään mitään, kukaan ei tiedä miten ne oikein päättävät lisääntyä."
Raporttien seassa oli ollut tallenteita vangituista yksilöistä, jotka olivat kosketelleet tuntosarvilla ympärillään olleita sileitä seiniä, jättäen ne täyteen ohuita pölyjälkiä.
"Sama kuin minä kulkisin sukuelimet paljaana ja ruikkisin tervehdykseni jokaisen vastaantulevan naisihmisen päälle. Ne ulostavat julkisesti, vaikka keskelle kulkuväylää, mutta ne eivät syö. Iriksellä on teoria, että syöminen olisi niiden kulttuurissa jotenkin häpeällistä ja lapsuuteen liittyvää, mutta minusta se on samanlaista ihmisyyden heijastamista vieraaseen kuin kaikki muukin. Niillä on suljettu hiilisykli, joten niiden ei yksinkertaisesti tarvitse syödä niin paljon kuin ihmisen. Eikä juoda. Nahka on paksu, eikä läpäise juuri mitään. Suu on rintapoimujen alta, sieltä löytyvät myös muut eriterauhaset."
Nyökkään. Ruumiinavausraportin mukaan heillä on sydän, muttei keuhkoja. He eivät hengitä.
He elävät suoraan oman tähtensä valosta.
"Minne he oikein menevät?" kysyn, koska haluan ajatella jotain muuta kuin mielikuvia ruumiinavausraporteista.
"Eivät minnekään. Stauberit vain vaeltelevat, ne kierittävät omaa esineistöään mukanaan ja menevät paikasta toiseen. Kunnes väsyvät. Sitten ne lataavat akkujaan viikkotolkulla paikoillaan seisten. Joskus etummainen mutkittelee ja kaikki vain seuraavat perässä. Niillä on koko omaisuus mukana, kapseleissa ja strathmanneissa. Selässä olleita sammioita sanotaan strathmanneiksi, tai pikemminkin Strathmannin uurniksi."
"Strathmanneiksi?" ihmettelen. En ollut törmännyt sellaiseen termiin.
"Strathmann", Ray murahtaa, "Hän oli sellainen nuori ja utelias mies. Katosi joskus parikymmentä kiertoa sitten. Eteläinen nelonen oli silloin lähellä Gammaleiriä, vaeltamassa jonnekin koilliseen. Me etsimme kolmihenkisissä partioissa, leirin ympäristössä, laajenevissa kaarissa, ja silloin yksi ötökkä toi tuollaisen uurnan ja jätti sen. Sen sisältö tutkittiin ja siinä oli sellaista paksunmustaa orgaanista nestettä. Biotiedetiimi oli heti innossaan, sanoivat sitä uhrilahjaksi tai jonkinlaiseksi rituaaliruokalajiksi. Kahden rodun väliseksi ensimmäiseksi kulttuuriyhteydeksi. Kokeiden jälkeen selvisi, että se paksu neste olikin nuori Strathmann."
"Senkin vuoksi", toteaa Ray vielä, taputtaen takkinsa helmaa.
"Emme tiedä mihin kulttuurieron kuoppaan hän oikein putosi, mutta senkin vuoksi me kannamme näitä. Me olemme tällä planeetalla alakynnessä. Jos tiukka paikka tulee."
Nyökkään. Tiedän, että takinhelman alla on käsiase.
"Poikaparka", murahtaa Ray, "Terra-DNA erottuu tällä planeetalla kuin valomerkki. Alfaleiri on myös ongelmissa. Pohjoisen kakkosen emälauma törmäsi heihin ja pysähtyi. Kukaan ei tiedä miksi. Alfaleirin pitäisi laajentaa maa-aluettaan, mutta kaikkialla ympärillä on vain ötököitä pallonsirpaleineen, eikä niiden kanssa pysty oikein tekemään sopimuksia tai keskustelemaan maankäytön oikeuksista. Aloitekyvyttömiä ja tunteettomia olentoja. Jos nirhaiset jonkin niistä henkihieveriin, ei yksikään niistä tule auttamaan. Siinä se saa virua keskellä katua ja kuolla. Toiset tulevat korkeintaan ihmettelemään. Tunteettomia, mutta uteliaita, ja kovia matkimaan. Mennäänkö vielä raunioille?"
"Pidentääkö se matkaa", kysyn varovaisesti.
"Ei paljon", Ray vastaa, "Puoli tuntia, maksimissaan. Ergili on lähempänä kuin Arbela, mutta samalta ne kaikki näyttävät."
Ray kääntää jo renkaita, ennenkuin ehdin sanomaan mitään. "Sitä vartenhan tänne tullaan", huutaa hän vain ääneen, "Ötököitä ja vanhoja kiviä!"
Kenties. Puoli tuntia lisää hakkaavaa jousitusta ei vain kuulostanut kauhean mukavalta.
"Deidre keksi Graeningin merkkauksen, puolivahingossa", naurahtaa Ray, "Hänellä hajosi maasturi ja hän purki sen voimansiirtoa keskellä pihamaata. Se oli Alfalla, ennen aidan rakentamista, eikä kestänyt viittätoistakaan minuuttia, kun ympärille oli kerääntynyt lauma ötököitä katselemaan. Deidre jatkoi takarenkaan irrottamista ja hän levitteli osia ympäri hiekkaa. Ötökät tulivat lähemmäksi ja ne alkoivat poimia ja käännellä tavaroita, hiekalla olevia. Deidre kiskoi aikansa osia niiden näpeistä ja lopulta häneltä paloi hermo ja hän tönäisi lähintä ötökkää kämmenellään. Hänen sormensa olivat olleet vaihteensiirron suojavoiteessa ja tönäisystä jäi kämmenenkuva ötökän rintakehään, sellainen musta kädenjälki. Kaikki ötökät pudottivat samassa kaikki tavarat ja Deidreä rupesi siinä vaiheessa pelottamaan, ja hän pötki karkuun sisätiloihin."
Katson Raytä. Hatun, suojalasien ja maskin alta on mahdotonta erottaa minkäänlaista ilmettä.
"No, he ottivat aseet mukaan ja lähtivät porukalla ulos tarkkailemaan tilannetta. Rikkinäinen maasturi ja osat olivat edelleen levällään pitkin pihamaata, mutta kaikki ötökät olivat kadonneet. He järjestivät vartioinnin seuraaville päiville, ja aina silloin tällöin tuli havainto stauberista, jolla oli kämmenenkuva vatsassaan. Itse asiassa havaintoja alkoi tulla aivan liikaa ja niitä alkoi tulla useampia kerralla. Ötökät olivat maalanneet itselleen jollain tummalla aineella samanlaisia kämmenenkuvia, oikeaoppisesti viisi sormea ja kaikki. Kaikki samaan kohtaan rintakehää. Vieläkin niitä näkyy, Alfaleirin ympäristössä, mutta nykyisin ne ovat jo harvinaisempia. Ne eivät keksi mitään itse, mutta jos ne jotain näkevät mistä pitävät, niin ne kopioivat. Ja ne muistavat."
Siristelen silmiäni. Kaukaisessa horisontissa väreilee laajana rintamana jotain tummaa.
"Ergili", Ray toteaa, "Tämän takia kannattaa aina tehdä mutka matkaan."
Ajamme hiljaisuuden vallitessa pitkin hiekkatasankoa. Jossain vaiheessa huomaan, etteivät renkaat enää hakkaa niin pahasti, ja sitten minä ymmärrän miksi.
Paikoitellen tuuli on puhaltanut hiekan pois ja paljastanut punaisenruskean kallion altaan, eikä se ole yhtenäinen. Se koostuu toistensa kanssa lomittuvista kivilaatoista, jotka istuvat tiiviisti yhteen. Koko tasanko meidän allamme on aivan tasainen.
Joku on tehnyt sen sellaiseksi.
Välillä eturengas töyssähtää pölydyynin reunaan, mutta muuten kaikki on aivan tasaista, ja horisontista kohoavat rakennukset.
"Mahtavaa", sanoo Ray, "Joka kerta."
Nyökkään huomaamattani. Matalat ja kaltevat seinät kohoavat ympärillämme kuluneina ja pyöristyneinä. Hiekka loppuu meidän altamme ja sen jälkeen kaikki meidän ympärillämme on pelkkää punaista kiveä.
Kaikesta huokuu suunnaton vanhuus.
"Maailman suurin palapeli", Ray toteaa, tarkoittaen tapaa, jolla yksittäiset lohkareet sovittautuvat toisiinsa. Jokainen niistä on erilainen, mutta silti saumojen mutkittelu vaikuttaa jollain omituisella tavalla suunnitelmalliselta.
Tai sitten hän tarkoittikin tämän kaiken olevan maailman suurin arvoitus.
Missään ei näy yhtään ovea tai ikkunaa. Pelkkiä matalia ja pyöristyneitä kumpareita.
"Otetaan Boltonin oikoreitti", Ray toteaa renkaiden hakatessa kivetysten saumoihin, "Pysyy matka lyhyenä. Hommaa itsesi Afanasieffin ryhmään, jos haluat nähdä enemmän."
Minä vain katselen ympärilleni, enkä osaa päättää, kumpi on tällä planeetalla ihmeellisempää. Hiekanväriset olennot vai punaisista kivistä kasatut kaupungit.
"No kumpi olet", Ray kysyy.
"Kumpi?" hämmästelen ääneen.
"Stauberiitti vai Pabelianisti? Jokaisella tänne saakka tulevalla on aina teoria mukanaan. Joillain vielä useampikin."
En osaa vastata mitään. Ajamme katua, jonka leveys vaihtelee aina ympärilläolevien rakennusten mukaan. Sitä ei ole suunniteltu kaduksi, mutta sitä voi käyttää siihen tarkoitukseen.
En osaa edes kuvitella mitä tarkoitusta varten se on oikeasti suunniteltu.
"Ne ovat... erilaisia", vastaan lopulta, molemmat.
"Niin ovat", Ray toteaa, "Ötökät ja rauniot. Yö ja päivä."
Sen vuoksi myytti pabelianeista elää vieläkin. Myytti tuhoutuneesta kulttuurista, kadonneesta lajista, joka on tämän kaiken rakentanut. Hitaat ja päämäärättömät stauberit eivät vain vaikuta tällaisia kaupunkeja rakentavilta olennoilta.
Joidenkin mielestä kaupungit ovat paljon vanhempia, vuosimiljoonien ikäisiä, ja stauberit pelkkä evoluutiojäänne jostain aikoinaan uljaasta rodusta. Evoluutio olisi kääntynyt devoluutioksi.
"Kumpi itse olet", kysyn vuorostani.
"Hah!" Ray röhähtää. "Minusta ne ovat molemmat täysin samanlaisia!"
"Samanlaisia?" Mietin miten se on mahdollista.
"Molemmat pelkkiä jäänteitä jostain aivan muusta. Meiltä puuttuu paloja, kuvaa ei kykene näkemään. Hittolainen, täällä ollaan istuttu jo kohta toistasataa kiertoa, ja staubereiden fysiologia on edelleen puoliksi täyttä mystiikkaa. Behistunissa on kaivaukset, jossa lohkareita on nostettu pois paikoiltaan, ja ne ovat muuten aivan samanlaisia myös alaspäin, kulmikkaita ja kiinni toisissaan. Seisimisissä — tuosta käännytään etelään", osoittaa hän samassa sormellaan eteenpäin, "Pitää olla tarkka, ettei ota väärää mutkaa."
Katselen meitä vastapäisen rakennuksen reunaa, joka näyttää minusta aivan samanlaiselta kuin kaikki muutkin. Ray kuitenkin kaartaa tottuneesti ja renkaat lyövät tyhjää hiekan luistaessa kivipinnan päällä.
Eikä minua edes pelottanut paljon.
"Niin. Seisimisissä", hän jatkaa, "Kartoittivat neljän neliökilometrin alan Behistunia. Aina kahteensataan metriin asti. Se on kuin sokkeloa, sattumanvaraisissa paikoissa onteloita, pelkkää tyhjää, isoja aloja. Kaikki on tyhjän päällä. Paloja poisnostettaessa pitää olla varovainen, ettei tule aiheuttaneeksi ketjureaktiota. Romauta koko läjää. Osa on romahtanut omia aikojaan, ja senkin vuoksi pitää vähän katsoa, minne ajaa. Hemmettiläinen..."
Ray jarruttaa niin, että etupyörät heijaavat ja minä ähkäisen kaksinkertaisissa turvavöissäni, jotka kiristyvät jälleen tukahduttaviksi. Nurkan takaa vyöryy suuri valkea pallo, perässään hiekanharmaa olento. Kaula heilahtelee olennon levitellessä käsiään ja painaessa ne uudelleen valkeaa pintaa vasten.
"Kierretään", Ray murahtaa ja kääntää ohjaimia. Löysään turvavöitäni ja alan jo hiljalleen ymmärtää, miksei Ray itse käytä niitä. Renkaat kirskuvat kivetyksellä ja me ohitamme kapselinsa perään kävelevän harmaan olennon. Pyöreä muoto näyttää kierivän hyvin tasaisella kivipinnalla.
"Tulevatko he kaupunkeihinkin?" kysyn yhä taakse katsellen.
"Joka paikkaan", naurahtaa Ray, "Tämä on pohjoinen päälauma."
Sitten minä katson eteenpäin ja ymmärrän, mitä Ray tarkoitti laumalla. Rakennustenvälistä solaa täyttävät kymmenet olennot, jotka huojuvat ympäriinsä ilman mitään selkeää tarkoitusta.
"Tuota", totean ja kiristän uudelleen turvavöitäni. Ray vain puskee ohjaimia eteenpäin ja nostaa nopeutta, etsien vapaata reittiä olentojen lomasta.
"Aivan tukossa", toteaa hän onneksi lopulta itsekin. Puristan kiinni Talamuksesta meidän ajaessamme puolen metrin päästä yksilöstä, joka oli juuri availemassa selkänsä siipiä.
"Kokeillaanko jotain muuta", Ray ehdottaa. En ehdi vastaamaan mitään, kun renkaat jo kääntyvät kohti kapeampaa sivukujaa, jota en ollut itse edes huomannut. "Tiedätkö sinä minne sinä menet", kysyn mahdollisimman varovaisesti. Loivien rinteiden ympäröimä sola näyttää sokkeloiselta, mutta onneksi se on sentään tyhjä.
"Melko hyvin", Ray toteaa, "Hätätapauksessa me voimme oikaista rakennusten ylitse."
Se ei kuulostanut kauhean vakuuttavalta. Kiviseinät näyttävät aika jyrkiltä ja liukkailta renkaita ajatellen. Sitäpaitsi rakennusten rinteiden juurella näkyy nyt jyrkkäreunaisia syvennyksiä. Jotkin niistä ovat täynnä hiekkaa, mutta toiset vaikuttavat aivan pohjattomilta.
"Mitä nuo ovat", kysyn sivuilleni vilkuillen. Toivon ettemme me aja sellaiseen.
"Hiekkakuiluja", Ray vastaa, "Osa rakennetta. Ovat kuin tuuletushormeja, mutta useimmiten tukossa. Romahtaneet umpeen. Jaahas, vai täälläkin..."
Yksinäinen olento kantaa selässään valkoista uurnaa, kävellen kauempana kadun toista reunaa. Ray väistää vastapäiselle sivulle, hakien ajolinjaa jo seuraavaan mutkaan. "Iriksellä on muuten upea teoria aiheesta", hän toteaa, "Sitä kuunnellessa täytyy vain pitää pää kylmänä, ja... Helvettiläinen!"
Olento meidän edessämme kääntyi ilman minkäänlaista syytä, astuen suoraan meidän eteemme. Ray tempaisee ohjaimia, mutta se on liian myöhäistä. Me iskeydymme olennon kylkeen ja se kierähtää iskusta ympäri. Väärään suuntaan pyörivät renkaat ulvovat kivipintaa vasten ja minä puristan silmäni kiinni.
"Hyppää", Ray karjaisee.
"Hyppää?" minä ihmettelen ja aukaisen silmäni. Sitten minä kirkaisen. Eturenkaat liukuvat syvennyksen kivireunan ylitse, pohjalevy iskeytyy paukahtaen maata vasten ja sen jälkeen koko maailma pyörii.
Kunnes se pysähtyy terävään nytkähdykseen.
Veri humisee korvissa.
Haukon henkeäni ja suodatin pihisee minun yrittäessäni saada hengitystäni tasaantumaan. Turvavyöt ahdistavat ja edessä on pelkkää hiekkaa. Samoin ylhäällä, ajoneuvon turvakaaret ovat uponneet siihen.
Sitten minä ymmärrän olevani väärinpäin.
Käännän päätäni, viereinen penkki on tyhjä.
"Vai hyppää" puuskahdan ilmansuodattimeen ja minua suututtaa. Minua suututtaisi paljon enemmänkin, ellen minä tärisisi näin paljon. Yritän avata turvavöiden lukkoa ja mietin miten oikein putoaisin, mutta se onnistuukin aivan itsestään.
Onneksi hiekka on pehmeää. Rämmin epätoivoisena pystymmäksi, eivätkä jalat tahdo kantaa. Kengät uppoavat ohueen pölyyn ja sitten minä katselen ympärilleni. Minun ympärilläni on kiviseiniä, pelkkiä tasaisia kiviseiniä, jotka kohoavat jonnekin korkealle ylöspäin. Hiekka täyttää kuilun pohjaa ja maastoauto lojuu nurkassa, nokka hiekkaan vajonneena, renkaat kohti taivasta.
"Et kerennyt", huutaa joku jostain, "Hyppäämään."
Katson ylemmäksi ja taivas näyttää olevan jossain tavattoman kaukana kiviseinien yläpuolella. Ainoastaan leveälierinen hattu piirtyy pilviä vasten.
"Sinä..." Huohotan ja yritän huutaa, "Senkin... hullu! Sinä ajat liian lujaa! Koko ajan! Liian..."
"Lujaa", totean vielä itsekseni ja päätän istua jonnekin hetkeksi. Tömähdän hiekalle takapuolelleni. Hiekka tuntuu viileältä, sen on täytynyt olla varjossa koko päivän.
Kuilussa on kylmää.
***
Suuret kiitokset Terolle ja Annelle tästä haastattelusta. Tarinoissanne kuvattu tulevaisuuden maailma on myös omasta mielestänikin erittäin mielenkiintoinen, ja suosittelenkin kaikkia lukijoita tutustumaan tämän novellin lisäksi myös siihen Portti 4 / 2002 numerossa ilmestyneeseen voittaja-tarinaan "Jumala kutoi mattoja omista hiuksistaan". Se on totisesti palkintonsa ansainnut.
-FreakyMike