Tällä kertaa Risingshadowin kuulusteltavana on Sari Peltoniemi , joka ystävällisesti vastasi Tamfanissa olleisiin kysymyksiin myös kirjallisesti.
Keiden kirjailijoiden koet vaikuttaneen omaan kirjoittamiseesi ja millä
tavalla?
Tässä tilaisuudessa on mukava mainita sellainen ehkä itsestään selvä asia, että Tolkien on tietysti vaikuttanut. Sormusten herrahan on sellainen kirja, joka jokseenkin järisyttävästi näyttää millainen voima tarinalla – sanoilla – voi olla, miten toisen keksimästä tarinasta voi tulla osa omaa elämää monella tavalla. Toisaalta tietysti Sormusten herra vaikuttaa omaan kirjoittamishaluun myös lamauttavasti: en ikinä pysty tuohon, en edes ripaukseen tuosta, olen kurja ötökkä pienten raapustusteni kanssa…Sitten täytyy vain oppia hyväksymään se, että jotkut maalaavat freskoja, joita ihastellaan vielä satojen vuosien kuluttua, ja toiset kirjovat nenäliinoja, joilla voi muutaman kerran pyyhkiä räkänsä ja kyyneleensä. Molempia kumminkin tarvitaan.
Edelleen tulee jatkuvasti uusia suosikkeja ja isojakin vaikutteita, mutta monet ikimuistoisimmat lukuelämykset – ja vaikutteet, joita olen nyt näkevinäni omissa jutuissani – ovat peräisin lapsuudesta ja nuoruudesta. Esimerkiksi Tove Jansson ja C.S. Lewis eli Muumit ja Narnia ovat kirjoja, jotka suorastaan järisyttivät maailmankuvaani. Toki ne vaikuttivat myös kirjallisiin mieltymyksiin. Myöhemmin ovat innostaneet myös realisisemmat teokset kuten vaikka Väinö Linnan ja Antti Tuurin kirjat.
Tästä kaikesta olen näkevinäni omissa jutuissani esimerkiksi sellaisia vaikutteita, että haen tiivistä ja tarkkaa muotoa (kuten kotimaisilla realisteilla on tapana), mutta vieroksun tiukkaa realismia. Haluaisin, että varsinkin lapsille kirjoitetut juttuni ovat hauskoja, mutteivät silkkaa hekottelua. Toivon, että juttujeni lukija voisi lukiessaan vaivattomasti hyväksyä sen, että tapahtuu outoja asioita eikä kaikki ole selitettävissä järjellä. Että onnistuisin lumoamaan lukijan niin, että se menee sieltä vaatekomeron seinästä toiseen maailmaan, eikä intä että tämähän on mahdotonta. Kun on itse kokenut sen lumon, niin sitä haluaa pakkomielteisesti viritellä itsekin. Silti voi samalla käsitellä muutakin kuin satuaiheita.
Entä miten muut lähteet (elokuvat, musiikki, jne)?
Minulla ei ole sellaista tapaa kuin monilla kirjoittajilla on, että hakisin musiikista innoitusta. En siedä musiikkia tuvassa, kun kirjoitan. Hiljaista ei tarvitse olla, ei minua haittaa vaikkapa poran pärinä tai lasten leikit, mutta musiikki häiritsee keskittymistä, koska se ei aina suostu pysymään taustalla. En kyllä muutenkaan kuuntele paljon musiikkia.
Elokuvista sen sijaan tarttuu takkiin kaikenlaista. Elokuvasta voi jäädä mieleen vaikka tunnelma, jota sitten hakee teksteissäkin aina välillä, sellainen tietynlainen väritys, valo ja äänimaailma. Esimerkiksi Bladerunner tai Terry Gilliamin elokuvat ovat tehneet vaikutuksen. Jim Jarmuschin elokuvaa Down by law katselen yhä uudelleen ja mietin aina, miksi voi olla niin kivaa seurata loputtoman pitkiä kohtauksia joissa ei tapahdu muuta kuin vaikka se, että jätkä vaihtaa paikkaa sellissä. Uudemmista lempparirainoista mainittakoon vaikka Henkien kätkemä, joka pisti miettimään, pitäisikö ehkä joskus katsoa toinenkin japanilais-animaatio. Mitä vaikutteisiin tulee, niin en edes yrittäisi vääntää sellaista vyörytystä kuin Henkien kätkemän tarina ja henkilökaarti ovat. Sen sijaan voisin hyvinkin havitella sellaista hauraan alakulon ja reippaan rymistelyn yhdistelmää, joka elokuvan tunnelmasta noin yleisesti jää mieleen. Se on hyvä yhdistelmä.
Mitkä kirjat ja ketkä kirjailijat ovat viime aikoina sytyttäneet eniten?
Jos oikein kovasti innostun jostakin kirjasta, niin saatan kirjoittaa siitä arvostelun Kalaksikukkoon, josta tämän tiedon voi siis päivittää... Viime aikoina olen intoillut mm. Colin Greenwayn kirjasta Harmin tiellä ja Yann Martelin Piin elämästä. Ne ovat erottuneet “ihan mukavien” kirjojen massasta, jossa tulee kahlattua päivittäin. Intoilen niistä varmaankin vielä pitkään. Harmin tiellä on erikoinen sekasotku, jossa on paljon ihmeellistä tavaraa, ja purjealuksilla mennään pitkin avaruutta. Kesti hetken päästä sisään tuohon maailmaan, mutta kun sinne pääsi, ei sieltä olisi enää halunnut pois. Piin elämä taas kertoo siitä, miten poika matkustaa valtameren halki siperiantiikerin kanssa (samalla veneellä). Siinä on kirjan juoni, ja kuten voi päätellä, kirja on silkkaa fantasiaa. Martel vain saa lukijan uskomaan, että kaikki on totta.
Kenelle suosittelisit kirjojasi?
Olen kirjoittanut lasten- ja nuortenkirjoja. Niitä voinee siis suositella lapsille ja nuorille. Mutta en malta olla suosittelematta niitä muillekin, koska ikärasismi ja genrerasismi ovat niin tympeitä asioita. Olen itse saanut niin paljon hupia ja viihdettä lastenosastolta – ja jopa pahamaineiselta nuortenosastolta – että tunnen sielun hätää, kun ajattelen, miten moni sen menettää. Ja miksi?
Tietysti lasten- ja nuortenkirjat kirjoitetaan ensisijaisesti lapsille ja nuorille. Joskus niihin kuitenkin sotkeutuu ainesta joka sopii myös aikuisille. Ajatellaan nyt vaikka Philip Pullmanin Universumien tomu –sarjaa tai klassikoita Nalle Puhista Peppi Pitkätossuun. Tai ajatellaan Timo Parvelan Ella-kirjoja tai Jukka Parkkisen Karhukirjeitä, jotka ovat hauskinta kotimaista kirjallisuutta, mitä ylipäätään on tarjolla. Mikseivät niitä saisi aikuiset lukea?
Nuortenkirja alkaa nykyään olla melkein kirosana. Nuoret itse eivät kehtaa lainata kirjastosta nuortenkirjoja, ettei heitä pidettäisi lapsellisina. Nuortenkirjoihin liittyy paljon stereotyypittävää olettelua: Niissä käsitellään kaiken maailman ongelmia, finnejä, jääkiekkoilua, huumeita (varoittavasti tietenkin), hevosia…Niitten tyyli on opettavainen, jopa selkokirjamainen (etkös teini jo ymmärrä, että käy huonosti jos polttaa tupakkia)… No, nuortenkirjoja on tietysti monenlaisia, niin kuin aikuistenkin kirjoja. Eihän niitä kenenkään ole pakko lukea, edes minun kirjoittamiani. Toivon vain, ettei kukaan jätä kirjaa lukematta sen takia, että että se on nuortenkirja, sillä nykyaikainen nuortenkirja voi kätkeä sisälleen melkein mitä vain.
Olen kirjoittaessani huono ajattelemaan kohderyhmää, sen ikää, sukupuolta tai muuta ominaisuutta. Siinä mielessä kirjoitan itselleni, sellaiselle lukijalle kuin itse olen, ja siksi elättelen ajatusta, että joku aikuinenkin lukija voisi pitää kirjoistani. (On muutama pitänytkin.) Ehkä kynnyskysymys minun kirjojeni kohdalla ei ole niinkään ikä, vaan vaikkapa se, millaisesta huumorista pitää tai miten hyvin sietää fantasiapuolen tai toisaalta sen vähäisyyden.
Miten suhtaudut internetiin työ- ja vapaa-aikana? Kiinnostaako omista
kirjoista käytävä (internet) keskustelu?
Itse asiassa internet on pelastanut sosiaalisen elämäni. Olen huono soittamaan puhelimella ja vielä huonompi hankkiutumaan kylään. Ilman internetiä tuttava- ja jopa ystäväpiirini olisi paljon, paljon pienempi. Hoidan mielelläni asioita netitse, ettei tarvitse puhua puhelimessa, sillä on paljon helpompaa muotoilla asiansa kirjallisesti.
On myös myönnettävä, että silloin tällöin teen hakuja kirjojeni nimillä. Eli olen kyllä kiinnostunut seuraamaan, mitä niistä puhutaan vai puhutaanko niistä mitään. Joskus löytyy ilahduttavia juttuja, kuten se, jossa pohdittiin, että Löytöretkeilijä Kukka Kaalinen sopisi transuvanhempien lapsille, koska siinä miehet pukeutuvat mekkoihin ja essuihin.
Kuinka pitkälle ja kuinka tarkasti mietit kirjan tapahtumia etukäteen
ennen kuin aloitat kirjoittamaan?
Jonkinlainen runko täytyy olla mielessä, ettei tulisi tehtyä turhaa työtä. Pöytälaatikossa on monta innostunutta aloitusta, jotka ovat nääntyneet eväitten puutteeseen. Täytyy siis hiukan miettiä sitä eväspussia ennen kuin lähtee matkaan. Silti tykkään varsin väljistä suunnitelmista. Mietin mahdollisesti joitakin kohtauksia, joitten kautta edetään, ja loppuakin voin kaavailla. Se ei tietenkään haittaa, jos suunnitelmat muuttuvat – ja yleensä ne muuttuvat. Kirjoittaessahan juttu vasta alkaa elää ja alitajunta ryhtyy töihin. Muukin tajunta virittyy sopivasti, ja sitten sitä rupeaa automaattisesti poimimaan kaikenlaista asiaan liittyvää. Tässä pätee se juttu, että kun ihminen hankkii koiran, hän alkaa huomata kaikki muutkin koirat - yhtäkkiä koiria onkin tosi paljon ja monenlaisia. Sitten kun kirjoittaa kertomusta, jossa tytölle kasvaa häntä, niin yhtäkkiä tähän aiheeseen kytkeytyviä tapauksia käsitellään joka paikassa.
Oletko tyytyväinen kirjojesi kansikuvituksiin? Missä on mielestäsi
onnistunein kansi?
Olen tyytyväinen kaikkiin. Hirven kansi on saanut kritiikkiä, mutta minusta sekin on kuvana hieno. Toisaalta ymmärrän kyllä, että teinipoika ei kehtaa näyttäytyä tuon näköisen kirjan kanssa (kuten eräs opettaja kertoi). Ehkä kuva myös myy kirjaa vähän nuoremmille kuin olisi tarvis.
Olen saanut aina esittää toiveitani ja mielipiteitäni kansien ja kuvitusten suhteen, mikä on valtavan tärkeä asia.
Mihin kirjaasi olet jälkikäteen ajatellen tyytyväisin? Valmistuvatko
kirjasi koskaan kunnolla vai tuntuuko aina, että jotakin pitäisi hioa ja
viimeistellä?
Tyytyväisyys ja tyytymättömyys heittelehtivät epäloogisesti ja järjettömästi päivittäin tai jopa monta kertaa päivässä. Muitten ihmisten sanomiset vaikuttavat, mutta mieli voi vaihdella ihan omaehtoisestikin. Usein toivon, että minulla olisi omasta kirjoittamisestani tasapainoinen ja selkeä käsitys, mutta en voi sanoa olevani varma siitä, että olen kirjailija. Epävarmuus koskee paitsi kirjoittamista yleensä, tietysti myös koko tuotantoa. Jos nyt kerron, että olen tosi tyytyväinen uuteen Kukka Kaalinen –kirjaan, niin luultavasti huomenna vaadin oikaisua.
Onneksi laiskuuteni menee joskus edelle loputtomasta epäröinnistä ja tuskittelusta. Siksi saan kirjoja valmiiksi.
Miten koet kehittyneesi kirjailijana?
Kun ihminen vanhenee, niin se alkaa yleensä yhä selkeämmin tietää, mitä haluaa. Vaikka tuossa äsken itkin epävarmuuttani, niin kyllähän jotkut asiat selkiytyvätkin. Tiedän esimerkiksi sen, millaista kieltä haluan milloinkin kirjoittaa; sitä ei tarvitse hakea kokeilujen kautta. Olen mielestäni kehittynyt sanahelinän välttämisessä. Väittäisin myös luottavani lukijaan enemmän kuin ennen, oli lukija sitten lapsi tai aikuinen.
Miten kustannusyhtiö osallistuu prosessiin, kun kyseessä ei ole
esikoisteos?
Kustannustoimittajan kanssa tehdään yhteistyötä, jonka määrä ja laatu vaihtelevat aina kirjailijan ja kulloisenkin käsikirjoituksen mukaan. Usein keskustellaan ideoista jo ennen kirjoittamista. Kässäriä voi näyttää pitkin matkaa, jos siltä tuntuu, ja kustannustoimittaja voi tehdä omia ehdotuksiaan tekstin kohentamiseksi. Kun juttu (tai sen ensimmäinen versio) on valmis, kustannustoimittaja käy sen läpi tiheällä kammalla. Hän pohtii sekä sisältöä että kieltä. Sitten taas keskustellaan. Lastenkirjakaan ei ole mikään läpihuutojuttu, vaan hyvä kustannustoimittaja osaa pohtia lopputulosta monelta kantilta. Lisäksi hyvä kustannustoimittaja rohkaisee ja potkii eteenpäin, jos on tarvis.
Ja aika usein on.
Jokainen käsikirjoitus joutuu ylittämään kustannuskynnyksen, vaikka se toki madaltuu esikoiskirjan jälkeen. Ikinä ei ole itsestään selvää, että kässäri julkaistaan.
Mitä mieltä olet yleensä suomalaisesta fantasiagenrestä? Arvostetaanko
spekulatiivista fiktiota ja sen kirjoittajia Suomessa tarpeeksi? Otetaanko
spefi-kirjailijat vakavissaan? Milllaisena näet suomalaisen fantasian tulevaisuuden?
En ole kovin paljon lukenut suomalaisia fantasiakirjoja. Sen sijaan olen lukenut varsin paljon harrastajien kirjoittamia fantasianovelleja (mm. tämänvuotisessa Nova-raadissa). Siltä pohjalta sanoisin, että suomalaisen fantasian aika on vasta alkamassa. On tulossa paljon uusia kirjoittajia, joilla on sekä näkemystä että ideoita ja vielä kykyä esittää ne omaperäisellä tavalla. Ollaan päästy irti miekasta & magiasta, joka nuorille kirjoittajille on ollut eräänlainen harjoitusmaasto, ja nyt he hakevat omia aiheita ja luovat omia maailmoja. Olen hyvin hämmästynyt, jos ainakin muutamat näistä kirjoittajista eivät tule saamaan arvostusta oman genren ulkopuoleltakin. Suomalaisen fantasiakirjallisuuden tulevaisuus näyttää loistavalta!
Kyllähän meillä edelleen pidetään spefiä vähän hömppänä (mitä se tietysti joskus onkin). Toisaalta arvostetaan kovasti monia kirjailijoita, joitten teokset ovat silkkaa spefiä, mutta joitten yhteydessä ei mainita sanoja scifi tai fantasia. Mainittakoon nyt vaikka eteläamerikkalaiset maagisen realismin edustajat ja tanskalainen Peter Hoeg. On siis hyvin ymmärrettävää, että suomalaisetkin spefikirjailijat haluavat tehdä kirjoja ilman sellaisia leimoja, jotka karkottavat automaattisesti paljon lukijoita.
Hyvä kirja on hyvä kirja, ja on surkeaa jos ihminen valitsee kaiken luettavansa genrerasismin ohjailemana: jättää kirjan lukematta, jos sen kannessa mainitaan sana fantasia, tai lukee kirjan vain, jos sen kannessa mainitaan sana fantasia.
Itse taidan olla moninkertainen luuseri, kun olen sekä nuortenkirjailija että vielä leimautunut scifiin ja fantasiaan. Eihän sellaista tyyppiä voi kukaan ottaa vakavasti…Tämä lokero on kuitenkin juuri se, jota pidän arvossa ja jossa viihdyn. Jos tämä lokero on kelvannut vaikkapa David Almondille, Philip Pullmanille tai Marja Luukkoselle, niin pitäisi kelvata minullekin.