Pilvikartasto

Minusta Pilvikartasto on aika keskinkertainen, sellainen kolmen tähden kirja. Tosin korkea odotukset saattoivat vaikuttaa siihen, että teos oli pienoinen pettymys. Pidin joistain tarinoista paljon, Frobisherin ja Somin tarinoista erityisesti. Ne olivat mielestäni kiinnostavia ja hyvin kirjoitettuja. Pilvikartastoa tuntuu kuitenkin vaivaavan epätasaisuus. Kakkostarinaa eli Luisa Reyn mysteereitä oli välillä aika tuskaisaa lukea kömpelön ja epäuskottavan dialogin takia. Siellä täällä oli jotain filosofiaa (”Our lives are not our own”), jolla ei oikein ollut mitään substanssia.

Odotin enemmän tarinoiden sidoksisuutta toisiinsa, sillä minusta ne jäivät lopulta aika irrallisiksi. Voi tietenkin olla, että minulta jäi jotain tärkeää huomaamatta, vaikka pidän itseäni ihan hyvänä lukijana. Toisaalta voi kysyä, onko vuoropuhelu tarinoiden välillä itseisarvoisesti hyvä asia ts. riittääkö se tekemään kirjasta hyvän.

Olisin halunnut pitää Pilvikartastosta enemmän ja olisin varmasti pitänytkin, jos koko kirja olisi yhtä hyvä kuin sen parhaat kohdat. Nyt jäi lähinnä tunne, että olisin voinut jättää lukemattakin. Arvosanajakaumasta päätellen, tämä iskee joihinkin paremmin kuin minuun.

Pilvikartasto on taitavasti rakennettu kokonaisuus. Kirja koostuu kuudesta erillisestä tarinasta, jotka sidotaan yhteen viittauksilla edellisiin tarinoihin. Ensimmäisellä kierroksella tarinat jäävät kesken, joskus jopa kesken lauseen, mutta ne saavat täydennyksen kirjan loppupuoliskolla. Kaukaiseen tulevaisuuteen sijoittuva viimeinen tarina kirjan keskellä on kerrottu yhtenäisesti. Kesken jätettyjen tarinoiden toinen kierros kerrotaan päinvastaisessa järjestyksessä. 

Tarinoilla on looginen aikajana. Ensimmäinen tarina sijoittuu 1800-luvulle, toinen 1930-luvulle, kolmas 1970-luvulle, neljäs kutakuinkin nykyaikaan, viides lähitulevaisuuteen ja viimeinen kaukaiseen tulevaisuuteen. Kertomusten tyyli on erilainen jokaisessa tarinassa ja kerrontatapa elävöittää tapahtumahetken maailmaa. 1800-luvun merimaisemiin sijoittuva Adam Ewingin tarina on kirjoitettu matkapäiväkirjan muodossa. 1930-luvun tarina on nuoren säveltäjälahjakkuuden, Robert Frobisherin, kirjoittamien kirjeiden muodossa toteutettu tarina. Kolmas tarina on nopeatempoinen trilleri, missä juonen käänteistä ei ollut pulaa. Neljäs tarina on hauska mustalla huumorilla varustettu komedia. Viides ja mielestäni paras tarina on kerrottu haastattelun muodossa, missä klooni Sonmi kertoo nousustaan tietoisuuteen. Kuudes tarina, jossa Zachry vanhus kertoo elämäntarinaansa, on kirjoitustekniikaltaan haastavin lukea, sillä siinä käytettiin murteellista ilmaisutapaa. 

Kirjan rakenne vaati jonkin verran muistia sillä ensimmäinen tarina aloittaa ja päättää paksun kirjan. Muutenkaan kirja ei ole nopealukuinen, vaikkakin kerronta on sujuvaa. (Toisella lukukerralla kirjan voisi lukea vaikkapa epäjärjestyksessä) Aluksi tuntui, että tarinoilla on vain pieni yksityiskohta yhteistä, mutta lukemisen edetessä yhteisiä tekijöitä ilmaantui enemmän ja lopulta kun kirjan kannet sulkeutuivat jäi todella mietityttämään koko homman juju. Tarkkaavainen ja yleistietämyksen omaava lukija palkitaan. Jäi hieman kaivelemaan, että olisin voinut olla tarkkaavaisempikin, mutta kyllä sitä pureksittavaakin jäi. Monessa mielessä, päällimmäisenä ajatuksena, yhdellä sanalla sanottuna - Ikuisuus. Nerokas, ovela kirja.