UNNA!!!!! UNNA!!!!!! EIIIIIIII!!!!!!!!! RUFUS!!!!!!! RUFUS!!!!!!!!!!!!!!!!!! AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAARGH!!!!!!!!!!!!!!! EIEIEIEIEIEIEIEieieieieieieiiiiiiiiiii. . .
Kirja herätti tunteita. Paljon. Erittäin. Erittäin. Erittäin. Paljon. Tekisi mieli kiroilla, mutta se veisi kaiken arvokkuuden näin tyylikkäästi alkaneesta arvostelusta. Hitto... (ei ole kirosana.) Luin tämän niin hitaasti kuin maltoin itkien jo valmiiksi lopettamisen tuskaa. Eäääh. Edelleen aivan liian lyhyt kirja... Tahdon lukea niin paljon enemmän!
Oukei. Kakkososat usein vähän floppaavat, mutta tämän sarjan kohdalla en laskua odittanut tahi huomannut. Kieli toimi yhtä räväkästi kuin edellisessäkin osassa. Vitsit naurattivat aika pahasti edelleen, varsinkin Viken ääliöjutut. Aivan ihana kusipää. Ja Rufus osaa puhua. Tosissaan.
Uudet hahmot olivat semikivoja. Nemosta en pitänyt pahemmin ja Eden ärsytti, mutta vain viedessään puheenvuoron pois Unnalta. Vanha kaarti vain on ykkönen. Rufus sulattaa sydämen vain olemalla niin... Hottis!!! (Heh.) Unna on mukava. Vikke on ihana. Joone raatelee sydämestä kaikki loput riekaleet, joita Rufus ei ehtinyt. Aaaaaa. Oli mukava päästä vähän syvemmälle Ronniin. Ihana pikku vampyyri...
Tässä osassa päästiin jo räiskimään. Rufuksen sokea mustasukkaisuus Unnasta särki omaan sydäntäkin. Niin suloista!! Lisä informaatio faunoideista oli mukavaa, mutta jäi vähän taka-alalle kun hahmot hurmasivat.
Loppu oli kamala. Hirveä. Spoilasin sen itselleni, mutta uskoin viimeiseen asti spoileriarvosteluiden erehtyneen. Unna ja Rufus olivat niin täydellisiä yhdessä. !!!!!!!! Mutta vielä he yhteen palaavat. Varmasti. Jos eivät niin... Päästän 46-prossaisen suteni valloilleen ja lähden metsästämään oravia. Onko sitten kiva? Onko? Onko? Mitä?
Erittäin, erittäin, erittäin vahva taidonnäyte, joka saa taas kerran ylistämään suomalaisuuttani. Eivät Jenkkilät kotimaiselle kirjallisuudelle enää pärjää. Hahaa.
Mitä? Sekava arvostelu? Eikä ollut. Itken edelleen ja tuherran tätä kännykälläni. Minulla on lupa olla vähän sekava.