Kuiskailevan oven alla

Monen mielestä Kuiskailevan oven alla ei ole yhtä hyvä kuin Talo taivaansinisellä merellä.

Minun mielestäni on, ellei jopa piirun verran parempi.

Harvoin saa fiktio minussa aikaan niin syviä ja ravistelevia tunteita kuin tämä kirja sai. Puhumalla kuolemasta lempeydellä ja uteliaisuudella se samalla osoittautui jälleen yhdeksi kirjaksi, joka lievensi kuolemanpelkojani.

Tykkäsin melkein kaikista hahmoista, omalla tavallaan. Mei oli ykkössuosikkini. Ainoastaan Harry Potter -kirjojen Rita Luodikoa muistuttavaa Desdemonaa kohtaan tunsin vastenmielisyyttä. Hän sopi joukkoon halpana sometähdenlentona, jota päähenkilö Wallace ystävineen rakasti vihata. Mystinen Johtaja puolestaan oli ristiriitainen tapaus. Hienosti rakennettuja hahmoja kaikki tyynni.

Wallacen kehityskaari tosin oli lievästi epätyydyttävä. Työnarkomaanin lakimiehen sydän ja sielu puhdistuvat mielestäni turhan nopeasti. Olisi ollut uskottavampaa, jos Wallace olisi rimpuillut huonoista luonteenpiirteistään irti yksi kerrallaan tuskanparahdusten saattelemana.

Lisäksi TJ Klunella tuntuu olevan vaikeuksia päätellä tarinansa siististi. Hän on kuin puheenpitäjä, jonka kaikki jo luulivat lausuneen loppukaneettinsa mutta joka päättääkin vielä jatkaa ja tulee sitten sanoneeksi jotakin höpönpöpöä. Sama tauti vaivasi TTM:ää. Kirjan 30 viimeistä sivua estävät antamasta täysiä pisteitä muuten erinomaisen kauniille teokselle. Ah ja voi.