Lapsellinen kielenkäyttö ja kahluusyvät hahmot kohtaavat pop-mytologian Assassins Creed -henkisessä kujanjuoksussa. Sopii yläastelaiselle sekä huumorin että sisällön syvällisyyden puolesta, mutta kärsii identiteettikriisistä. Nopealukuinen teos esittelee kiehtovia hahmojen aihioita, muttei päästä lukijaa tutustumaan heihin, koska kiirehtii jatkuvasti kohti seuraavaa "voi Marsyaan nyljetty pylly" -tyyppistä sadattelua kenen tahansa suusta, milloin tahansa, joskus monta kertaa sivua kohden.
Kirjaa on mielestäni markkinoitu väärin aikuisten eeppisenä fantasiana. Oikeasti syvällistä hahmonkehitystä tai hovipolitiikkaa tästä kirjasta ei irtoa, vaikka miljöö sen sallisikin. Siihen nähden kustannustoimittaja on mielestäni myös pettänyt kirjailijan. Ikitalven polku kuulostaa kielellisesti yhtä kypsältä ja vakavalta kuin seiskaluokkalaisten historiantunti - eikä siinä ole mitään väärää seiskaluokkalaisilta, mutta ymmärtääkseni tämän kirjan kirjoitti joku vähän 16-vuotiasta varttuneempi.
Kertomuksen viimeiset kymmenen sivua Ronja Ryövärintyttärestä lainattuine ajattaroineen ja haljenneine erämaalinnoineen olivat todella toimiva fantasiakauhukohtaus. Valitettavasti mulla ei kirjan suljettuani ole mitään käsitystä siitä, miksi se kohtaus oli samassa teoksessa kuin kaikki aiemmin luettu. On kuin ensimmäisen osan olisi kirjoittanut joku täysin toinen kirjailija toiselle yleisölle verrattuna kahteen viimeiseen. Jostain syystä tätä romaania vaivaa sama uuden, "oikeasta" kustantamosta tulleen suomifantasian ongelma kuin esimerkiksi Tytär hämärän, piika pimeän antoi lukijalleen - kaikki, mikä juonessa merkitsee mitään, on ahdettu nelisataasivuisen tiiliskiven viimeiselle parillekymmenelle sivulle.
Pettymys, mutta sopii kenelle tahansa, joka haluaa lukea seikkailukertomusta pseudohistoriallisessa fantasiakulississa, mieluiten lyhyissä pätkissä. (Pätkissä siksi, ettei yllä mainittuja toistuvia "voi Herodeksen hervottomat pallikarvat" -tyyppisiä sadatteluja ihan oikeasti jaksa, jos lukee yhtä lukua pidempään samalta istumalta.)
Laatu heitteli niin rajusti, etteivät viimeisten parinkymmenen sivun toimivat hahmojen sisäiset kerronnat tai onnistunutkaan luontokuvaus millään pelasta koko aiempaa läjää "kautta Johannes Kastajan karvaisten kainaloiden" -tyyppistä mukahauskaa ja täysin merkityksetöntä toilailua.
Päällimmäinen tunne on hämmennys.
