Sekai-chan

Klaani on viimein saanut Aleian kiinni ja on viemässä häntä kohti Thelluriaa. Samalla sota jatkuu Seleesiassa ja Corildon uusien ja vanhojen tuttavien kanssa lähtevät pelastamaan Aleiaa. Thelluria on kaksoisauringojen maailmassa tähän mennessä kehittynein valtio. Thellurialaiset ovat keksineet niin lentolaitteet, valokuvauksen kuin sähkövalon, eikä kehitys ole aikeissa jäädä tähän. Kehitystä aletaankin tavoittelemaan hinnalla millä hyvänsä.

Myönnettäköön, että olen koko trilogian alkuosien ajan ollut hieman hämilläni huonojen tuulten merkityksestä ja siitä miten ne käytännössä liittyvät Aleiassa olevaan lumoukseen. Niin sen varmaan kuuluikin olla, eihän kukaan kirjan hahmoistakaan tiennyt asiasta mitään. Viimein trilogian päätösosassa siihen saadaan vastaus.

Luin kirjan paljon lyhyemmässä ajassa kuin kuvittelin ja loppua kohden kirjaa oli jopa vaikea laskea käsistään. Pidin entistä enemmän vanhoista hahmoista ja olisin jopa halunnut tietää lisää Corildonin perheen voinnista Seleesiassa. Mitä taas uusiin hahmoihin tulee minulle on paljon erilaisia tuntemuksia heistä. Rakastin inhota kartaagien kuningatarta, välittömästi säälin herra Numia ja olisin halunnut takoa järkeä kaksin käsin keisari Aleksiksen päähän.

Voisin kertoa vielä vaikka mistä, kuten nefreistä ja niiden merkityksestä tai seleeseitä kohtaavasta ennakkoluuloista ja vihamielisyydestä, joka ei voi jättää lukijaa tunteettomaksi. Näin lyhyen aikaa kirjan lukemisesta minun on vielä kuitenkin vaikea kuvata tunteitani tai ajatuksiani. Nefrien todellinen merkitys tuli ehkä hieman puskista mukaan kirjan tapahtumiin, mutta se ei haitannut minua ja oikeastaan oli ehkä hyväkin, että tapahtumilla oli eräänlainen “yliluonnollinen” merkitys. Solain ajatukset seleeseistä sai minut lähes raivon valtaan. Ehkä meidänkin olisi syytä muistuttaa itseämme, ettei se mitä joskus kauan sitten oli välttämättä enää vastaa todellisuutta.

Corildonin ja Aleian tarinan päätös oli ehkä paras mahdollinen juuri tällaisenaan, kumpikin pääsee viimein jatkamaan elämäänsä. Aleia on viimein oikea, oma itsensä ja Corildon on jättänyt surun taakseen ja katsoo onnellisena kohti tulevaisuutta.

Erika Vik on luonut uskomattoman maailmaan, jonne haluaisin palata vielä uudestaan.

Valinta-sarja...Mistä tästä nyt aloittaisi? Pidin kyllä tästä kolmannesta osasta enemmän kuin Eliitistä, mutta Ainoa ei ollut niin hyvä kuin ensimmäinen kirja. Ainoa oli kyllä suuri parannus Eliittiin verrattuna. Tartuin tähän kirjaan ihan mielelläni, enkä kadu että luin sarjan, mutta se ei kylläkään pääse kunniapaikalleni kirjahyllyssä. Sarja oli ihan ok, mutta ilmankin sitä olisin pystynyt elämään. 

Sitten hahmot. America jatkoi edelleen draamailuaan, mutta olin iloinen kun hän viimein sai tehtyä päätöksensä. Maxon taas alkoi jopa liian imeläksi parin kertaan. Aspen taas oli kunnon yllätys. Inhosin häntä syvästi ensimmäisessä osassa, mutta nyt oikeastaan pidin hänestä, hän tuntui välillä olevan ainoa jolla oli järkeä päässään. Tästäkin huolimatta shippasin koko ajan Americaa ja Maxonia. En kyllä osaa sanoa miksi. Mitä muihin hahmoihin tulee... Celeste oli positiivinen yllätys myös. Hänestä tuli loppua kohden todella mielenkiintoinen hahmo ja lähes suutuin, kun hän kohtasi loppunsa. Joissain kohtaa koin hänet jopa mielenkiintoisemmaksi kuin American. Olisin halunnut tietää mitkä Krissin ajatukset ja tunteet olivat valinnan päätyttyä. Jotenkin minusta tuntui että kirjailija hätiköi loppua kohden. Koko kirjan loppuratkaisu oli sisällytetty vain pariin lukuun.

Sitten Elise, hänestä tunnuttiin tekevän hirveä stereotyyppistä aasialaisnuorta, joka ei missään nimessä saa epäonnistua ettei hän aiheuta häpeää perheelleen. Tästäkin olisi voinut kertoa enemmän, eikä vain olettaa että lukijat hyväksyvät asiat sellaisenaan. Uusi hahmo Paige, koin hänet aika turhaksi hahmoksi. Hän vain ilmestyi ja sitten katosi yhtäkkiä tekemättä sen enempää. Hänelle oli varmaan jonki tarkoitus, mutta Cass varmaan luopui ideasta kesken kaiken.

Kirjasarjan alussa America osallistuu Valintaan miellyttääkseen äitiään. Nyt American äiti ei juurikaan suhtaudu Valintaan mitenkään. (Ymmärrettavää sinänsä, sillä hänen miehensä kuoli, mutta olisi kuin hän olisi unohtanut Valinna koko olemassaolon.) Kota vaikutti mielenkiintoiselta hahmolta, mutta hänestäkään ei saanut juuri mitään irti, muuta kuin että hänellä on huono asenne. Olisin halunnut tietää mikä häntä ajaa niin kovasti nousemaan kasteja ylöspäin ja mikä hänen huonon käytöksensä takana oikein on. Kuningas Clarksonista tunnuttiin ihan pakosti väännettävän pahis. Kuningas kuvitteli tietysti tekevänsä oikein, mutta hän vain jäi sellaiseksi epämääräiseksi möröksi taustalle, josta hankkiuduttiin eroon helposti. 

Sitten kirjoittaminen. Pidän Kiera Cassin tavasta kirjoittaa, juoni etenee eikä tylsiä kohtia tule, tosin loppua kohden joitain asioita olisi voinut selittää tarkemmin tai jotenkin ymmärrettävämmällä tavalla. Esimerkiksi Celesten kohtalo. Sen tapahtuminen kerrottiin yhdellä lauseella. Ja se oli siinä. Sitten sen jälkeen America katselee vain ympärilleen kun luoteja lentelee edes takaisin. American oli ehkä tarkoitus olla shokissa, mutta luulisi hänen oppineen jotain lukuisten hälytysten jälkeen. Ja kuka miettii mistä kapinalliset ovat saaneet vartioiden asut, kesken hyökkäyken? America oli kyllä oikeassa: "Tästä tiedosta ei tosin ollut minulle mitään hyötyä." (s.289) Kirjassa oli muitakin epäloogisuuksia, mutta en nyt ala niitä sen enempää luottelemaan. 

Tästä kaikesta huolimatta pidin sarjasta. En tosin tiedä aionko lukea jatko-osat, mutta haluan tietää kuka tämä Henri Jaakoppi on miehiään :DDD (Ja miksi Suomi kuuluu Ruotsiin??). Ymmärrän miksi jotkut pitävät sarjasta todella paljon ja minkä takia jotkut eivät niinkään. Suosittelisin tätä edelleen kevyeksi lukemiseksi kaikille kiinnostuneille. Saa nähdä myös miten sen mahdollisesti tulevan elokuvan kanssa käy.

Tämä kirja oli pitkään niin sanotulla "luen sitten kun minulla on aikaa" listalla. Kun lopulta sain otettua tämän kirjan käteeni, luin Valinnan loppuun kahdessa päivässä. Pidin kirjasta, juoni oli mielenkiintoinen ja en nyt ehkä sanoisi sen olevan uniikki, mutta siinä oli kuitenkin jotain erilaista. En tiedä oliko se sitten dystopinen maailma vai koko ajan käynnissä oleva kilpailu, josta tippui porukkaa pois kuin Nälkäpelistä konsanaan, mikä minua viehättä kirjassa.

En kadu kirjan lukemista, mutta en oikein voi sanoa pitäneeni kirjan hahmoista kovinkaan paljoa. America on itsepäinen ja vahvaluontoinen tyttö, joka ajattelee perheensä parasta, ja osallistuu sen takia kilpailuun, valintaan, jossa Illean tuleva kuningas valitsee itselleen puolison. Maxon taas on prinssi, joka haluaa päättää itse omista asioistaan ja on kyllästynyt muiden määräilyyn. Hän on perinteinen prinssi jolla on kaikkea muuta paitsi vapautta. Aspen taas on naapurin poika, joka rakastaa päähenkilöä yli kaiken. Hahmoista olisi voinut saada aikaan vaikka mitä, mutta jotenkin he jäivät omasta mielestäni hiukan "tyhjiksi". Jotenkin en vain missään vaiheessa alkanut rakastamaan hahmoja. Kirjan loputtua en myöskään saanut sellaista haikea fiilistä kirjan päätyttyä. Tosin haluan kuitenkin tietää mitä seuraavassa osassa tulee tapahtumaan. 

Suosittelen tätä kirjaa niille, jotka kaipaavat elämäänsä jotain helposti sulavaa romantiikkaa ilman sen monimutkaisempaa tai vaikeaselkoista juonta.