Lachesis

Anne Leinosen novellikokoelma sulkee samojen kansien sisään keskenään melko vaihtelevia tarinoita, niin kirjalliselta tasoltaan kuin teemoiltaankin. Onnistuneimmiksi nousevat kansanperinneviritteiset tekstit, kuten Umpipuun lapsi ja Jäiden tytär. Vahvatunnelmaiset tarinat käsittelevät ikivanhoja aiheita tuoreella tavalla ja tuovat ne jopa lähelle lukijan arkea.

Tieteisnovelleissa Leinonen ei onnistu aivan yhtä hyvin, mutta niissäkin on kiehtovia ajatuksia ja visioita. Kokonaisuudet eivät hahmotu yhtä selkeiksi kuin kokoelman parhaissa paloissa. Kuitenkin varsinkin Toisinkainen käsittelee vierauden ja muukalaisuuden teemoja oivaltavasti jo peruskielenkäyttönsäkin kautta. Shh, shh, ne sanoivat puolestaan sijoittuu miljööltään jonnekin myyttisen ja arkisen välimaastoon ja tämä kokoelman lyhyin tarina on kaikkein yllättävin: Maahanmuuttaja-aiheesta näennäisesti alkava juoni päätyykin äkkiarvaamatta ihan muualle.

Kokonaisuutena kokoelma tasapainoilee arkisen ja ihmeellisen välillä paikoin taitavasti, paikoin aavistuksen horjuen. Novellien perusideat ovat melko yksinkertaisia ja toistavat yksinäisyyden ja erillisyyden teemoja eri variaatioina. Ainoastaan loppupään Lautturin tytär ja niminovelli Valkeita lankoja kehkeytyvät symbolien ja merkitysverkostojen kautta jopa hieman liian monimutkaisiksi rakennelmiksi.

Alshain on vakuuttava voimannäyte sujuvasta scifitarinasta, jossa vieraalle planeetalle on sijoitettu arkisia, tuttuja elementtejä ja elämänkohtaloita. Suuria, jopa mahtipontisia aiheita, kuten toisiaan sivuavia älyllisiä elämänmuotoja käsitellään vaihtuvien näkökulmien ja yksittäisten, vajavaisten tarinankertojien kautta. Ratkaisu on rohkea ja toimii varsin hyvin. Vaikka yhdenkään kertojan näkökulmaan ei toistamiseen palata, niistä muodostuu ehjä kokonaisuus, ei kuten palapelistä, vaan vaikkapa musiikkikappaleen toisiaan täydentävistä sävelteemoista.

Kukin päähenkilöistä antaa oman värisävynsä alshainilaisen elämänmenon kuvaukseen. Uusi tulokas ei tahdo löytää paikkaansa yhteisössä ja tutustuu ihmisiin vasta tuodessaan uusia vaikutteita planeetan musiikkielämään. Vammautuneen miehen nuori kihlattu kaipaa epätoivoisesti elämänmuutosta. Menneisyyden varjossa elävä vanha mies tahtoisi päättää elämänsä merellä. Katkeroitunut virkailija suistuu harhojen kierteeseen. Meribiologi tulee todistaneeksi kolossaalisia tapahtumia, joissa koko Alshainin ihmisväestö on pelkkiä sivustakatsojia. Henkilöt ovat eri vaiheissa omaa elämänkaartaan ja heidän henkilökohtaisten pyrkimystensä vektorit menevät sopivasti ristiin toistensa kanssa, jotta kokonaisuudesta muodostuu tasapainoinen.

Alshain itse on tieteellisen tarkasti hahmoteltu maailma, jonka erilaisuus Maahan nähden tuodaan sattuvasti esille. Vaikka ihminen voi liikkua ulkona ilman happilaitteita, hän ei lopulta ole kotonaan, vaikka ehkä niin itse luulee. Maailmalla on myös uskottava historia, jonka jälkimainingeista kärsitään edelleen. Äiti-Maan kanssa on jännitteitä, mutta 50 valovuoden välimatka toimii puskurina; pikemminkin jännitteet heijastuvat sisäpolitiikkaan ja ilmenevät muukalaisvihamielisyytenä.

Näennäisestä omavaraisuudestaan ja -hyväisyydestään huolimatta Alshainin vallitseva tunnelma on lievä alakulo ja eristäytyneisyyden aiheuttama yksinäisyys. Maailma on karu, yhteiskunta kova ja teknokraattinen. Muualle on ihmisiän mittainen ja kallis matka, eivätkä syntyperäiset alshainilaiset kuulu enää Maahankaan. Kirjan lopussa viriää toivo siitä, että päähenkilöt pystyvät kuitenkin sopeutumaan osaansa ja tekemään kivierämaan ja valtamerien kattamasta maailmasta kotinsa.